Näin oikean tiibettiläisen, ihan tavallisiin pukeutuneen, mutta piirteistä ei voinut erehtyä. Mielikuvitukseni lähti liikkeelle. Mikä hänet kaukaiseen Pekingiin oli tuonut, viihtyikö vai ikävöikö kotiin vuoristoon, mahtoiko kenties olla rakastunut hankiinalaiseen, mitä hän turistikadun Tiibet-kahvilassa puuhasikaan?
Vertaan omaan elämääni ja vastaan samoihin kysymyksiin. Uteliaisuus ja sattuma minut tänne toi, eilen viidyin ja tänään en mutta huomenna on jälleen päivä uusi. Olen jo kahdettakymmenettätoista vuotta rakastunut hämäläisvallooniin, eivätkä hanmiehet sykähdytä. Kahvilassa lepuuttelin jalkojani ja poikkeuksellisesti hörppäsin iltapäiväkahvit.
Huomenna päivä uusi, sekä toiset kysymykset.
(Edit. Miten ihmeessä pääsisin ikuisista kirjoitusvirheistäni eroon!? Saan julkaista saman kirjoituksen kolmesti kunnes se on edes melko puhdas. Älytöntä.)
Mitkä ihanat kasvot. Jotenkin tiibetiläiset ja mongolialaiset kasvot vetoavat minuun aina. Ehkä olin siellä joskus edellisessä elämässä?
ReplyDeleteMeitä taitaa olla aika monta, jotka useaan kertaan kirjoituksemme julkaisemme, kun huomaamme ensin yhden kirjoitusvirheen, sitten toisen.. Olisiko syynä perfektionismiin kallellaan oleva luonne?
ReplyDelete