Monday, May 20, 2013

Balettiäitinä



Lupaavasta kesäsäästä huolimatta heti aamusta kiltisti hilpasimme maalta kaupunkiin kokoamaan hiuksia nutturoille ja paikantamaan ehkä piileksiviä tanssitossuja. Iltapäivän puolella aavistuksen stressaantunut tanssikoulun opettajatar sai kaksi nuorimmaistani huostaansa ja valmistautuminen kohti tunnelmallista kevätnäytöstä sai loppusilauksen puuterin ja asujen muodossa. En taaskaan tiedä oliko jännitystä enemmän takahuoneissa vai permannolla. Mutta voi kuinka herttainen koko showsta muodostuikaan! Ihan sydämessä kuumotti. 



Aleksanterinteatterilta kiiruhdimme esikoisen balettiharjoituksiin, jolla kevätesitys on vasta tulossa. Olin jo aiemmin lähes huomaamattani lupautunut ompelutaitoisena auttamaan esiintymisasujen trimmauksessa. Tunnelma oli jokseenkin absurdi: ompelin yhdessä italialaisen kemistin kanssa tanssikoulun aulassa lähemmäs kolmeakymmentä tutua nuorten hoikkiin vartaloihin sopiviksi. Paikan ilmastointi ei toiminut, osa mekoista oli koekäytön jäljiltä hiestä märkiä ja pelkäsin valkoisen langan loppuvan  ennen kavennettavan tutuvuoren hupenemista.  

Tämä kaikki oli varsi hauskaa ja mielelläni olen kaikessa mukana sekä tarvittaessa autan kykyjeni mukaan. Mutta edelleen melko useinkin ihmettelen, että mistä ihmeestä nämä tyttäret tuon baletin ovat keksineet ja kuinka siihen niin sitoutuneet? Siis nuo minun, varsinaisen jäykkiksen, tyttäret! Ehkä baletissa on jotain sitä samaa, mistä olen salaa jo vuosia unelmoinut. Sellainen toive nimittäin olisi, että järjestettäisiin  mukaantempaavaa klassista pauhaava konsertti, jossa saisi rauhassa kukin tanssahdella, "johtaa", heilua ja huojua, musiikin tahdissa, joka solulla musiikista nauttien. Tulisitko sinä mukaan?

Monday, May 13, 2013

Sunnuntaikävelyllä








Olihan tuolla lähipöpelikössä mahdottoman kaunista tänään. Olimme kuin lauma Liisoja Ihmemaassa. Sinivuokkoja ei tarvitse edes lähteä metsään etsimään, sillä ne viihtyvät näemmän kotipahallamme. Siinä on kuulkaa puolensa, että hätäpäissään vuokraa kodin sen kummemmin asioita tutkimatta. Ensimmäinen vuosi on hauskoja yllätyksiä täynnä.

Ja ensimmäinen työviikko toi myös arkeen uusia haasteita. Luulisi kohelluksen liittyvän esimerkiksi lapsen kotiavaimen hukkumiseen tai pelkoon olla yksin kotona, mutta ehei, sehän olisi meidän perheelle aivan liian tavallista. Eräänä päivänä ei kuopus uskaltanut tulla koulusta edes kotipihalle, koska yläkerran (oikein sympaattinen 15-vuotias) poika oli siellä katselemassa mopoaan ja muutama kaverikin ilmeisesti kuuntelemassa musiikkia parvekkeella. Niinpä sain hyvin itkuisen soiton töihin ja pääsin järjestämään lapselle "turvapaikan" lähistöllä asuvan luokkatoverin luokse.

Huomenna uusi viikko ja taatusti uudet kujeet.

Friday, May 10, 2013

Paljonko on paljon?


Yleisin minulle esitetty Kiinaa koskeva kysymys on, että oliko siellä paljon ihmisiä. Tämän on kysynyt mm. lähes jokaiselta luokalta joku, opettajanhuoneessakin muutama kollega. Tietty mielikuvahan jo muinaisessa maantiedon oppikirjassa meille annettiin kadut ihmisistä ja polkupyöristä mustanaan olevasta maasta. Jokin pieni epäilys on kuitenkin ihmisille selvästi jäänyt, kun ikäänkuin varmistuakseen asiasta siitä kysyvät. Eikä aiheetta. Sillä nyt kun Kiinassa asuminen on vain pieni osa henkilöhistoriaani läsnäolevan arjen sijaan sana Kiina nostattaa pintaan ehkä hieman yllättävänkin kuvakollaasin. 





Aamuruuhkassa työpaikkojen portilla tietenkin ruuhkat olivat juuri sellaisia kuin kuuluukin olla. Mutta puoli tuntia myöhemmin Pekingin kujilla ja kaduilla yleisnäkymä on muistikuvissani nuukahtanut, rauhallinen, välinpitämätön, odottava, paikoitellen humoristinenkin. Ei siellä joudu tungeksimaan tai pääse edes kyynärpäitään käyttämään. Ihmisiä toki siellä täällä, täysin autiota ei koskaan. Aina on joku moottoritienkin laitapuistikossa kakilla, kasvimaataan kastelemassa tai torkkuja ottamassa! Mutta kunnon mielikuvien väenpaljouden kokeakseen täytyy osata mennä juuri oikealle torille tai puistoon ja vieläpä tarkalleen oikeana kellonlyömänä. 

Pekingiläisten uusien hienojen kauppapaikkojen autioudesta puhumattakaan. Suuri ihmetys täällä Suomessa etenkin lapsille onkin ollut ostoskeskusten ja tavaratalojen vilkkaus. Niissähän on ihmisiä! Jotka ostavat. Ja myyjiäkin näkyy silloin tällöin.