Passiko kertoo kaiken?

Pitkään aikaan en ajatellut sen kummemmin kansallisuuttani. Katselin maailmaa omien ikkunoiden läpi, näin asiat kuten nyt pikkukaupunkilainen näkee ja olin siinä sivussa suomalainen, ihan vain tavallisesti.


Muuttaessamme Ranskaan tapahtui muutos. Ei vain kotikaupungin koossa vaan myös identiteetissäni. Olin toki edelleen suomalainen ja ylpeä synnyinmaastani, mutta minun sisäinen skandinaavi heräsi. Ystäväpiirin puheissa vertailtiin Ranskaa ja Pohjoismaita keskenään, suomalaisuus ikään kuin kulki siinä sivussa.


Ja jälleen muutettaessa Kiinaan tapahtui muutos identiteetissä. Olen edelleen suomalainen ja skandinaavi, mutta myös eurooppalainen. Kaikki EU:n kansalaiset tuntuvat lähes sukulaissieluita, suuri yhteisymmärrys tuntuu vallitsevan ja hyvin usein kerron olevani Euroopasta sen tarkempia ykityiskohtia lisäämättä.

Mitenköhän käy Suomeen palatessamme. Tunnenko itseni sitten maailmankansalaiseksi, joka on paluumuuttanut synnyinmaahansa? Jänniä juttuja, joita on hauskaa pohtia pitkillä ajomatkoilla "kotimaanmatkailua" harrastaessa, täällä Tanskassa.

Outoja taloja

Uskomattoman monet naapuruston pihat ovat kuin karamelleja, soma ja siisti tunnelma vallitsee omakotitalojen välissä. Mutta yhteen kolahtaneet talonnurkat jaksavat kummastuttaa. Nämä talot ovat ihmetyttäneet minua niin pitkään kun täällä olen säännöllisesti piipahtanut, nelisen vuotta siis, eivätkä silmäni vain niihin totu. Törmäillä nyt tuolla tavoin!





Kokonaisuudessaan moderni ruotsalainen omakotitaloarkkitehtuuri on mielestäni kovin karua, ehkä jopa kömpelöä. Ristiriita pihojen ja talojen välillä on huima.


Vaan mahtuu joukkoon helmiäkin. Tästä jugendhuvilasta en tunnu saavan tarpeekseni, niskat meinaavat mennä nurin aina ohi kulkiessa. Millainen kuiva kangasmetsä- ja merimaisema tornista näkyykään? Todennäköisesti mahtava. Onko talossa sisällä sellainen mukava vanhan talon tuoksu? Maalatut portaat yläkertaan ja helmipontilla paneloitu veranta? Talo kaikilla menneen ajan herkuilla? Niin sen on oltava, varmasti.

Kyläilemässä

Perheellä oli suuri tarve tavata kesän kuluessa Pariisin aikojen ystäviä. Niin oli ikävä, että matkasimme heidän luokse. Viimeisen vuorokauden olenkin nähnyt kaiken kahtena.




Sillä kyläilypaikkamme on täydellinen: kaikilla perheenjäsenillä on oma ystävä! Pareittain kuljemme; isät ulkoiluttamassa koiraa, äidit ruokakaupassa, esikoiset yksinään rannalla seikkailemassa, keskimmäiset muovieläinten kimpussa ja kuopukset simpukoita etsimässä. Aivan ihanaa.

Viikonlopun pähkinä: Mikä silta on tuossa ensimmäisessä kuvassa, vain muutaman kilometrin päässä majapaikastamme?

Perinnepäivä

Eilinen vierähti juhlatunnelmissa, sillä esikoiseni täytti 11 vuotta. Hänen syntymäpäivänsä on pieniä perinteitä täynnä, viimeisinä vuosina syntyneitä mukavia yksityiskohtia.



Lahjat pakataan huolellisesti sanomalehtiin, lakanoihin ja tyynyliinoihin. Kuka meistä muistaisi ostaa mökille käärepaperia? Ja oikeastaan näin on parempikin, ollaan hetki ekologisia.


Tanssi sateessa on jo erottamaton osa päivän kulkua. Yleensä ukkonenkin jyrähtelee, mutta tänä vuonna Jumala on säästökuurilla. Vain sadetta iltapäivän piristykseksi.


Illan jo hämärtäessä kapteeni Keltasaapas kutsuu apuun aarteen etsimiseen. Lapset kirmaavat pitkin tonttia vihjeiden perässä, itse istun voipuneena ja odotan saunaan pääsyä.

Sellainen on meidän 2. heinäkuuta. Hyvä päivä.

Oli hyvä päivä myös 11 vuotta sitten, vaikkei kapteeneista vielä silloin mitään tiedettykään.

Torilla

Kerran kesässä on käytävä torilla korvapuustiaamiaisella. Kaikessa karuudessaan siinä on oma viehätyksensä. Nousta bussiin, valita tarjottimelle kelmuun käärittyjä juusto- ja kinkkusänmpylöitä sekä raesokerilla koristeltuja pullia. pillimehuja ja lopuksi kaataa termoskannusta kertakäyttömukiin maitoa kahvia pehmentämään. Etsiä tyhjä pöytä ulkosalta ja asettautua huojuville muovituoleille. Kuulla sanomalehtien kahinaa ja toriparlamentin analyysejä uutisotsikoista.


Varpuset, lasten kuvitelmissa pulujen poikaset, vakiopaikoillaan kaappaavat saaliita, lihottavat varttaan seuraavaa talvea varten.

Aamutuimaan tunnelma suomalaisen pikkukaupungin torilla on omanlaisensa, mahdotonta kopioida toisaalle. Siitä nautitaan kaikilla aistella ja pieni osa suomalaisuutta on jälleen istutettu lasten identiteetin sopukoihin. Torilla.

Kriisin paikka

Alkuillan saunomisen rohkaisemana vilkaisin peiliin. Puhtaalta näyttää, mutta samalla kovin vieraalta. On läiskiä, roikkuvia luomia, ties mitä ikääntymisen merkkejä. Ja kaikki tämä vaikka juuri aamulla sivelin hipiälle 30 suojakertoimen voidetta, jossa luvattiin suojata niin ikääntymiseltä, maksaläiskiltä kuin rypistymiseltäkin.


Jos edelleen huomenna peilistä näkyy samannäköinen daami, niin siirryn lähistöllä hääräävän luontaisleipurin asiakkaaksi. Luulisi savikakkusten toimivan vähintään samalla teholla kuin kallis kermainen voiteeni.

Lepoa ruumiille ja sielulle

Sadepäivä. Hiljaiseloa: radiosta lastenohjelmaa ja muovailuvahan muodonmuutoksia. Tihkusateen suoma lupa venyttää aamu pitkäksi. Ei kiirettä mihinkään. Paitsi minulla lääkäriin antibiootinhakureissulle, josta lisäksi lupa jatkaa lepoa vaikka aurinko palaisikin...


Sadepäivä. Silloin lainataan isän saappaita ja laahustetaan. Niin ettei huussiin ennätetä ajoissa. Koska sadepäivänä otetaan rennosti paratiisissakin.

Paratiisissa

Joka kesä naapurin vanha herra toivottaa meidät tervetulleiksi paratiisiin. Samaan hengenvetoon hän naureskelee kuinka rantaelämä on kuin työsiirtolassa olisi, hommat eivät lopu kesken vaan joka aamu saa aloittaa alusta.

Niinhän se on. Paratiisissa jokainen on haluttu ja tarpellinen, jokaiselle riittää työtä ja lepoa, sopivassa suhteessa.

Taiteilijaelämää

Kuljin pitkästä aikaa Eteläistä Hesperiankatua. Lapset hyppelivät eivätkä käyttäytyneet laisinkaan kuten kuvittelen töölöläislapsien sirosti kadulla kulkevan. Kaikesta hälinästä huolimatta katseeni tarkentui erääseen jyhkeään oveen kiinnitettyyn kylttiin. Olen nähnyt sen satoja kertoja ennenkin, asuinhan opiskeluaikana viisi vuotta viereisessä korttelissa. Silloin kyltti teksteineen ei erityisemmin puhutellut, nuorta ja vihreää taideopiskelijaa. Mutta tänään lukiessani sanan "taiteilijakoti" jokin romanttinen tunnelataus ryöpsähti minussa.


Millaista olisikaan asua tuossa talossa? Kymmenet taiteilijat naapureina, säätiön valitsemana, todennäköisesti yleisesti arvostettuna taiteilijana. Huikkaisimmeko naapureiden kesken parvekkeelta huomenet? Laittaisinko salaattia asukaskunnan kriisikokoukseen, jossa pohdittaisiin liian äänekästä kolmannen kerroksen sopraanosaksofonia ja muiden flown häiriintymistä? Miltä oikeasti näyttää ateljeen pohjoinen valo paperin pinnalla?

Sitten kun lapsukaiset ovat lentäneet pesästä voisin haluta asua tuossa talossa. Parasta ruveta hommiin, jotta tulen valituksi! Aivan aluksi lienee syytä valita oma ala...

Mökkeilyn alkeet

Nautinnollisen yksinkertaista elämää. Linnun laulua ja niin edelleen.


Eilen taidettiin uutisoida kuinka urbaaneille suomalaisille puulämmitteisen mökkisaunan lämmittäminen on koko päivän projekti, jopa hellan sytyttäminen tuottaa vaikeuksia. No mutta eikös se ole aivan luonnollista, jos missään muualla ei harjoittelemaan pääse?


Minun heikko kohtani on leipominen. Enkä voi edes syyttää harjoitusmahdollisuuksien puuttetta! Mutta toisaalta, Henricssonin leipomon omenapiirakka katosi pikkusuihin ennen kuin ehdin edes harkita kuvaamista. Jätän jatkossakin leivonnan suosiolla sen hyvin taitaville.


Ja keskityn mökkeilyyn. Kuljen kori kädessä tönöltä saunalle, vien ja haen tavaraa, kannan koria rannalta huussille, autolta toiselle tönölle... Siten ne päivät sujuvat, vaikkei saunaa lämmittäisikään!