Ihanat tyttäret

Kahdesti vuodessa postaan tästä samasta aiheesta, koska kahdesti vuodessa on lasten baleteissa avoimet ovet. Siinä välissä etsiskelen neljästi viikossa sopivia sukkahousuja, kadonneita tossuja ja unohtuneita pinnejä liian kiireellä juuri ennen harjoituksia. Ja alkuverryttelyyn lapset ottavat vauhtia kiruhtaessaan juosten tunneille. Seuraavaksi näenkin heidän palaavan yleensä iloisella ja energisellä mielellä, haluten välittömästi esitellä tunneilla opittuja askelia.



Mutta silti joka kerta avointen ovien tunneilla häkellyn enkä lakkaa ihmettelemästä. Kuinka he oikein muistavat mihin suuntaa koipea pitää milloinkin heilauttaa, milloin hypähtää tai kättä nostaa oikealle. Kuinka minun, tällaisen tömistelevän harppojan, tyttäret voivat olla noin siroliikkeisiä ja ihan "oikeiden" tanssijoiden oloisia? Eihän tuo isukkikaan mikään kaunoluistelija ole. On luonto tehnyt tepposet - ihan hyvä niin.

Erimielisyys

Vieraan kulttuurin keskellä asumisessa on puolensa. Ainakin joutuu olemaan erilailla tuntosarvet valppaina, jotta saa asiansa mahdollisimman järkevästi hoidettua ja kommunikoitua ihmisten kanssa ilman aivan kamalia väärinymmärryksiä (joita tosin kuitenkin tapahtuu päivittäin).


Liikenne on yksi haastavimmista arkipäivän elementeistä, jonka ymmärtämiseen on minulla vielä todella pitkä matka. Lavasähkömopolla huristellessani erityistä ärsyyntymistä aiheuttaa "edestä pujahtaminen". Se on sellainen veikeä tilanne, jossa sivukadulta pääkadulla kulkevan eteen ilmestyy auto tai pyöräilijä tai jalankulkija tai koira tai mikä vain. Se ilmestyvä ajattelee ehtivänsä ylittää kadun ensin, muttei luonnollisestikaan kiirehdi vaan jopa hieman hidastaa etenemistään ennen edestä pujahtamistaan. Ja joka kerta minä joudun painamaan jarrun pohjaan välttääkseni ajamasta päälle. Suomalaisittain ajateltuna (tämä täpärästi vältetty) onnettomuus olisi ollut edestä pujahtajan syy, mutta kiinalaisen ajatusmallin mukaan päälleajaja olisi syyllinen. Ja korvausvelvollinen. Aamupäivän saldonakin olisi ilman valpasta jarrujalkaani syntynyt kolme korvausvaadetta!


Voi voi, vielä on minulla kovin monta porrasta kuljettavana ennen tyynen ja tasaisen arjen saavuttamista, sillä olen edelleen vakuuttunut "taakaa livahtamisen" olevan parempi vaihtoehto. Mutta kohtaloni lienee kuitenkin yrittää oppia ymmärtämään, sillä 1 300 000 000 kulkijaa on toista mieltä.

Kylillä

Oikeastaan pitäisi tehdä jotain aivan muuta, mutta eilinen kävelyretki muistuu jatkuvasti mieleen ja minua hymyilyttää. On pakko kertoa teillekin.



Vain reilun peninkulman päässä olympialaisiin avatusta ultramodernista lentokenttäterminaalista sijaistee kylä. Sen ylittävät kohisten sadat lentokoneet päivittäin, lentomatkustajat kurkkivat ikkunoista ja näkevät vain katot tästä kovin aidosta ja jotenkin humoristisesta paikasta. Ristin sen Vihreiden viritysten kyläksi. Ei niitä värkkäyksiä niin kovin montaa ollut, mutta riittävästi kuitenkin kiinnittämään huomioni, tässä muutama. Näppärästi maalattu ovi, vai? Ja voihan sen kaupan edustan näinkin valaista.




Vihreiden viritysten kylässä isot lapset olivat koulussa, mutta pienemmät viettivät päivää vanhempien työpaikoilla perheiden pienissä yrityksissä tai isovanhempien hoidettavina. Ruokamarketin edustalla oli oikein kolikkokäyttöinen vemputin lapsia varten, hei hei vaan!


Ja tässä yleiseen jakoon liikeidea: mobiili lemmikkieläin- ja ilmapallokauppa. Menet sinne missä asiakkaatkin ovat ja siirryt säiden mukaan. Tällaista putiikkia pitävän ihmisen täytyy olla iloinen hemmo!

Oli köyhää, meluista, avoviemäröinti, kalsean kylmää, haisevaa ja silmiä kirveltävän saasteista, MUTTA ihmisten ilo sekä uteliaisuus tarttui. Toivon heille parempaa ja hellempää huomista.

Juttuja

"Meidän itäinen naapuri on hieman tylsä. Kotikin sisustettu vain ruutukuosein. En minä heillä kylässä ole ollut, mutta kun tuulettavat niitä täkkejään siinä talon edustalla, niin siitä tiedän."


"Nämä ihastuttavat kukkatäkit perin äidiltäni, joka oli saanut ne lahjaksi jo Maon aikana. Ovathan ne hieman haalistuneet, mutta ajavat asiansa öisin pakkasasteiseksi kylmenevässä hutonkiasunnossani. Kun vain muistan tuulettaa täkkejäni tarpeeksi usein, niin säilynevät vielä vuosia!"


" Me olemme moderni nuoripari. Sisustamme edullisesti ja kierrätämme. Eihän kierrätys toki niin muodikasta täällä Pekingissä ole, mutta me olemme tiedostavia, uuden polven edustajia!"


"Voi minkä ihanuuden kauppakadulla tänään näinkään. Kiinnitin huomioni siihen täkkiin, vaikken mitään täkkiä ollut edes etsimässä. Kuosissa raikasta limeä ja keltaista, yhdistettynä rauhalliseen valkoiseen taustaan, kukkia taisi olla. Koko täkki toi mieleen jonkin ulkomaan tyylin. Seuraavan kerran täkkiä ostaessani menen katsomaan josko vielä tämä ihanuus siellä kaupassa olisi. Eikä maksanut paljoa, 30 yania! (n.3€). "

Itsenäisyyspäivänä

Sinivalkoiset kynttilät pöydille, päivän teemaan sopivat kirjat kotialttarille telineisiin, sinisävyiset kärpäslätkät vaasiin kukka-asetelmaksi, sinihomejuusto ja piparkakut kahvipöytään, Sibeliuksen ja Merikannon kappaleita nuottitelineeseen. Siinäpä se oli, meidän tapa valmistautua viettämään suomalaisten naapureiden keralla itsenäisyyspäivää. Huomenna katsomme tv-kaistalta linnanjuhlien koosteen ja ylihuomenna menemme lähetystön vastaanotolle. Siellä mies istunee flyygelin takana ja minä tapailen tuttuja. Suurta on kaikki täällä, jopa itsenäisyyspäivää vietetään kolme vuorokautta.

Tiedättekö?

Tänään riensimme kaupungille, sillä uusi Insider's Guide to Beijing, ulkkarien raamattu vuodelle 2010, ilmestyi toissapäivänä ja nappasimmekin kirjakaupan viimeisen kappaleen. Nyt taas tiedetään mistä mitäkin tästä kaupungista löytää.



Nautimme perheen kesken lounaan lempiravintolassamme Hatsunessa. Siellä melkein voi luulla olevansa Japanissa - en tosin oikeasti koskaan ole naapurissa ollut, mutta kuvittelisin siellä olevan yhtä herkullista sushia ja sekä kauniita asetelmia kuin tässä ravintolassa.


Mutta sitä en edes osaa kuvitella, että millainen vessakulttuuri Japanissa on. Että tarvitaanko sielläkin tällaisia kylttejä, mitä Pekingin modernin ostoskeskuksen asiakasvessasta tänään bongasin. Onko tietoa?

Menikö luottamus?

Tinkimättömänä taidekäsityöläisenä teen valokuvieni kehystystämisen itse. Leikkaan, liimaan, maalaan, naulaan. Teen kaiken itse, koska löydän muiden tekemisistä aina valittamista, etenkin tässä maassa. Sen lisäksi, että tekeminen itsessään tuottaa minulle suurta mielihyvää olen ajatellut selviäväni täten prosessista vähemmällä mielipahalla.


Muutama päivä sitten luovutin asiakkaalle jälleen yhden tilatun taulun. Tänään asiakas otti yhteyttä, että seinälle ripustettuna kuva näyttäisi olevan vinossa! Oli oikein tarkistanut mitalla ja tuloksena oli useamman millin heitto. Myöhemmin iltapäivällä myös toinen taulujaan noutamaan tullut huomautti samasta asiasta.

Että pistää vihaksi moinen hutilointi. Mistä tiedän, etteivät kaikki tällä viikolla toimitetut olleet vinossa? Jospa silmäni ovat kieroutuneet, keskittymiskykyni lopullisesti herpaantunut tai mikä pahinta, olenkin muuttunut paikalliseksi hälläväliätehdastyöläiseksi?! Elä ja työskentele tässä nyt sitten kun ei voi itseensäkään enää luottaa! Hyh ja huh. Onneksi tuli viikonloppu.

Saako pelata vai eikö?

Meidän tytöistä Moshi Monsterit ovat niin ihania, kerrassaan. Meni toki pitkään ennen kuin opin mitä ne ovat, että ymmärsi yhtään mistä lapseni puhuvat. Nyt jo tiedän paremmin niiden olevan internetissä löytyvän pelin hahmoja. Peli jossa kullakin on oma pieni lemmikki jota hoidetaan ja jolla leikitään. Modernin ajan tamagotchi. Välillä alkaa ärsyttää, että eikö lapsillani ole todellisuuden lemmikkieläimissä tarpeeksi, pitääkö sitä pelihahmoa tosiaan kolme kerta viikossa päästä hoitamaan, hyh kun typerää. Sitten taas toisaalta:


Monsterit inspiroivat keskimmäistä kirjoittamaan satuja opettajalle,


luomaan mielikuvitusmaisemia joissa pupumonsteri seikkailee


ja piirustuksissa samaiset hurjat tanssivat balettia, käyvät ostoksilla, kirjoittavat satuja ja tekevät kaikkea sitä mitä taiteilija itsekin puuhaa. Olen alkanut ajatella, ettei tässä peliasiassa ehkä niin mustavalkoinen tarvitse olla, kun inspiroi 8-vuotiasta niin moneen muuhun "ihan järkevään".

Olkaahan ihmisiksi, monsteripuputontut hiippailevat ja tarkkailevat ovatko aikuiset kilttejä!

Kamera laulaa

Viikkoon en ole kuvannut. Olen lähtenyt jopa kaupungille ilman kameraa, mikään näkemäni ei yksinkertaisesti ole inspiroinut. Säikähdin jo, ettei Kiina enää kiinnostakaan. Alanko turtua, masennuinko vai missä mättää?

Mutta tänään vaihtui ääni kellossa, heti vietyäni lapset kouluun riensin kylään dokumentoimaan Kiinan ihmeitä. Olkaa hyvät, Peking, Shun Yi keskiviikkona 2.12 klo 08.50-09.30.







Ihmettelen itseäni, että mitä minä oikein viime viikolla ilmanlaadusta ja sumusta nurisin, kun en mistään mitään tiennyt. Nyt loppuu valitus ja sopeudun elämään siten kun se minulle tarjoillaan! Tai ainakin melkein. Ja eikös tuossa viimeisessä otoksessa ilma jo hieman kirkastu!

ps. Lopuksi pyydän anteeksi kuvien muokkausta, mutta valoa oli yksinkertaisesti pakko lisätä, jotta näkisitte edes jotain!

Säännöllistä tunnelmointia

Iltasella se aina tapahtuu, yllättävä ja hätkähdyttävä tunnelmointi. Valot sammuvat, iltasatu keskeytyy kunkin alkaessa muistella viimeisiä havaintojaan tulitikuista ja taskulampuista. Määrätietoista ja hyväntuulista hääräämistä, pian kaikki kokoontuvat takaisi olohuoneeseen, missä satua luettiin.



Yksi kehrää pöydän alla, kaksi tekevät yöfilmejä kännykällä. Ja aikanaan tunnelmointi loppuu yhtä yllättäen kuin alkoikin, saamme sähköt takaisin.

Tämä on nykyisen asumistapamme hankalimpia muistettavia asioita, että sähkömittaria ON tarkkailtava, että vesimittaria ON seurattava, että kaasumittaria ON pidettävä silmällä. Sillä nämä kaikki hyödykkeet kaikki loppuvat juuri sillä sekunnilla kun saldokin loppuu. Ja yleensähän valot sammuvat iltasatua lukiessa, kaasu loppuu juuri kesken suihkun, vesihana kuivuu kesken ikkunanpesun. Tunnelmointi shampoot päässä pimeässä loppuu vasta kun on käynyt lataamassa klubitalolla korttiin pätäkkää.

Sellaista on prepaidelämä. En suosittele, vaikkei sellainen sopeutuvaisia lapsia yhtään häiritsekään!