Mihin tahansa katsoikin, kuunteli tai sen kummemmin ajattelematta aisti niin havaitsi ympärillä aktiivista elämää. Avonaisesta ikkunasta kantautui klarinettisoittoharjoitukset, toisaalla dokumentoitiin purettavan talon mosaiikkikuvioita paperille muistoksi, poikien makuusalien edustan pingispöytien luota kuului jatkuva kops-kops-kops, pientä tyttöjen kikatusta siellä täällä, koripallotelineiden kolisevaa väpätystä, kaikenlaista ahkerointia niin ohjatusti kuin itsenäisestikin...
Kaikki tuntuivat tietävän mitä olivat tekemässä, mitä tapahtuisi seuraavaksi, milloin piti jo juoksujalkaa kiirehtiä seuraavaan aktiviteettiin. Varsin huima kokemus seurata kuinka 400 teiniä ja 60 opettajaa elävät yhtenä suurena perheenä, työskentelevät ja opiskelevat, toimivat yksilöiden omien haaveiden saavuttamiseksi, mutta yhdessä ja sopuisasti.
Löytyisiköhän suomalaisessa kulttuurissa riittävää kurinalaisuutta tällaista yhtälöä pyörittämään?
Onpa kiva kuulla, että tallentavat purettavia rakennuksia ja niiden yksityiskohtia taiteen keinoin. Luulen, että Suomessa on vielä hiukan matkaa tuollaiseen kurinalaisuuteen ja yhteishenkeen...
ReplyDelete