Merirosvot väistykööt!?

Cilla sai tänään päällensä isosiskonjen vanhan trikoopaidan, sinivalkoraidallisen, sekä farkkumekon ja siitä alkoi ilmamiekan heiluttelu, "hirviä" hymysuinen ärjyntä, merirosvoleikit valtasivat aamiaispöydän.


Ohitin iltapäivällä kirjakaupan ja sen ulkoalennuspöydän. Silmiini tarkentui 3d-kirja, jonka kannet solmitaan nurinperin vastakkain ja eteen aukeaa mahtava merirosvomaailma. En voinut vastustaa, en tämänaamuisen leikkituokion jälkeen. Kirja sujahti alta aikayksikön ostoskassiin ja rupesin suunnittelemaan mitä kaikkea lisälaivoja kartongista voisikaan askarrella tuonne aallokoille seilaisemaan. Ja pelastettavat prinsessat tietty...


Kaiken lisäksi lähdemme huomenna syyslomalle Bretagneen, merenkulun äärelle. Vuokraamamme talon tontti rajautuu Atlantiin, siellä tuuli tuonee viestejä merenkävijöiltä, tarkkasilmäinen saatta löytää pullopostia, viima puhdistaa sielun ja ruumiin. Niin ainakin toivon, sillä hellettä ei ainakaan ole.


Aika näyttää ketkä valtaavat ja voittavat taistelun, muumit, disneyprinsessat vai paperinuket. Cilla saa päättää keiden lippu laivan salkoon hinataan.

Nyt pakkaamaan. Hyvää tulevaa viikkoa kaikille! Ja korvat tarkkana, ehkä kuulette laulumme "Hulaba-looba-lai!"

Elämäniloa Euroopan reunalta

Meillä oli eksoottisia vieraita päivänä eräänä, aina Ukrainasta asti. Kaksi köyhää sairaanhoitajatarta vaaleanpunaisissa virka-asuissaan ja steriilit leikkaussalipäähineet tiukasti päässä pylmähti paikalle, myötätuntoa kaukaisia suomalaisia virkasisariaan kohtaan tuntien, kikattelivat ja vallattomia puhuivat. Elämäniloa pursuten, energiaa hehkuen.


Samalla jouduimme yllättäen suoramainonnan kohteiksi. "Tulkaa Ukrainaan, hoidamme teidät ilmaiseksi, vain 20 euroa!!!" Noin halvalla tosiaan ei edes Tallinnassa hoideta. Uskon noihin ukrainalaisiin neitosiin, heidän vallattomat hymyt parantaisivat vaivan kuin vaivan. Pitäkääpä mielessä.

Iltanautintoja

Opiskeluaikojen iltoihin kuului täysi kahvinkeittimellinen Tiikerin päiväunta. Sokeria ja maitoa seurana, kunnes karsimme ensin sokerin, sitten maidon pois. Jäi vain viisi kuppia teetä mieheen ja monta palaa ranskanleipää.


Pikkukaupunkiin muuton myötä muuttuivat tavat. Hadutin iltasella suuren pannullisen Earl Greytä ja seuraksi jälkiuunileipää.


Myös Pariisi toi mukanaan teeuudistuksen. Tutustuin vihreään teehen. Kevyesti sitruunainen Sur le Nil on ihastukseni. Sitä pakkaan mukaan lomillekin, se tuo levollisen mielen lasten mentyä nukkumaan. Tuntuu hieman ylelliseltä nautiskella kupillinen vihreää, mukavia rupatellen. Istumme sohvalla ja kertaamme päivää.


En ole muuttanut, mutta eilen taisi alkaa uusi teeaika. Tai oikeammin yrttijuomakausi.

Vihreät lehdet olivat lopussa, samoin satunnaisesti käyttämäni mustat, joten suuntasin teekauppaan. Hetken mielijohteesta kysyin myös punaisen teen saatavuutta. Ja olihan sitä, useampaa eri laatua ja näin kassiini sujahti vihreä ja mustan lisäksi pussillinen punapensaan neulasia. Ovat selvitykseni mukaan suorastaan elämän eliksiiriä. Ja tuo tuoksu, niin lempeä ja hyppysen eksoottinen, lämpimän savanninen. Entäpä maku, yksinkertaisesti aivan ihana.

Tässä uusi ystävyyteni, Roibos-tee.

..........

Ps. Editoin edellisen postauksen lopun totuudenmukaiseksi, tuli paha mieli kun kirjoitti höpöjä.

Muodikkaat ihmiset

Botswanan iloisissa rouvissa Mma Ramotswen pieni valkoinen pakettiauto menee rikki, hän on surullinen: "Olen hyvin kiintynyt siihen. Sellaisia autoja ei enää tehdä."

Puolisonsa J.L.B.Matekoni, autonkorjaaja, on ylpeä vaimostaan, joka ei halua välittömästi tilalle jotain näyttävää ja muodikasta peliä. Hän vetää samassa johtopäätöksen: "Mma Ramotswen kaltainen nainen ei koskaan vaihtaisi vanhaa ja kulunutta aviomiestä uuteen ja muodikkaampaan. Se oli hyvin rauhoittava ajatus."


Aivan hilliton ajatus. Jäin miettimään omaani, että onkohan tuo vanha? No eipä kovin. Kulunut? Jaa, vähemmän kulunut kuin vaimonsa ainakin, kun ei ole kantanut ja synnyttänyt kolmea lasta.


Haluaisinko uuden miehen? Löytyypä tuosta uusia puolia vielä 18 yhteisen vuodenkin jälkeen aina silloin tällöin. Muodikkaan? Olisi aika veikeää jos huushollissa pyörisi trendiheppu, mutta se toisaalta loisi valtavia paineita minulle. Useinhan pariskunnat kuin itsestään alkavat täydentää toinen toistaan. Muodikkaan miehen kanssa saisin aikaiseksi mennä jo pidempään leikkimielellä miettimälleni pukeutumisneuvojan vastaanotolle. Jaa-a, kinkkinen kysymys.


Toisaaltahan nykyisen ei kovin vanhan ja vain vähän kuluneen miehen kanssa saan olla turvallisesti se vähän vanha ja aavistuksen kulunut päpättävä emäntä. Tyytyväisenä odotan miestä kotiin palaavaksi. Bonsoir, Monsier.

Ja näin elämä on yhtä ruusuilla tanssimista!

(The cards illustrated by Paula Sanz)

Tuulettamista

Lähdimme eilen metsäretkelle. Sunnuntai verratoman kuulaassa ilmassa syksyisen luonnon keskellä on parasta vaihtelua kaupunkiarjelle. Vain iltapäivä puiden alla ja koko sielu on ladattu päiviksi eteenpäin.


Parasta on tuoksu. Kevyesti kompostoituneiden lehtien ominaishaju, sateista pehmenneet polut sekä tuulen katkomien oksien viidakko luovat täydellisen syysidyllin.


Luonnossa kävellessäänkään ei voi välttyä törmäämästä vanhan kulttuurin läsnäoloon. Kohdallemme osui hylätty linna. Sen muutamia satoja vuosia vanha, osittain jo romahtanut talli sai mielikuvituksen riistäytymään vallan käsistä. Tallimenninkäiset siellä juhli syysaurinkoa, kuulin.


Alva oli vauhdissa, riehui energiaansa pois, keräsi keppejä, leikki piilosta ja juoksi. Cilla keskittyi ratsastamaan joko kepillä, äidillä tai isällä, kunnes kakkasi housuunsa ja oli surkea... Kaikkein onnettomin oli kuitenkin Inna, sillä häneen iski kesken ulkoilun vatsatauti. Kalpenemisen ja yökkäilyn jälkeen hän muistutti mahdollisesta kotiinpaluusta sekä laulun sanoista: "...lepo paras lääke on..." Lopulta kotiin palattuamme oli kuumetta yli 39.

Se oli vaihteeksi sellainen lapsiperheen sunnuntairetki. Aamupäivällä lähtiessä ei voi laisinkaan tietää, onneksi, mitä ollaan iltaan mennessä koettu. Illalliseksi kaivoimme repusta aamulla tehdyt eväsleivät ja limonaatit. Ei ehkä kovin monipuolinen ateria, mutta nopea ja helppo. Kenties eväisiin oli tarttunut pieni syksyinen tuoksu.

Itsen siirtämistä

Se on ollut lakkoilua vaihteeksi. Pariisin julkinen liikenne vastustaa rautatieläisten kohtuuttomien eläke-etujen järkeistämistä. Sillä seurauksella, että kaupunki on ollut enemmän ja vähemmän sekaisin viime päivät. Yksilötasolla lakkoilu on saattanut vaikuttaa hyvinkin dramaattisesti elämään, kuten meidän perheessämme.


Yleensä mies körryyttelee paikallisjunalla 6 min toimistolle tai asiakasvierailu/lentokenttäpäivinä jonottelee ikuisuuksia kehätiellä tuhansien muiden yksityisautoilijoiden seurana.


Minä toimitan tytöt koululle vallan jalan, matkaa kun on ainoastaan 700m. Omina retkipäivinäni suhautan pitkin kaupunkia metrolla. Olen rakastanut metroilua, sillä kun pääsee kaikkialle kohtuullisella aikataululla, liikenneruuhkista hermostumatta ja varsin edullisesti (á 1.20 euroa).


Lakko pakotti miettimään vaihtoehtoisia menetelmiä. Autoilu tarkottaisi työpäivän viettämistä moottoritiellä ja metroista kulkivat vain harvat ja valitut. Hmmm.


Kolme vuotta on kulunut empiessä, mutta nyt mies rohkaistui, sujautti kypärän päähänsä ja hyppäsi polkupyöränsä selkään. Illalla kotiin saapui hieman hengästynyt, kevyesti hikinen ja kovin onnellinen mies. Oli kuulemma ollut mahtavan sujuvaa ja helppoa ja nopeaa ja tehokasta ja kivaa. Ainoa huono puoli oli ollut, ettei voinut työmatkan aikana kuunnella paikallisradiota ja jäi aamusta paitsi päivän uutisista.


Minä puolestani halusin päästä Trocaderolle, jonne toki voisi myös kävellä, mutta mutta, hätähousulla on kiire. Lainasin esikoisen potkulautaa. Hiukset pystyssä lykin, talot vilahtelivat ohitseni, sujuvasti ohittelin jalankulkijat, perillä olin turvallisesti ja vikkelään, luulen matkan taittuneen bussiakin nopeammin.


Kiitän lakkoa, sillä se vallan aloitti uuden aikakauden perheessämme. Tuntuu ihmeen vapaalta, kunto kasvaa silmissä, hauskaa toteuttaa pieniä vihreitä valintoja, eikä aina vain puhua periaatteista.

Seuraavaksi voisivat lakkoilla sokerin- ja läskintuottajat, silloin sitä vasta terveeltä itsensä tuntisi.

(Kuvitus: Hellun & Håkanin liiteristä löytyi pieni museollinen kulkuvälineitä, muistumia menneiltä vuosikymmeniltä.)

Ihmeiden aika

Outo tyyppi, ystäväni Monsieur Macintosh, on jälleen sopuisa. Aivan muina miehinä on jälleen yhteistyökykyinen, vaikka hiljan huusi ja kuumeni ilman minkäänlaista malttia. "Ranskalainen Mac..." totesi mieheni.


Vuorokauden toisen ihmeen aika oli illansuussa kokatessani päivällistä. Huoneistoon oli laskeutunut käsittämätön hiljaisuus. Ei telkkarin ääniä, ei riitelyä, ei edes pulinaa. Ovatko lapset karanneet paukahti päähäni. Mitä vielä, esikoinen pakersi tapansa mukaisesti tunnollisesti läksyjen kimpussa ja nuoremmat olivat vallanneet vanhempien sängyn, jonne oli perustettu Koiramäkilukupiiri. Tätä sovinnollista rauhallista lukemista jatkui vielä päivällisen jälkeenkin. Käsittämätöntä.


Lopullinen hämmästyksen aihe paljastui iltasatua valittaessa. Kuopus oli jemmannut keskeneräisen Liisa ihmemaassa -kirjan, joten piti valita uusi kirja. Yleensä esikoinen haluaa jotain kunnon romaania (Veljeni Leijonamieli yms.), keskimmäinen perinteisiä satuja, kuopus katselee vain kuvia, jos sitäkää. Kyyneleet lentävät valinnan hetkellä, kuin kyse olisi vakavammastakin asiasta. Mutta tänään päätyivät sadunlukija ja tyttäret suit sait yhteiseen valintaan. Istuessani Monsieur Mac:in seurana kuulin vain ajoittaista käkätystä Karhukirjeiden edetessä.

Ihania pieniä ihmeitä!

Vielä pöllömpi

Toisinaan tulee ihmeteltyä tällaista öiseen aikaan touhuilua. Että eihän tällaisessa mitään järkeä ole. Huomenna taas väsyttää ja koko iltapäivä menee päiväunilla.


Toisaalta päivisin saa paremman rauhan nukkua, sillä näillä nurkilla on aika moinen trafiikki öisin. Siirtolavaa nostellaan, Alva hiippailee vessaan, talkkaritar kolistelee roskiksien kanssa, Cillalta on tutti karannut, varjot viilettävät seinillä, kaaharit yrittävät nopeusennätyksiensä parantamista, taikinakone käynnistyy jumputtamaan, Inna höpöttää unissaan, mies tosin yksinkertaisesti nukkuu.

On kaunis yö, valkoiset pilvisaaret keikkuvat taivaan tähtimeressä, näky muistuttaa satukirjakuvitusta. Ainoastaan huhuileva pöllö puuttuu. Olisi jäänyt tämäkin pieni elämys kokematta mikäli vain vuoteessa pyörisin.

Outo tyyppi

Eräät ovat omituisia. Yhtenä päivänä ollaan ystäviä, toisena sitten pimahdetaan, vallan syyttä, ilman kunnon selkeätä varoitusta. Kyllä minusta ystävien tulee olla rehellisiä toisilleen, kohdella kumppania kohtuudella. Jos jokin mättää, niin otetaan asia kauniisti esille, yhdessä sinnikkäästi selvitetään obgelmat ja sitten jatketaan eteenpäin. Eikä yhtäkkiä vain ruveta ulisemaan, kuumenemaan, lemuamaan kärähtäneelle niin että toinen vallan säikähtää.

Minulla on yksi tällainen "ystävä". Olen aina suhtautunut hänenlaisiinsa epäluuloisesti, mutta nyt luulin jo päässeen askelta pidemmälle. Luulo ei ole tiedon väärti.

Sellainen on minun tietokoneeni.

Toimintaa

Eilen tyhjensin, siirsin, kannoin, karsin, järjestelin, harkitsin, siirsin taas, käänsin, ihastelin...


Olette saapuneet avajaisiin, tervetuloa! Tarjoilut ovat hieman vähäiset, mutta tunnelmasta saatte nauttia vaikka yömyöhälle. Kehittämisehdotuksia otetaan vastaan, samoin tuote-esittelyjen jälkeen tilauksia, galleriatilatarjouksia kuuntelen mielihyvin, ekskursioita paikalle järjestetään pyynnöstä, avoimet ovat arkisin. Siis?


Tässä KATARTin uusi pääkonttori, tuotekehitysyksikkö, tehdas, varasto (sermin takana) sekä myyntikonttori. Trendienhaisteluosaston raportin saavuttua päätän toimitusjohtajan arvovallalla keskittyykö Katart syksyn aikana kuvataiteeseen akryylimaalauksien vai taidekäsityöhön silkkipitsikorujen muodossa tai kenties johonkin muuhun.

Pääasia kuitenkin konttorin avautuminen ja tuotannon käynnistyminen. Suunnitelmat ovat suuret, tavoitteena tietty pörssiin kirjautuminen tai ainakin näyttely viereisessä huoneessa sijaitsevassa Galleria Katartissa, jolloin valtaan taas perheeltä lisää tilaa itselleni.

10 000 vierailua

Olen punaisessa pisteessä. Kaiken kansan keskellä, taloviidakossa, mutten kuitenkaan aivan eksyksissä. Koti on avenuen varrella, jonka puut tuovat vehreyttä ja vuodenaikojen vaihtelut hahmotettaviksi. Täällä pyöritän perheemme arkea.


Joskus tuntuu kuin olisin kaikkien perheen asettamien aikarajojen kanssa kuin pikkuinen lintunen häkissään. Samaistumisestakohan johtuen pidän lintutorista, jolla sadat pikkuvisertäjät odottavat joka sunnuntai huolehtivaa kotia itselleen.


Tilanteet muuttuvat, kaikki lapsukaiset ovat päivisin koulutiellä, keskipäivän vapaus on koittanut ja olen löytänyt pariisilaiset kahvilat. Toisaalta monesti juon aamukahvini virtuaaliystävien seurassa, tämän koneen ääressä.


Naputtelen viestejä, luen kommentteja, laitan postauksia. Par avion on nykypäivänä valoakin nopeampi. Ihmeellisen vilkasta seuraelämää, paljon muiden tarjoamaa inspiraatiota ja ajattelemisen aiheita.


Apinalauman elämä Pariisissa jatkuu, kyläilijöitä on ollut jo 10 000! Hillittömän hauskaa kun saa jakaa opittuja temppuja sekä pikkuapinoiden käsittämättömiä kekintöjä muiden kanssa!

(Kuvat Miroslav Sasekin kirjasta "This is Paris" vuodelta 1959)

Lepopäivä

Eilen oli intensiivinen päivä, joka huipentui riehakkaaseen illanviettoon ruotsalaisen kirkon seurakuntasalissa. Lapset tanssivat ja herkuttelivat kouludiskossa, vanhemmat parkkeerattiin juusto- ja viinibaariin kellariin. Huh sitä lasten menoa ja aikuisten pälpätystä!


Tänään toivutaan. Cilla-reppana sai kesken illan vatsataudin ja yön aikana voi ainakin viidesti pahoin. Meidän villikissa on ihmeellisen rauhallinen tänään.


Isotkin nautiskelevat kellottomasta lauantaista. Inna sijoitti kuukausia säästämänsä viikkorahat legoihin ja nautiskelee ritarilinnan rakentamisesta, Alvan rakentaessa viereisessä huoneessa prinsessalegoilla. Jokaiselle jotain.


Myös minulle. Periaatteesta en haluaisi pestä pyykkiä viikonloppuisin, mutta nyt on pakko, sillä pyykkikorin keittiöön tuoma tuoksahdus leviää salakavalasti. Cillan öinen tuotteliaisuus pakottaa äidin ahkeruuteen... Onneksi ei ole kiire mihinkään tai sovittuja rientoja. Välillä näin.

Suuria ajatuksia

Syksyn rutiinit ovat muodostuneet, viikot rävelletään läpi kohtuullisella menestyksellä, välipalaomenat ovat koulurepuissa lähes oikeina päivinä, muistan viedä kunkin lapsen puistoon tai koululle kuten pitääkin, myöhästymättä. Omina opetusaamuina olen saapunut ajoissa luokkaan Kassi-Almaa muistuttaen, kuten kunnon kuvis- ja kässäopen kuuluukin.

Silti olo on hieman epävarma, kuin lievästi hukassa, ehkä väärällä karttasivulla. Tällaistahan se on joka talvi, perheen tulevia karttasivuja pohditaan ja unelmataulukoita analysoidaan. Mutta nyt tämä olo hiipi hieman turhan aikaisin.


Samalla ihmettelen päivien nopeaa kulkua, kuin pikkuruiset rappuset ne vilistävät allani. Kaikkea pientä tulee tehtyä, mutta jääkö jokin oivallinen polku huomaamatta? Pitäisikö ottaa kaiteesta kiinni vai antaa mennä vain?


Suuria kysymyksiä tietenkin ovat, että kuka minä olen ja miksi haluan tulla. Millaisesta uniformusta olen kiinnostunut vai tarvitsenko naamiota laisinkaa, kunhan vain olisin. Päässä pyörii aivan liian suuria kysymyksiä, keskikokoinen pääni on pakahtua. Aika mennä tutimaan, sillä huomenna voin taas jatkaa leijuntaani!

Lopussa kiitos seisoo?

Lapset ovat yllätyksiä täynnä. Puolisosta voi aavistaa mistä ilahtuu, millaisesta tempauksesta hämmästyy. Mutta pienet ihmiset, heistä ei ota selvää, vaikka oma olisikin.


Sain muutama tunti sitten Innalta aivan yllättävää tunnustusta, kiitoksen sanoja jotka lämmittävät vieläkin. Ei, hän ei kiittänyt herkullisesta välipalasta, ei Halloween-asun ompelemisen ohjauksesta, ei tulevasta lempikeittoillallisesta. 9-vuotiaan syvällisellä logiikalla hän päätti antaa palautetta kielikylvystä:

"Äiti, te olette kyllä olleet järkeviä kun olette antaneet meidän katsoa ranskalaisia lastenohjelmia. Monet meidän luokalla katsovat vain ruotsalaisia filmejä, mutta me osataan paljon ranskaa kun ollaan katsottu telkkaria."

Niin, meillä kun ei syötäisi ja ryvettäisiin liassa, jollen istuttaisi heitä telkkarin eteen joka iltapäivä joksikin ajaksi. Ja ranskalaisia lastenohjelmia katsovat koska en jaksa ruveta räpeltämään filmien kanssa. Mutta tunnustuksesta päätellen lapset lienevät tyytyväisiä kun ovat oppineet hyvin ranskaa ja minä saadessani kokata ja pestä pyykkiä rauhassa. Kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi ehkä joku lapsipsykologi...

Hienostelua

Olen luullakseni melko typillinen käsityöläinen mitä merkkituotteisiin tulee. Valitsen ommella itse uudet housut, enkä riennä merkkiliikkeisiin. Ihailen hyvää teollisesti valmistettua merkkidesignea, mutta vielä enemmän hyvin muotoiltua ja taidokkaasti toteutettua taidekäsityöesinettä. Luksuksessa minua toki viehättää saavuttamaton kimallus, mutten ymmärrä mitä järkeä on maksaa käsilaukusta saman verran kuin autosta...


Mutta myönnettäköön, olen erittäin onnellinen muutamasta täysin ylimääräisestä arkipäivän luksuksesta. Minun oboeni on Lorée, sillä on kauniilla lilalla sametilla vuorattu siro kotelo, sen koneisto lienee hopeoitu, runko on syvän tummaa ebenpuuta. Soittimen todellisen olemuksen aistii varsinaisesti kootessaan sitä, osat loksahtavat täydellisesti kohdalleen, paino kertoo puun paksuudesta ja koneiston runsaudesta.


Ja parasta oboensoitossa on suukappaleiden eli röörien tekeminen. Siinä pääsee hienostelemaan koko sydämen kyllyydestä. Kun levittää esille ebenpuiset työkalut, tarkasti terotetun veitsen, asuun sopivan sidontalangan, huolellisesti valitut ruokopalat ja hylsyt, silloin sormet syyhyävät valmistamaan uusia röörejä tulevia sulosäveliä (?) varten.

Tänään kävin röörimateriaaliostoksilla Loréen tehtaalla ja tuhlasin pelkkiin merkkituotteisiin. Kotona niitä olen hypistellyt ja haistellut, hitaan nautinnollisesti valmistautunut tulevaan. Olen sittenkin merkkitietoinen!

Värisymboliikkaa

Jo joidenkin vuosien ajan on oranssi lukeutunut suosikkiväreihini. Hieman kuukaudesta toiseen vaihtelee suosio roosan, valkoharmaamustan ja rehellisen oranssin kesken. Viime viikolla kiertelin katukirppiksellä ja kotiin kannoin pelkkää oranssia, lampun ja sitruunapuristimen. Toissapäiväinen kangaskauppapujahduskin sai oranssin reppuni pursuamaan oransseja ostoksia... Ja mitähän moinen tarkoittaa, kertoo tästä ihmisestä, paljastaa salatuiksi luulemiani ajatuksia?


Paneuduin värisymboliikan -ja psykologian syvään rämeeseen. Mielenkiintoista!

ORANSSI:

Venäjällä 1800-luvulla mustan ohella keisarillinen väri. Oliko esi-isäni Ivan Ivanov sittenkin keisarillista sukua, minussa sinistä verta?

USA:ssa rangaistusvankien puvun väri. Vankina omassa kodissani, rangaistus liian hulvattomasta opiskeluajasta, ahneudesta elämälle?

Budhalaisessa taiteessa symboloi valaistumisen korkeimpaa tasoa. Kenties olenkin valaistunut vallan huomaamattani, ilman hankalia ajatusprosesseja?

Lisää ruokahalua. Siksikö olen lihonut kesän jälkeen, oranssin ollessa pinnalla?

ORANSSIin liitettyjä sanoja:

Voima (ja lisää tulee jatkuvasti, sillä olen aloittanut jumpan)
Menestys (ai tulevaisuudessako?)
Viehätysvoima (toivottavasti toimii!)
Vetovoima (No ainakin rattaiden työntövoimaa riittää)
Auktoriteetti (Yritän muistaa huomauttaa asiasta oppilailleni ensitilassa)
Ilo (Juu juu, pikku hiljaa, kunhan saan vielä hieman lisää relattua)

Ennen kaikkea koen oranssin olevan suojaväri, vankan itsetunnon osoitus (vaikkei sitä oikeastaan olisikaan), niin eivät paikalliset alkuasukkaat hypi niin kovasti silmille. Se on niin tässä maailmassa, että harmaahiirulaiset tallotaan jalkoihin. Ja tällainen karjalaisperäpohjalaisuusmaalainenhan ei sellaista suvaitse. Parasta varoittaa kaikkia tulemisestani, niin osaavat väistää.

On se ihana se orange.

Herkuttelua

Eilen oli miehen syntymäpäivä. Perin harmillista, että hänenkin pitää vanheta. Sillä, joka vuosi saan olla lähes kaksi kuukautta itseäni vuosimäärällisesti nuoremman miehen kanssa naimisissa, kunnes ikäero aina lokakuun alussa tasaantuu.


Perheen lahjaperinteet ovat vaatimattomat ja joidenkin mielestä ehkä tylsät. Lahjoiksi hän sai eri perheenjäseniltä pokkarin, muistikirjasen sekä sukulaisen muinoin kirjoittaman huumoriromaanin. Nuorin lahjoitti leivoksen. Minä toimin räväkästi ja valmistin hänelle kynttilänvalovaahtokylvyn, jonka jälkeen hän sai pujahtaa uuteen pyjamaan (- edellisen haurastumisesta käsiin ehti vierähtää jo kuukausia...)

Parasta kuitenkin eilisessä oli kakkukahvit. Moisen onnen lupasin itselleni jo edellisenä päivänä edistymisestäni ihmisenä. Luulenpa muuten asian jääneen toimittamatta, mutta onneksi oli juhla perheessä. Ostin alakerran leipomosta limesuklaakakun, jonka aavistin maistuvan sekä sankarille että tälle arjen sankarittarelle. Nam nam, mutta vanhin vierasti suklaata, keskimmäinen limeä, kuopus syö hiirenannoksia, joten meille vanhemmille riitti ihanat kakkupalat vielä tänäänkin. Joten nam vielä tänäänkin!

Vinkki Niinistölle

Syksyn teemana siis elämästä nauttiminen, stressaaminen loppui tähän, vähemmästäkin ihminen väsyy. Vaikeinta on ollut oppia sietämään lasten pukeutumisessa vilahtelevat väririidat, kun sukkienkaan väri ei sovi muuhun vaatetukseen. Kuukauden harjoittelun jälkeen olen edistynyt kohtalaisesti. Melkein jo näen lapsieni suloisuuden käsittämättömien väriyhdistelmien alta, vaikka kyllä vielä kadulla vähän salaa häpeän.


Mitä tekeekään perheenäiti puoli yhdeltätoista illalla? Lajittelee puhtaita vaatteita tietenkin, hieman tympääntyneenä, mutta velvollisuudet on hoidettava. Havahduin ankeudestani nähdessäni todisteita stressaamattomuuteni onnistumisesta. Se on kuulkaas leivoskaffeen paikka! Tässä kuopuksen viimeisen viikon aikana käyttämät sukat. Kuinka monta paria löydät?


Seuraavaksi iloisin mielin ryhdyin sijoittelemaan vaatepinoja oikeisiin osoitteisiin. Muttei tarvinnutkaan, sillä esikoisen oveen oli illan kuluessa ilmestynyt hurrrja viesti. Jätin vaatteet pinoon lattialle oven eteen, laittakoot itse kaappiin. Minä pääsen bloggaamaan.

Huumoria kehiin

Vitsien kerronta on vaikeaa. Ei saa itse ruveta nauramaan kesken jutun ja loppukaneettikin pitäisi muistaa oikein tai edes sinne päin. Mies muistaa kyllä vitsejä ja kaikki 80-luvun tv-mainoksetkin, mutta mulle ei tule mieleen muuta folkloristiikkaa kuin yksi älytön vitsi Pikku-Kallesta. Kaiken huipuksi miehellä on varsin omituinen työ, toi koulutuskokouksestakin kotiin tällaisen kirjasen. Oikeastaan varsin inspiroiva teos, sillä tällaisia vitsejä minäkin osaisin kertoa. (Klikatkaa kuvia suuremmaksi niin näette tekstitkin!)

Trendsettereitä perheessä

Sitä vaatimaton ihminen kuvittelee vain seuraavansa valtavirtaa. Että ne todelliset taiteilijat ovat joitain muita, niitä joita vaikkapa esitellään lehdissä ja hurrataan kulttuuripalstoilla.


Mutta olin jälleen tipputtaa silmät päästäni selaillessa uusinta Coté Ouestiä. Kenties onkin niin, että mummi ja lapset ovat trendsettereitä! Lehdessä esiteltiin raikkaana uutuutena Karen Ledolleyn-Smithin lehtikeramiikkaa. Mutta mummin kesäkeramiikkakurssilla tytöt jo toissa kesänä valmistivat kauniita lehtilautasia.


Vai onko ideoita vain tietty määrä maailmassa ja ne kiertävät pyrähtelevän tuulen lailla kaupungista viereiseen, mantereelta toiselle?


Jonain kertana keramiikkakurssilla taisi olla eläinteema, syntyi mm. rusettipäinen kilpikonna. Laitetaanpa idea kierrätykseen! "Punasavesta muotoillut, valkoisella lasitteella viimeistellyt pienet eläimet tuovat helskyvää huumoria ja viimeistelevät rauhoittavan oljenvärisen maalaissisustuksen..."