Yksi viikon stressimomenteista on jälleen onnellisesti ohitettu. Pienelle lapselle on lähes ylivoimaista lähteä uudelleen liikenteeseen kun jo kertaalleen ollaan koulusta kotiuduttu. Jokaisen balettitunnin jälkeen hän on toki iloinen ja tyytyväinen, mutta se kotiovesta ulos pääsy ja muutaman sadan metrin matka tanssitunneille saattaa olla monen mutkan päässä. Jokainen puu on kiivettävä, lumikasa kokeiltava, pensas heilutettava. Missä vaiheessa kulkua tahansa saattaa lapseen iskeä tuskastuminen.
Tänään osasin onneksi varata matkaan riittävästi aikaa, sillä tiesin sen kestävän. Eikä vain lapsen vuoksi, vaan itseni, sillä sain kamerani huollosta. Ja kas, käsitarkennus toimii jälleen ja yli vuoden tomut puhdistettu rakosista. On kuin olisin saanut vallan uuden lelun!
Meillä sovitaan nykyään aina etukäteen, että "ei sitten heitellä lunta, eikä jäädä rapakoiden kohdalle luistelemaan..." ja silti matka kestää ja kestää kun kuitenkin pitää vielä vähän saada lunta käsiin.
ReplyDeleteSulla oli sitten sama vika kamerassa kun mulla oli kesällä. Milläs pelillä sä nyt taas kuvailetkaan?
ReplyDeletePaevi, en jaksa enää mitään sopia koska kukaan muu ei niistä välitä kuin minä... mrrr.
ReplyDeleteMizyena, kyseinen osa alkoi temppuilla jo vuosi sitten, ihmettelen miksen aiemmin ollut saanut aikaiseksi huoltoon viemistä! Mulla on Canonin EOS40D. Objektiivejä on yksi, 17-85mm. Näillä porskuttelen.
Äitini on kertonut minulle, että hänellä on syöpynyt ikuisesti mieleen yksi iltapäivä lapsuudestani. Satoi, taivalsimme kotiin päivähoitopaikasta. Minulla kuravaatteet, hänellä ei edes sateenvarjoa. Minä hyppäsin jokaiseen lammikkoon, oikein porskuttelin, en taatusti pitänyt kiirettä. Äitini oli alkanut kertomansa mukaan tuskastua, vähän kivahtanutkin.
ReplyDeleteMinä olin pysähtynyt ja sanonut totisena: "Äiti, miksi olet kaikille muille kiva paitsi minulle?".
Oli kuulemma osunut.
Eihän se realistista ole, ettei ikinä tarvitsisi hoputtaa, käskeä, komentaa. Mutta lapsen näkökulmasta asiat näyttävät joskus aika erilaiselta.
Tuo Anun kirjoitus toi ihan kyyneleet silmiin.
ReplyDeleteAnnaP.
Voi apua, tajusin juuri, että tuosta kommentista voi saada kuvan, että minulla olisi ollut hirviöäiti. Päinvastoin, olemme aina olleet ja edelleenkin olemme todella läheisiä. Lapsuudesta minulla on lämpimät muistot, tuota iltapäivää en itse muista ollenkaan :)
ReplyDeleteAnu, en usko kenenkään, ainakaan kenenkään äidin, luulevan äitisi olleen hirviö. Juuri noin saattaisi minunkin lapseni sanovan, enkä suinkaan koe olevani hirviö, ihan tavallisen tiukka vaan.
ReplyDeleteAnna P. kyllä vain, kolahti minunkin nilkkaani, vaikkei lapsen kommentti ollutkaan minulle suunnattu. Mutta olisi voinut olla!
Joo, en minäkään ajatellut Anun äidistä pahaa :) Lapsen ajatus vaan oli niin kirkas ja osui niin oikeaan kuin vain lapsella voi.
ReplyDeleteAnnaP.
Meillä on juuri aloitettu uimakoulu, 3x viikossa, iltapäivisin, kaupungin toisella laidalla, paluu ruuhkassa kotiin. Itse tunti on 30 min mutta matkat vähintään tunti siihen päälle...Poikanen onneksi intoilee ja jaksaa lähteä, mutta äitillä kivistää vähän tuo ajaminen...Mutta parempi näin päin, ainakin alussa. Kuka tietää, voihan osat muuttuakin :) Ihanaa on nähdä, kuinka iloinen ja innostunut ja ITSEVARMA poikani on!
ReplyDeleteMeillä jäisi balettitunti kyllä väliin, jos tultaisiin kotiin välissä. Pari tuntia siinä ehtisi kotona olla, mutta sitten lapsen saisi itkien tökkiä ovesta liikkeelle. Parasta siis mennä suoraan koulusta kahvilan kautta, vaikka tuleekin pitkä päivä.
ReplyDelete