"Elämä vie mennessään" / Where to move, Beijing maybe?

kuten kummitätini minulle hiljan kirjoitti.

Perus arki on sellaista potkulaudalla potkimista. Sujuu mukavasti asfaltilla, kurvit ovat kauniita, homma etenee sopivassa määrin suunnitellusti. Sitten välillä on kausia, joissa tuntuu lykkivänsä potkukelkkaa ylämäkeen hiekoitetulla tiellä. Edistystä tapahtuu, muttei ilmaiseksi. Sekin on hyvä, haasteita tarvitaan jotta maailma paranisi.


Viimeinen kuukausi on ollut päivästä toiseen vaihtelevaa, välillä potkulautailua, seuraavana kelkkailua ja sitten syöksylaskua kuin Porvoon Linnamäen rinteessä. Ajatukset pyörivät hyrränä, mihin suunnata elämässä, missä asua, miten lapset sitten, kiinnostaisiko sellainen vai tällainen työ, arki vieraalla mantereella, millaista kuvailua se olisikaan? Kysymyksiä, matkalippuja, peruutuksia, innostumisia, jarruttamista, kurveja, pettymyksiä aikataulussa...

Tänään varmistui huominen. Kutsut, viisumit ja lentoliput vihdoin taskussa lähdemme matkaan. Pieni pyrähdys Helsinkiin, lapsien luovutus isovanhemmille ja matka jatkuu kohti Pekingiä. Maanosaan jossa kumpainenkaan meistä ei ennen ole ollut, jonne olen aina toivonut pääseväni, jossa olisi miehelle työtä, lapsille ruotsalainen koulu, minulle jotain. Mitä se olisi lähdemme nyt selvittämään, muun muassa.

Kotiin palaamme jouluksi. toivottavasti intoa täynnä, valmiina järjestelemään tammikuista muuttoa. Vaan jos ei tunnu oikealta valinnalta ja jänis hyppää pöksyyn, täytynee miettiä muuta. Kenties moottoroitua kulkuvälinettä?

Kuusikatsaus / Xmas tree mode of Paris

Minä tykkään isoista , vantteraoksaisista käpykuusista. Ja jos koristeluun vain yhtä väri. Joulupahvilaatikostani löytyy tarvikkeet oranssikultaiseen, sinihopeaan ja valkoiseen kuuseen. Nooh, lasten myötä toki joudun tekemään myönnytyksiä. Ja kun lapset koristelavat ei kaikki muutenkaan ole kuin designlehdestä. Yhtenä vuonna Alva ripusti kaikki kymmenen valkoista puuenkeliä yhdelle alaoksalle ja täten saimme vieraaksi aidon enkelikuoron - tällainen ratkaisu ei olisi minulle tullut mieleenkään, tylsälle aikuiselle.

Vaan millaisia kuusia näkyykään kaupungilla?


Marraskuun lopulla ilmestyy kukkakauppojen eteen tiivis kuusiaita. Joka vuosi tuntuu kuin ostaisi sian säkissä, mutta eipä ole kertaakaan petytty!


Portugalilainen gardiennemme (talkkaritar) asettaa rappukäytävän somisteeksi hieman räväkämmän tapauksen. Luonnollisesti valot vilkkuvat hätäisesti, mutta komistus ei sentään päästele ääniä, kuten "tsinkalbels", sellaisenkin olen jossain kuullut.


Maraisiin St Paulin aukiolle on kohisten kasvanut pieni kuusikko, ihanaa vihreää muuten beessiin maisemaan.


Hugo Boss kannattaa traditionaalista valkoista joulua, tylsyyteen asti hillitty kuusi.


Herkkukaupan joulusomistukset onnistuvat herättämään ruokahaluni. Lämmin ja makoisa tunnelma suorastaan vyöryy kadulle.


Kokeilevaa joulupuutaidetta...


Ja pääkadun väriloistoa, kunnon kuusikko, paaaaaljon tekolunta ja näyttävyyttä. Nyt ei pihtailla puutarhaosastolla, onhan sentään juhla.

Vaan punatulkkuja ei rahalla saa.

Kauneuden kokemuksia / Experiencing many kinds of beauty

Nyt siellä ruudun äärellä jo ihmetellään, että on tainnut rouva lopullisesti seota, kun esittelee punaisia haituvia ja turistiopaskirjaansa. Vaan, eipä ole haituvat mitä tahansa roskia tai kuvan talo mikä tahansa tuulimylly!

On nimittäin tilanne sellainen, että mieheni reissaa Pariisi-Helsinki-Lontoo väliä sen verran tiuhaan, että hänet luetaan erään suomalaisen kansallisen lentoyhtiön avainasiakkaaksi. Kiitokseksi tästä tarjosi lentoyhtiö koko illan serviisin kahdelle Moulin Rougessa, cancanin synnyinkodissa, heiluvien höyhenhaituvahuivien taivaassa! Sieltä punaiset pöydällemme lennähtäneet tuliaiset.

Ilta piti sisällään kokemuksia hyvin monella tasolla: Keskustelin illallispöydässä ranskaksi (aivan aina en itsekään enää ymmärtänyt mitä yritin selvittää, mutta keskustelu eteni jonnekin!). Ruoka täytti vatsan, mutta makuaistia ei pahemmin tarvinnut käyttää... sen kummempaa pöperöä ei tosin kotonakaan olisi ollut tarjolla. Shampanja maistui toki shampanjalta. Kaksituntinen show tuntui tv-ohjelmalta, johon oli koottu kabareemaailman tähtihetket tiiviiksi läpileikkaukseksi. Istuimme aivan kiinni lavassa, jolloin rytmin, vauhdin ja tunnelmien elämykset korostuivat. Tanssivia hepeniä, upeasti treenattuja vartaloita, naistanssijoiden paljaita a-kokoisia rintoja, käytössä muovautuneita tanssikenkiä, heliseviä ja kimaltelevia asuja, päällemme roiskuvaa hikeä, kauniita miehiä, työhönsä 100% uppoutuneita tanssin ammattilaisia, värejä, valkoisia hymyjä, cancan aidoimmillaan. Kuin pieniksi makupaloiksi tanssin lomaan oli ripoteltu toisten alojen mestareita: jonglööri, joka soitti rumpuja pompottelemalla palloja suullaan, akvaariossa sukelteleva/tanssiva käärmenainen ja ties mitä temppulijoita.

Puoliltaöin kotona silmissä vilisi filmi pikakelauksella, eikä loppua tuntunut tulevan, väri ja vauhti vain jatkui. Sellainen oli Moulin Rouge minun kokemana.


Eilisen aamun tunnelmat olivatkin toisesta ääripäästä. Tunnelmaa ruotsalaisella kirkolla, Lucia toi valon pimeyteen, kaikki koulun oppilaat lauloivat yhdessä täydelle salille, rauhaa ja joulun riemua, pieniä sooloja, suloisia piparkakkutyttöjä- ja poikia, supattelevia tonttuja. Lopuksi glögiä, pipareita ja sahramipullaa seurakuntasalilla yhdessä lasten kanssa.

Näin voimakkaita elämyksiä jaksaa vain sopivissa annoksissa. Nyt oli sopivasti tälle viikolle.

Ompelemalla tytär iloiseksi / Making daughter happy by sewing

Kuinkas nyt näin kiirettä pukkaa? Ei edes postauksia ennätä tehdä, tällaisella ohjelmamäärällä riittäisi aiheitakin vaikka muille jakaa. Viimeisiin päiviin on mahtunut eläintoria, maalaamista, ompelua, viininmaistajaisia, köhiviä lapsia ja tänään vielä musikaalikin.






Lucia-päivä lähestyy ja kuopus ilmoitti viime viikolla päättäväiseen tyyliinsä olevansa Pepparkaksgumma. Ja piste. Tärnalle olisi löytynyt valmis valkoinen kaapu koululta, tonttuvaatteita olisi laatikossa valmiina, mutta neiti halusi ehdottomasti saada laulaa huomion keskipisteenä: "Vi kommää, vi kommää flån Pepakakelan...". Vain asu puuttui.

Siispä kangasta hankkimaan, pääsin jälleen kierrokselle Montmartren kangastaivaaseen. Sieltä löytyy aina mitä ikinä etsinkin! Pehmeästä, joustavasta puuvillasametista ompelin illalla piparkakkumuorin asun. Varastojen uumenista valitsin sopivat pitsit sokerikuorrutukseksi, huolella vuosia säilötyt yksittäiset valkoiset napit kiinnitin koristamaan edustaa.

Aamulla riemusta pyörineen tyttären ilmeet palkitsivat illan aherruksen. Kyllä kelpaa huomenna lussata!


Ja kaiken riehunnan päätteeksi piparkakkuneito voi hetken levähtää tutkimalla nappeja. Kunnes taas laulu kutsuu tanssimaan.

Isojen tyttöjen lauantai / Saturday in downtown

Harmaata, +10 C, vesisadetta. Lupasin isoille tytöille jo kauan sitten, että jonain sopivana päivänä menemme hieman humputtelemaan kaupungille. Tänään se päivä sitten koitti ja suuntasimme kohti isoja tavarataloja. Mitä muutakaan tällaisena päivänä tekisi.


Oman katumme jouluvalot jäivät pettymykseksemme tänävuonna ilmestymättä, joten tuntui niin juhlavalta kulkea runsaiden jouluvalojen alla.


Galerie Lafayette on kuin tehty joulua varten. Oikea tunnelma löytyisi ilman tuota kaksikymmentämetristä kuustakin. Toisaalta, kesäisin samainen tila on kuin kukkaniitty uhkeimmillaan. Mukautuvaista arkkitehtuuria.


Päivän asenneherätykseen törmäsimme tavaratalon ulko-ovella. Kuinkas monella teistä on ollut joulupukki-ilmapallo? Miksi ilmapalloleikeistä saisi nauttia vain vappuisin? Niinpä niin, jotta ne tuntuisivat erityisiltä juuri silloin.


Vaan eipä tullut yksinäinen olo liikenteessä, monet muutkin olivat päätyneet katselemaan jouluista kaupunkia. Meillä oli kuitenkin kiva humputella, sillä kiirettä ei ollut mihinkään ja kävimme missä jaksoimme. On mulla jo isoja tyttöjä!

Vaihteeksi juhlintaa / 90th Independence Day of Finland

Lapsuuteni ja nuoruuteni itsenäisyyspäivät sujuivat vuodesta toiseen samanlaisina; Aamusta osallistuimme partiolippukuntamme Tuuspartion voimalla jumalanpalvelukseen Tuusulan tunnelmalliseen puukirkkoon. Sen jälkeen laskimme seppeleen sankarihaudoille. Oli aina paukkupakkanen ja värjöttelimme rivissä hangessa tönöttäen, kai. Illalla sitten tuijotin nenä kiinni televisiota ja linnan juhlien iltapukuja. Opiskeluaikoina sai itsekin pukeutua pitkään ja liehuvaan, tuleva aviomieheni hurmasi frakissaan. Opiskelijajuhlia ja hauskanpitoa.


Ulkomailla asuessamme olemme tietoisesti pyrkineet järjestämään suomalaiset juhlapäivät parhaan taitomme mukaisesti ja tuoneet esille kotosalla meidän kaikkien synnyinmaan perinteitä. Vaan nyt pääsi itsenäisyyspäivä vallan yllättämään. Joulua olen jo valmistellut pitkään, mutta 6.12 tuli aivan humpsahtaen. Anoppi sentään oli pitkäkatseinen ja lähetti työmatkalaisen mukana kuukausi takaperin sinivalkoisia kynttilöitä. Mutta pakastekarjalanpiirakat, jälkiuunileipä sun muut jäivät hankkimatta.

Aamiaismusiikkina soivat isänmaalliset laulut, törkkäsin huonepalmun juurelle pari kankaista lippua, yksi sinivalkoinen kynttilä valaisi ruokapöytää. Itsenäisyypäiväillallisemme saa tavallista kansainvälisemmän muodon. Tarjoilen graavilohta, sillejä, ostereita ja jotain mätiä. Lisukkeeksi perunaa ja salaattia, ehkä myönnytyksenä muutama kalapuikkokin. Juomaksi kenties shampanjaa tai valkoviiniä. Jälkiruoaksi sinivalkosia karamellejä. Ja sama levy taas soimaan. Eiköhän näillä eväillä 90. itsenäisyyspäivä hyvin suju. Oi maamme iltalauluksi?

Enkeli taivaan...

Minun lempivirsi on Suvivirsi. Sitä veisattiin tunteella jopa häidemme luterilaisessa osuudessa, loppu toimitettiin ortodiksisten oppien mukaisesti. Toinen ehdoton suosikki on "Enkeli taivaan". Tiedetään, kuluneita ja varsin yleisiä valintoja, mutta se on totuus, että karvat nousevat pysystyyn niitä hoilatessa.

Ja enkeleihin uskon, kertomuset arkkienkeli Gabrielista ei jätä minua kylmäksi. Eikä ne muutkaan enkelitarinat. Jumalan olemassaolosta en ihan rehellisesti ajateltuna tiedä, mutta enkeleitä on ihan taatusti. Lienekö mahdollista...


Jonkin uudehkon kommentoijan blogista, jota en enää mistään löydä, nappasin idean viikkausenkeleistä. Niissä tosin oli siivet yhdessä ja kiiltokuva päänä. Noh, eihän täällä mitään kiiltsikoita löydy, joten muokkasin hieman designea.

Tänään teetin jopa yläatelaisilla näitä "suojelusenkeleitä". Tekivät tohkeissaan suojelusenkeleitä mm. vanhuksille, vauvoille, luoville, poikatytöille jne. Paperimateriaali oli vaihtelevaa, samoin mittasuhteet. Hauskaa kun innostuivat tällaisesta askartelusta. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että osa heistä jatkaa enkelikuoron täydentämistä kotonaan.

Minun kuorossani on nyt yksitoista laulajaa, esiintyvät joulualttarilla takanreunuksella. Toivottavasti lisää laulajia liittyy kuoroon vielä ennen joulua, sillä mukaan hyväksytään kaikki.

Cilla yllätti itsensä / Monkey-babies received a donation from Cilla

Ihmeiden aika ei ole ohi! Äidin huono omatunto lapsen suun kehittymisestä sai lopun. Kolmen ja puolen vuoden lutkutus ja piilohymyt ovat historiaa. Kehtaamme mennä joulunlomalla hammaslääkärisukulaistenkin luokse. Uskomatonta mutta totta.


Se kävi vallan yllättäen. Viikonloppuna puhuimme seudulla hiippailevista ja kurkkivista tontuista, kuopus leikki joulupukkia muovikassia selässä kantaen ja samalla horisten: "Päijä, päijä, onko kilttejä?". Sunnuntai-illallisella kysäisin Cillalta josko hän nyt haluaisi lahjoittaa tuttinsa apina-vauvoille (joille hän oli ne jo aiemmin ilmoittanut testamenttaavansa). Parvekkeelta tontut voisivat ne apinoille toimittaa. Hetken harkinnan jälkeen sain myöntävän vastauksen.

Sinne menivät lutkuttimet peltiastiassa, tyttö pesulle ja sänkyyn. Sitten tulikin jo tutteja ikävä. Mutta kas, jo oli tonttu tutit ehtinyt napata. Ja keskustelu oli sillä ohi!!! Aamulla Cilla löysi suloisen apinavauvakortin oven pielestä, jossa kiitettiin lahjoituksesta. Se veto osui nappiin, sillä korttia on esitelty KAIKILLE, ylpeydellä, tässä myös teille. Ja kas, toinenkin ilta sujui ihmeen helposti. Lutkuttimia kaivattiin, muttei tarpeeksi edes kyyneleiden tuottaamiseen. Vilkaisu korttiin ja tilanne rauhoittui.

Yllättävän vähän selkärankaa äidiltä tähän prosessiin on vaadittu. Vaikeinta kenties olikin asian päättäminen. Kuten yleensäkin elämässä.

Leipäjono / Parisian way of getting prepared for Sunday lunch

Talossamme on leipomo, lähitienoon paras sanoisin. Ja mikä parasta, se palvelee joka päivä 07-20 paitsi keskiviikkoisin, siis sunnuntaisin ja kaikkina mahdollisina pyhinäkin saa tuoretta purtavaa ellei satu olemaan keskiviikko. Aamiaiselle kroisantit, lounaalle tavallinen patonki ja illalliselle haemme lämpimän maalaispatongin. Herkullista luksusta.


Lounasaikoihin kertyy piiitkä jono, kaikki haluavat tuoretta ja ovat valmiita sen vuoksi jonottamaan, toki myös tilaisuuden tullen kiilaamaan...


Kaksi vikkelää myyjää sekä omistajatar palvelevat asiakkaita ristiin rastiin, auttavat valitsemaan juuri sen oikean sävyisen patongin.


Sunnuntailounaalle ostetaan herkullinen kakku kruunaamaan aterian. Valinta ON vaikeaa!


Vai ottaisiko lajitelman leivoksia?


Leivät kainalossa kiiruhdetaan kotiin. Eilen etenkin, kun syystuuli riepotteli lehtiä ja hameenhelmat olivat nousta korviin. Tämä pieni kuvaussessio riitti päivän ulkoiluksi!

Makuasioita / Learning to decorate

Joulun lähestymisen huomaa myös ihmiset vimmaavasta koristelutarpeesta. Tekolunta näyteikkunoihin, valkoista suihketta ikkunoihin, silkkipaperihiutaleita, punaisia siluettitonttuja, kimaltelevia lasipalloja, kiliseviä kulkusia. Käsitöitä myyjäisistä, krääsä Kiinasta, perheen perinteiset pölyttyneestä pahvilaatikosta.


Vähemmästäkin esimerkistä lapsetkin tempautuvat leikeissään mukaan, vaikkei kotona vielä vauhtiin olla päästykään. Prinsessalinna sai koristeet kaulaan, hmmm... mitäs tuosta nyt tykkäisi? Spontaanisti hymyilytti, mutta toisaalta jäin muistelemaan, että missä vaiheessa esikoinen oppikaan kohtuuden? Ja mikä minä olen sanomaan, että liika on liikaa? Oikeastaan, kokonaisuus on näyttävä ja koristeet sävyiltään sopivat linnaan. Ihan hyvä, kuopus kulta!

Jotain uutta, muistoksi vanhaa / Something new, a found memory from France

Ikea on ihme kauppa. Jokaiselle jotain, tyhjin kasssein ei sieltä poistu kukaan vai lienenkö väärässä? Glögiä ja kynttilöitä minä varsinaisesti sinne menin hakemaan, mutta kuinkas ollakaan, samalla sai olohuone uuden väriruiskeen. Mustiin nojatuoleihin piristävät tyynyt, sävysävyyn pehmeät torkkupeitot, joiden nimi oli hilpeästi "Ritva" - tanskalainen seuralaiseni ei laisinkaan ymmärtänyt mitä rupesin nauramaan. Lisäksi sohvalle mustavalkoiset kukkaniityt varmistamaan hyväntuuliset päiväunet ja pehmeät iltasadut. Tulinpa hyvälle mielelle, luulen olohuoneenkin ilahtuneen.


Aamulla pelastin kadulla roskasäkin alla lojuneen aarteen: nahkasen lastenkengän. Tämä edustaa minulle koko Pariisi-elämää. Niissä on ohuet sirot nahkapohjat, nauhat on hiljattain uusittu, laatukenkiä on kierrätetty lapselta toisella, pienet varpaat ovat niissä hytisseet talvella, hillitty väri sopinut tyylikkääseen asukokonaisuuteen. Konservatiivisuutta, estetiikkaa, periaatteita. Siinä kenkien ranskalainen olemus. Taidan säilöä tämän vitriiniin.

Millainen olisikaan suomalaisen muotokuva kenkänä?

Öinen tuulettuminen / Enjoying the night in Paris

Olikin jo vierähtänyt lähes kaksi kuukautta kun viimeksi olin itsekseni illalla liikenteessä. Liian helposti hurahtaa viikot, sitä samaa rataa, turvallisen mukavia ja toisaalta puuduttavia arki-iltoja.


Onneksi aina välillä joku mammoista tympääntyy ja kutsuu muut mukaan viettämään iltaa. Soittokierros lapsenlikoille ja merkintä kalenteriin tulevasta vapaasta. Eilen oli sellainen ilta. Kymmenkunta mammaa kokoontui hölpöttämään, nauramaan, nauttimaan viinistä ja pikkunaposteltavista, musikaalilaulajattaren vauhdikkaasta emännöinnistä, kerrassaan hauskasta yhdessäolosta. Ja kaikki tämä ilman passattavia lapsia ja miehiä!


Illan kruunasi kotimatka, joka kulki Champs-Elyseesin yli. Pysähdyin pitkäksi aikaa keskelle katua pienelle tolppakorokkeelle, ihastelin jouluvaloja, kiitävää liikennettä, öisiä ihmismassoja - siellä niitä aina riittää, ei lopu väki kesken.

Seuraavalla kerralla jään katsomaan jouluikkunoitakin, sen lupaan itselleni. Tälläinen muutaman tunnin irtiotto saa kummia aikaan, myös lapsille. Heitä oli (kasvattavasti) viihdytetty Kimin-leikillä. Kaikki siis tyytyväisiä. Kaiken huipuksi lähden taas tänäänkin liikenteeseen. Ikea kynttilöineen ja glögeineen odottaa!

Minun, sinun, meidän / Is a cashier allowed to break your leek?

Toisinaan kadulla kulkiessani huvittelen katsomalla, että onko korttelissa ainoatakaan kolhutonta autoa. Yleensä ei ole. Parkkeeraus tapahtuu kuulo- ja tuntoaisteja käyttäen, ei niinkään katsomalla. Naapuriautoon ovenavauksen yhteydessä syntynyt pieni kolhu ei ole edes mainitsemisen arvoinen seikka. Tavallaan ihan helpottavaa, meille ei auto koskaan ole ollut pyhän lehmän arvossa ja eipä tarvitse itsekään stressata.

Alvan balettiopettajan mielestä tytön uusien tossujen kiristyskuminauhan päät olivat liian pitkät, joten pienillä siroilla kynsisaksillaan oli hän ne nyhtänyt kesken tunnin kahden millin pituisiksi. Tästä seurasi, ettei Alva pitänyt opettajasta enää senkään vertaa ja solmun auettua kahden viikon kuluttua livahtivat päät varsin pieneen nauhakujaan. Uudelleenpujottaminen oli täysin mahdotonta ja löysät tossut käyttökelvottomat.


Kaikki edellä mainitut hieman ikävänsävytteiset jutut nousivat mieleeni äsken kaupan kassalla. Pakkasin ostoksiani vetokärryyni, jonka täytyttyä pyysin paria muovikassia. Ystävällinen ja hymyilevä(!) kassaneiti ojensi toisen minulle ja alkoi auttamaan pakkaamalla itse toiseen. Sehän oli varsin mukava ele, mutta sitten yhtäkkiä näen hänen tarttuvan purjooni kaksi käsin ja rusentavan sen kahteen osaan, naps vain. Minun hienon purjoni. Jota ajattelin käyttää loppuviikosta keittoon. Niin kovin hämmästyin, etten mitään saanut ulos suustani ja kassaneiti naurahti vain.

Kulttuurien yhteentörmäytä, vielä kolmen ja puolen Ranskavuodenkin jälkeen? Sitä on vain välillä niin hämmästynyt. Toisen omaisuus on yhtä kuin minun omaisuuteni? Toisaalta yrittää ymmärtää, että hyväähän ne vain tarkoittivat, sitten taas on aivan äimän käkenä. Piip piip.

Kalaterapiapiirtelyä / Dreaming of a goldfish

Minulla oli lapsena lemmikkinä Kalle-kultakala. (Myös pahvista tekemäni aidon kokoinen pikuveljeni oli Kalle.) Kultakala Kalle oli tummansiniharmaa, pallosilmäinen ja eli peräti neljä vuotta, muistaakseni. Nyt jälkeenpäin asioita opiskelleena tiedän hoitaneeni Kallea täysin väärin, mutta rakkautta se ehkä sai sitten hieman tavallista enemmän. Olen muistellut kalaani toisinaan ja joskus tullut sellainen pieni kaihokin. Yhtään valokuvaa ei tullut napattua, mutta suloinen ja lempeä se oli!


Alkusyksystä näin puistossa vilaukselta eräällä naisella huikean kauniin paitakankaan. Siinä turkoosinsinisellä pohjalla uiskenteli huntueväisiä oransseja kultakaloja. Silloin se iski, kultakalakuume. Lapsien suureksi huvitukseksi haikailen ja unelmoin moisista, haluan aina kulkea eläinkaupan kautta, innostun kun jossain kuvassa vilahtaakin kultakala. He ova jopa tokaisseet muutaman kerran:"No etkö sä nyt voi vaan ostaa sitä kalaa!" En, en voi koska tiedän liian paljon. En kykenisi tarjoamaan kalaselle kalanarvoisia elinoloja.

Aamulla kuume kohosi sietämättömiin lukemiin. Hoidin sitä surffaamalla netissä kaikki kultakalasivut ja samalla luonnostelin uiskentelevia kaunokaisia kopiopapereille. Suuria, pulleita, hyvinvoivia kultakaloja. Pahin tuska helpottui, vaikkei kuume kokonaan laskenutkaan.


Ja se mitä aikuinen edellä sitä 3-vuotias perässä. Niin, Cilla varmasti hoitaisi kaloja kaikkein eniten perheessämme. Jään siis edelleen harkitsemaan asiaa, jospa sittenkin...

Koneiden mahti

Koneet ne osaavat laittaa meidät ihmiset järjestyksen, opettavat nöyryyttä mokomat. Toimivat loistavasti muutaman vuoden, sitten rupeavat temppuilemaan juuri kun on tottunut koneen tarjoamaan arjen helpotukseen.

Hiljan päätti Leivänpaahdin antaa meille opetuksen: "Nyt saa loppua ikuiset nurinat liian vähästä tai turhan paljosta paahtamisesta, määrätkää itse paahtopituutenne!" Nöyrästi seisomme jonossa aamuisin leipiämme paahtamassa, kukin vuorollaan pitää painiketta alhaalla sopivaksi luulemansa ajan. Eikä auta kiirehtiä.



Juuri kun haluasin pestä kaikki mahdolliset kodintekstiilit syyhyvieraiden jäljiltä, päätti Kuivausrumpu ryhtyä lomailemaan. Pyykkivuoren täyttäessä suihkukaapin jo puolilleen investoin kuivaustelineeseen ja ryhdyin pesuruljanssiin. Ja muistin pyykkipoikien olemassaolon. Nepä vasta veitikoita! Niistä tulee väkisinkin hyvälle mielelle, ihan noista tavallisista, puisista pyykkipojista. Kiitän Hra Kuivausrumpua, että minua muistutettiin rikkaudestani; minulla on aviomies, kolme tytärtä sekä 28 pyykkipoikaa.

Lunta Pariisissa? Snow in Paris?

Olin aamulla ranskalaisten huvitukseksi sauvakävelyllä Parc Monceaussa. Viisi varvia ympäri, seuranani palomiehet jotka ehdivät hölkätä ohitseni useasti, höh, ja monella tyylillä viilettäviä lenkkeilijöitä. Jotkin t-paidoissa ja shortseissa, toisilla kunnon tuulipuvut. Säätä tulkitaa niin vaihtelevasti.


Nautin pulssin kohotessa puiston syksyisestä tuoksusta, varisevista lehdistä, kellertävän ruskeasta värimaailmasta. Mutta siinä lammen jälkeen, vasemmalla värimaailma muuttui. Tarkensin katsettani, että luntako, mihin katosivat värit, värisokeuskohtausko? Tumman harmaita lehtiä... vaalean harmaita lehtiä...ja valkoisia lehtiä. Samettisia, tyylikkäitä designvaahteran tiputtamia lehtiä. Kokonaan nurmikon peittävänä mattona. Ensilumea muistuttava elämys, pakko kerätä muistoksi muutama lehtihiutale, samoin kun on välttämätöntä tehdä syksyn ensimmäinen lumipallo.

Kumma juttu.

(ps. Kuvan värejä ei ole säädetty.)

Dr. Vilijonkka

Arvostan suuresti monia ammatteja, kaikkia tarvitaan, arvoa ei mitata palkassa ja on aina hauskaa oppia "tavallisena vaan" jotain uutta seuratessaan ammattilaisen tekemisiä. Olemme joskus miettineet Mr.Vilijonkan kanssa ystäväpiirimme ammatteja ja ihanan kirjavaa sakkia: porrastaiteilija, sotilaslääkäri, kokkikirjailija, viulunrakentaja, keskostutkija, kansainvälinen tasa-arvoasiantuntija, sähköpedagogi. Ammattitiedusteluihin itsekin vastaan hyvin vaihtelevasti: kirjansitoja, kuvataidepedagogi, taidekäsityöläinen, kotiäiti, käsityönopettaja...



Tänään, vaihteeksi, olen ollut Dr. Vilijonkka. Vastaanotollani tänään on pitänyt haipakkaa. Tähän mennessä (klo 10.25) on ollut jo kolme enemmän ja vähemmän akuuttia tapausta. Ensimmäinen oli simätulehduspotilas, seuraavalla psykosomaattisia hengitysvaikeuksia sekä kolmannella syyhypunkkiepäily. Kolmen lapsen äiti väkisinkin saa yhden lisäammatin, kutsuisin sitä kotilääkäriksi, yhtään ammattilaisten taitoja vähättelemättä. Kaikenmoisten parasiittien, kihomadoista syyhyyn ja täihin, hoidon osaan ulkoa, kokemusta on niin monista tulehdustaudeista, ettei niitä jaksa edes listata. Toisaalta, on ihan hauskaa saada toteuttaa (aiemmin julkistamatonta salaista) haavetta lääkärin ammatista. Näin se menee, että ensin tehdään hieno kotidiagnoosi, sitten oikea lääkäri tutkii ja analysoi. Lopuksi voin myhäillä kuinka osasinkaan päätellä oikein tai sitten olen saanut oppia jotain uutta ja jännää, jota en ollut laisinkaan osannut ajatellakaan. Tänään pääsen taas iltapäivästä Dr. Julian oppitunnille! Muistikirjanen sujahtaa käsilaukkuun ja korvat asettuvat hörölle.

Ihmeellinen maailma

Eskariluokkalaisellamme on lempinimi: Matkaradio. Minne tahansa olemmekaan menosa viihdyttää hän seuraa varmalla kerronnolla sekä laululla. Noin kuukausi sitten vaihtui ohjelma, vähemmän tarinointia, enemmän interaktiivisuutta eli juontaja kysyy ja kuulijat vastaavat. Tämä lähetys pauhaa yleensä myös aterioidessamme. Tässä marraskuun parhaat palat:

Paljonko on 10+10+20+20+50+60?

Mitä tekee Paholainen?

Miksei nunnat mene naimisiin?

Miksi suuremmista viuluista lähtee komeampi ääni?

Ollaanko maatiloilla köyhiä?


Miksi elefanteilla on suuret korvat?

Miksi on vulkaaneja?

Miten maitopurkkeihin saadaan, että kuinka vanha maito on?

Missä kohtaa meressä on liian syvää?


Minä puolestani kysyisin mitä Andersenin saduista tunnistatte liinasta? (Anteeksi kuvien "sadunomainen usvaisuus".)

Tämä puuvillainen liina on kesäinen kirpparilöytö ja vasta kotona huomasin kuvien olevan ilmiselvästi satusedän tunnetuimmista saduista. Keisarin uudet vaatteet, Prinsessa ja herne, Pieni merenneto, Ruma ankanpoikanen, Peukaloliisa, Pieni tulitikkutyttö ja ???

Jo kilisee kulkunen

Pidän joulusta, juhannuksesta, vapusta sekä itsenäisyypäivästä, kerta kaikkiaan juhlia tarvitaan ja niihin on ihanaa panostaa. Usein vain käy niin, että toteutunut eroaa suuresti edeltävistä aikomuksista. Mutta joka vuosi voi hieman parantaa ja toki myös aikoa enemmän.

Tänä vuonna saapui joulutunnelma sekä -aikomukset luokseni varhain, jo muutama viikko sitten. Keskellä syyslomaa paukahti päähän joulu, lahjat, tuoksut sekä valot hämärässä. Valmistelin jopa muutaman lahjan ja rupesin suunnittelemaan lentolippujen hankintaa, joka jää aina vain liian myöhään.


Lopullinen rysäys oikeaan töpinätunnelmaan purskahti minussa eilen tämän lentolehtisen myötä. Ruotsalaisen kirkon joulumyyjäiset! Ihanaa, vad mysigt!!! Tämä kuuluu erottamattomasti Pariisi-elämääni.


Sinne ryntään heti ensimmäisten joukossa. Hamstraan piparkakkuja, kunnon karkkia, muutaman joulupuuroryynipussin, joulukuusen kynttilöitä, glögimaustepusseja, ehkä jonkin uuden koristeenkin. Kaikkea on toki saatavilla Kiva-kaupasta sekä Affärenistä, mutta tuo tunnelma on vastustamaton. Tiedättehän, valtava tungos, kielten sekamelskaa, myyntipöytien kurkkimista, lopuksi jännitys myyjättären laskiessa kuinka lähelle sataa euroa pääsen.

Sitten kirkon pihalla nautitaan punssia ja hernekeittoa, jälkiruoaksi korvapuustia ja kuumaa glögiä. Kyllä kelpaa taas joulua valmistella.

Kotimatkadyykkausta

Olen pyrkinyt viimeaikoina ohjaamaan lapsia arvioimaan tavaroidensa todellista tarvetta, arvoa ja hyötyä. Jostain heille kertyy lippulappua, parittomia nukenkenkiä, muovisia irtokoristeita, ihan siis roskaa ja kaikkea säästetään suurina aarteina. Muutama päivä sitten autoin pienempien huoneen siivoamisessa ja samalla karsin rankalla kädellä suuren muovikassillisen tavaraa pois. Eikä kukaan ole huomannut mitään.

Myös omia tavaroitani olen käynyt läpi. Eilen päätyi kadulle, uutta omistajaansa odottamaan, turha ja nöyhtäävä matto, viime viikolla hieman rikkinäinen lamppu. Kuin koko koti raikastuisi tavaran vähentyessä.


Mutta minkäs sitä itselleen voi, voih ja oih. Kotimatkalla koulusta oli röykkiöittäin limaisia huonekaluja, pursuilevia vaatepusseja, ikivanhaa keittiösälää. Kiersimme varoen, kunnes huudahdin "Stop!" Silmiini oli osunut houkutteleva pahvilaatikko, oli pakko kurkista... kirjoja! Alueellamme asuu paljon venäläisiä emigrantteja ja röykkiön etninen alkuperä paljastui kirjoista. Vanhoja venäläisiä kirjoja, 1900-luvun alusta, kellastuneet sivut, kosteudessa hieman pehmenneet kannet, kuvista päätellen historiaa ja matkailua, kerrassaan symppiksiä.


Pakko ne oli kadulta pelastaa. Yksi kirjapino lisää kotimme laajaan "lattiakirjastoon", sopu sijaa antaa.
Tavaran määrän lienee oltava kodissamme vakio?

Kokkailua

Keskittyminen yhteen asiaan kerralla tuottaa edelleen, 37 vuoden harjoittelunkin jälkeen, vaikeuksia. Barbien pukeminen, pyykkien lajittelu, vessa-asioissa auttaminen sekä kokkaus samanaikaisesti tuotti tällaisen tuloksen. Kaunis kuviointi, vai mitä? Tuntia myöhemmin ruokapöydässä lapset hienovaraisesti kommentoivat makaronilaatikon maistuvan erilaiselta kuin yleensä...

Isänpäivänä

Isälle, tämän syvälle muistiini piirtyneen kuvan keralla lähetän lämpimät isänpäiväonnittelut ja kiitokset olemassaolosta!


Vilkutukset pilvenreunalle Ukille ja Sulo-sedälle.

Lämmin tervehdys myös apelle!

t. Pariisin tytär

Äidin työ

Tämä pienten lasten äitiys vaatii taitoja, joiden merkitystä ei osannut aavistaakaan esikoista odottaessa, ja keskeisin niistä on vaatehuollon ja pukeutumisen taitaminen. Olen yrittänyt sisäistää ajatuksen, että huonon sään sijasta on ainoastaan väärää pukeutumista. Täällä ympäristön malli pyrkii saamaan jalansijaa elämäämme - sadesäällä sisään, lumisateella lukitaan jo ovet, kylmällä (+3C) väristään pikkuhameissa, pakkasen sattuessa suljetaan puistot liukastumisvaaran vuoksi... Hymyillen palautan mieleeni tyttöjen entisen perhepäivähoitajan, joka hoidokkeineen ulkoili säällä kuin säällä neljä tuntia päivässä. Aina yhtä iloisesti.


Aamulla oli lämpöä vain kahdeksan astetta, harmaa taivas, kostea tuuli. Koulupäivänsä puistossa aloittavalle kuopukselle päälle sukkikset, "balet" (=pyörivä hame) ja ulkohousut. Puistoon päästyämme alkoi tihkusade, joten repusta pujahti päälle kuravaatteet. Mammat pakenivat kiireen vilkkaa cremelle lämpöiseen kulmakahvilaan. Kuinka ollakaan, hetkisen päästä sade lakkasi ja näin sieluni silmin kuinka kaikki lapset rupesivat riisumaan jo tässä vaiheessa hiekkaisia sadetakkejaan.


Todennäköisesti kuopus haluaa iltapäivällä kotimatkaksi päällensä ainoastaan fleecen. Ja ehdottomasti ei enää kumppareita, vaan äidin kassista on löydyttävä pikkukengät, sillä tyylistä on pidettävä kiinni. Sään nopeat vaihtelut ovat tyypillistä Pariisia, haastetta riittää etenkin tyttöjen äideillä. Täällä olisi hyvät markkinat goretexsukkahousuille, ostaisin niitä oitis useamman parin.

Nyt, pyykkärin lakisääteisellä kahvitauolla, olen iloinen tuosta ihanasta syksyisestä auringosta, joka saa värit hehkumaan ja ruskan saapumaan kaupunkiin. Ja minulla on täällä sisällä ihan lämmin.

Paketillinen rakkautta

Eilinen ilta meni surullisessa ja järkyttävässä tunnelmassa. Kuuntelin kaikki CNN:n ja BBC:n uutiset, sitä ihmetteli ja kauhisteli, tuli huoli tulevista sukupolvista. Nykypäivän lapsista, jotka joutuvat tälläista kohtaamaan.


Samalla kokosin lahjaa pienelle uudelle ihmiselle joka syntyi perheeseen joitakin viikkoja sitten. Minä ja mieheni saamme kunnian ottaa kummiuden vastaan. Suloinen Aate kastetaan lauantaina ja sen johdosta halusin koota ja värkätä jotain aivan erityistä hänelle.


Kummius lienee sellaista, että mitä enemmän siihen satsaa, sitä arvokkaampaa se on. Itselläni on ollut suuri onni omistaa kummitädit ja sedät, jotka ovat aina ottaneet minut avosylin vastaan ja toimineet varavanhempina. Tulin kahden serkun lapsen kummiksi liian nuorena, lapset ovat jo aikuisia, olen laiminlyönut kaikki lupaukset, tuntuu pahalta ajatellakin asiaa.

Lauantaina kummiudun toistamiseen 2000-luvulla. Tuntuu todelliselta kunnialta, rakastan tuota pientä poikaa vaikken koskaan ole edes tavannut, nähnyt kuvia vain. Häntä on ikävä ja ajattelin noiden pienten simpukoiden kuvastavan niitä kaikkia ajatuksia, joita hänestä ajattelen. Suuri simpukkarasia symboloi kaukosyliä ja lisäturvallisuutta jota toivottavasti osaan hänelle välittää.


Sisimpään simpukkaan pujahtaa piei hopeinen kasteristi (kuvassa lainakoru), joka muistuttanee rakkauden merkityksestä.

Tässä paatoksellisessa tunnelmassa en enää ryhtynyt kirjoittamaan kirjettä Aatelle alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti. On ehkä parempi odottaa hieman hilpeämpiä päiviä.