Ranskassa asumisesta omistin kaksi viimeistä vuotta ahdistumiselle. Yritin kovasti tulla hyväksytyksi, olla kuten muut, käyttäytyä oikein ja saada ystäviä tai edes hyvänpäiväntuttuja paikallisista. Kaikki yritykseni epäonnistuivat ja tunsin olevani ruma hylkiö, väärin pukeutuva ja puhevammainen, vallan turha ympäröivälle yhteiskunnalle. Ahdistuin. Koska en ollut kuten muut. Koska kaikki antoivat ymmärtää sen olevan epätoivottua outoutta.
Luulin, että kun asuu pidempään jossain maassa olisi tärkeää hyväksyä kaikki ympäröivä, muuttua toisten kaltaiseksi, iloisesti olla kaikesta samaa mieltä. Ajatukseni lähtivät väärille urille jo alussa ja veivät lähes neljän vuoden ajan minua harhaan.
Kiinaan muutettaessa oli alusta saakka selvää etten voi kyväksyä kaikkea ympäröivää, muuttua paikalliseksi tai oppia täydellistä käyttäytymistä. Minusta ei koskaan tulisi yhtä heistä, mutta voisin kuitenkin liikkua kadulla olostani nauttien.
Silti toisinaan meinaa ahdistus kolkutella ovea. Ja silloin huomaan taas ajatelleeni, että kun kerran olemme näinkin pitkään Kiinassa asuneet, niin kyllä olisi jo aika hyväksyä totuuden kiertely, räkiminen, ammattitaidottomuus, tuijottaminen. Ihan kaikki. Mutta voin heti paremmin kun muistankin ajatella, ettei minusta tarvitse tulla samanlaista, ettei minun tarvitse kaikkea tuota hyväksyä, vaikka ajan kanssa toivottavasti totun tähän erilaisuuteen.
Viime aikoina olemme pohtineet miehen kanssa tulevaisuutta. Siinäkin ajatukseni lipsuvat väärille raiteille, sillä mietin missä haluaisin asua. Oikea kysymys pikemminkin on, että millaista elämää haluan pitkällä tähtäimellä elää! Sen kun keksisin, niin rajautuisi aika moni paikka pois ihan automaattisesti.
Pohdinta jatkuu.
Aivan erityisen hyviä huomioita ja ajatuksia hyväksytyksi tulemisesta, sulautumisesta - ja ahdistumisesta, yritysten epäonnistumisesta jne.
ReplyDeleteOlet minusta jo hyvin pitkällä oikeilla raiteilla kun olet huomannut monet luulosi vääriksi. Vääriksi ainakin omalla kohdallasi, sillä jonkun kohdallahan se voi toimia!
Muistan miten Ranskaan muuttaessani siinä alussa luin kaikenlaista kultturishokista ja sen eri vaiheista jne. Sitten ajattelin että jaaha, pieleen meni sopeutuminen kun tuntuu tältä. Voi että nyt se jo naurattaa!
Olen niin onnellinen siitä että olen myös tajunnut että (oli maa mikä hyvänsä!) minun ei tarvitse, sulautua, ei hyväksyä, ei yrittää olla "samanlainen".
Minun pitää noudattaa samoja lakeja, minulle on eduksi tietää miten missäkin tilanteessa YLEENSÄ toimitaan (ja mitä tapahtuu ellei tee niin) mutta minä olen aina kuitenkin se joka puhuu aksentilla, se joka on hiukan erilainen - toisaalta se joka saattaa olla juuri siksi hyvin kiinnostava;-)
Muistan myös surffanneeni kulttuurishokista ja pystyneeni ruksaamaan kaikki muut oireet paitsi paikallisten kosketuksen vastenmielisyyden. En usko kuitenkaan minulla enää olleen kolmen vuoden jälkeen kulttuurishokkia, vaan ainoastaan väärä ajatusmalli sopeutumisesta.
ReplyDeleteLuulen tärkeän havainnoin olevan juuri mitä sinäkin kirjoitit, että täytyy yrittää pitää kiinni omista arvoista ja sopeuttaa ne ympäröivään, ettei vaikka joudu telkien taakse...
juu, ei takuulla ollut kulttuurishokista kyse sulla enää tuossa vaiheessa.
ReplyDeleteMuistin heti alkutaipaleeni au pair-aikoina. Eivät ranskalaiset tosiaankaan avosylin vastaanottaneet, aika kitkerää oli. Paitsi pari miestä, jotka ravasivat leivoslaatikoiden kanssa pyytämässä keilaamaan (paikallinen treffipaikka).
ReplyDeleteHyvää pohdintaa. Ja tuttua.
Minusta kuulostaa hyvältä että olet alkanut pohtia noita asioita, että olet huomannut missä meni metsään. En ole koskaan tullut ajatelleeksi tuolta kannalta, enpä ole ulkomailla paria viikkoa kauempaa viettänytkään. Mutta sinulle tsemppiä! Hurjan kaunis tuo pullokuva! Mitä ne ovat?
ReplyDeleteHih, leivosrasiamiehet olisivat piristäneet kummasti! Meillä ravasi vain valenuohoojia ja silloin tällöin käväisi Monsieurkin kotosalla.
ReplyDeleteThilda, taisivat olla jotain öljypulloja, seinustan edustalla toimi pyörä/mopo/autokorjaamo. Itseäni näissä pohdinnoissa huvittaa niiden erittäin verkkainen keksiminen. No, onneksi edes nyt!
ReplyDeleteNiin totta mitä kirjoitit. Ja voin sanoa et ole yksin näissä ajatuksissa. Samoja pohdintoja on käynnissä täälläkin.Ratkaisuja olisi tehtävä.
ReplyDeleteOmista arvoista kiinnipitäminen on välillä se mikä tekee elämisen hankalaksi mutta on kyllä sen väärti vaikka välillä ei todellakaan siltä tunnu. Mieluummin on oma itsensä kuin menee tuulten mukana ensin tuonne sitten tänne tai muuttuu ihimisenä joksikin vallan muuksi kuin mitä oikeasti on.
Tottumisesta- meillä on jo aivan liian monta vuotta takana täällä asumista ja kai sitä on tottunut joihinkin asioihin mutta yhä selkeämmin huomaan myös realismin, en halua sanoa sitä kyynisyydeksi, isessäni. On asioita joita ei vaan voi muuttaa ja jos tapa sopii paikallisille niin en oikeastaan mitään voi. Voi yrittää ymmärtää miksi muttei tarvitse hyväksyä.
Ja nythän sinun ei tarvitse kuin löytää vastaus kysymykseesi millaista elämää haluat elää :).
Muistui mieleen yksi juttu: sellainen ajatus nimittäin että enhän SUomessakaan koskaan ole kaikkea hyväksynyt enkä yrittänyt sulautua sen kummemmin.
ReplyDeleteMiksi ihmeessä siihen tuli sitten pakonomainen tarve kun jätti Suomen?
"piilomaja said...
ReplyDeleteMuistui mieleen yksi juttu: sellainen ajatus nimittäin että enhän SUomessakaan koskaan ole kaikkea hyväksynyt enkä yrittänyt sulautua sen kummemmin.
Miksi ihmeessä siihen tuli sitten pakonomainen tarve kun jätti Suomen?"
Erittäin hyvä ajatus ja kommentti.
Piilomaja vei täysin sanat suustani; olen niin samaa mieltä kuin hän ensimmäisessä kommentissaan. En siis lisää aiheesta mitään muuta kuin, että myös minä yritin kovalla vimmalla jotenkin täysin sulautua ranskalaiseen kulttuuriin ensimmäisen vuoden aikana. Sitten totesin, että kun en kerran ole syntynyt tässä maassa eivätkä vanhempani ole ranskalaisia, minulla ei kinä tule olemaan tähän kulttuuriin sellaisia juuria kuin umpiranskalaisella henkilöllä. Tämän tajuaminen ja asian hyväksyminen auttoi. Nyt nautin luovimisesta, tämän kulttuurin reunalla keikkumisesta. Kuten Piilomaja totesi, on hyvä noudattaa paikallista lakia ja olla tietoinen yleisistä käyttäytymistavoista, mutta sopivan tilaisuuden tullen voin (ja myös haluan) ei-umpiranskalaisena ummistaa silmäni ja kohauttaa (paikalliseen tyyliin, heh!) olkapäitäni.
ReplyDeleteTerveisiä paljon sinne!
Kerro, kun tulevaisuutenne visiot hieman selkenevät!:)
Pikkujutut, meillä ei ole edes mitään kiirettä ratkaisujen kanssa, sillä sopimusta on vuosi jäljellä, mutta silti nämä ajatukset pyörivät kauheasti päässä.
ReplyDeletePiilomaja ja Suzhouren, juuri niin, miksi? Ehkä sitä tekee kaikkea pöhköä sopeutumisen nimissä? Jospa vuosien mittaa viisastuisin minäkin.
Kaisa, sä onnistuit kaiken kaikkiaan reippaammin koko touhussa! Te saitte muutotkin aikaiseksi heti kun siltä tuntui, me haikailtiin ja vatvottiin. Hah, olkapäiden kohauttelun olikin jo melkein unohtanut, sellaista ei täällä harrasteta! Mun on pitänyt kirjoittaa sulle kirje jo pitkään...
ReplyDeleteEhkä minut siellä Pariisissa sekoitti se lasten koulun kautta ruotsalaispiireihin ajatuminen. Yritin kovasti olla yksi heistä, melkein onnistuen mutten kuitenkaan. Tavallaan päällä oli kaksinkertainen sopeutumisyritys.
ReplyDeleteMä en ole enää koskaan yrittänyt sulautua mihinkään sen jälkeen, kun yläasteella yritin olla vimmatusti toisten kaltainen ja epäonnistuin. Nykyään olen ihan oma itseni missä vain. Joskus harmittaa, jos ei tunne kuuluvansa joukkoon, mutta ei sille mitään voi. Kyllä ihmisellä on oikeus ja tarve olla missä vaan juuri sellainen, kuin on. Muut sitten hyväksyy tai on hyväksymättä.
ReplyDeleteEhkä Suomessa tuntuu kuuluvansa joukkoon jo yhteisen, oman kielen vuoksi? Ei ole sitten tarvetta löytää muuta samanlaisuutta.
En ole samaa mieltä ii:n kanssa. Elämä koostuu niin paljon muustakin kuin omasta, yhteisestä kielestä. Puhun nyt itsestäni, mistäs minä varmuudella muista tiedänkään.
ReplyDeleteIhmisellä varmasti on oikeus olla juuri sellainen kuin on kaikkialla, mutta muitakin tarpeita on. Johan tähänkin kommenttijonoon moni muuta kirjoitti. Siitä siis, että on ollut tarve tuntea kuuluvansa joukkoon, olla kuten muut - sulautuakin.
Vielä tuli yksi ajatus mieleen joka tosin jo menee aavistuksen eri aiheeseen:
miksi Suomen rajojen ulkopuolella asuvalta ei "sallita" läheskään niin herkästi arvostelua Suomeen liittyen? (Tämä ei liity nyt siis pätkääkään tähän kirjoitukseen mutta tuli mieleeni).
Kun asuin Suomessa minua raivostutti siellä moni asia ja siitä ääneenkin ruikutin milloin missäkin.
Kun asun muualla niin edelleen raivostuttaa Suomessa moni asia mutta kun niistä nyt sanoo niin...voikin saada vähän ikävää palautetta.
En ole samaa mieltä ii:n kanssa. Elämä koostuu niin paljon muustakin kuin omasta, yhteisestä kielestä. Puhun nyt itsestäni, mistäs minä varmuudella muista tiedänkään.
ReplyDeleteIhmisellä varmasti on oikeus olla juuri sellainen kuin on kaikkialla, mutta muitakin tarpeita on. Johan tähänkin kommenttijonoon moni muuta kirjoitti. Siitä siis, että on ollut tarve tuntea kuuluvansa joukkoon, olla kuten muut - sulautuakin.
Vielä tuli yksi ajatus mieleen joka tosin jo menee aavistuksen eri aiheeseen:
miksi Suomen rajojen ulkopuolella asuvalta ei "sallita" läheskään niin herkästi arvostelua Suomeen liittyen? (Tämä ei liity nyt siis pätkääkään tähän kirjoitukseen mutta tuli mieleeni).
Kun asuin Suomessa minua raivostutti siellä moni asia ja siitä ääneenkin ruikutin milloin missäkin.
Kun asun muualla niin edelleen raivostuttaa Suomessa moni asia mutta kun niistä nyt sanoo niin...voikin saada vähän ikävää palautetta.
Kerta kiellon päälle.
ReplyDeleteJa pahinta oikeastaan on, että taas palattuaan Suomeen, ei koe kuuluvansa tähän ryhmään. Meidän perheen kohdalla ilmiö oli selvästi se, että olimme "kiinnostavia", kun olimme ulkomailla. Vieraita riitti välillä pari kuukautta non-stopina. Nyt noista samoista ihmisistä ei kuule mitään, puhelinsoiton yrityksiin vastataan tekstareilla tyyliin "mitä asiaa"? Noh, kuulumisiahan olisin vaan kysellyt ;). Sosiaalinen elämämme on lässähtänyt, niin noihin ihmisiin, jotka kokivat meidät mielenkiintoisena ulkomailla asuessamme yhteyttä pitäen, kuin moneen muuhunkin, joilla on ainainen kiire. Varmasti pitäisi katsoa peiliinkin, mutta tällaiset ovat paluun jälkeisen vuoden tunnelmat, ja kaipuu kaukomaille kova, joissa puolestani ainakin ex-pat yhteisön keskudesta meillä on hyviä kokemuksia. Sainpahan vuodatettua!
ReplyDeleteii ja Piilomaja, entäs jos oman erityisyyden ja erilaisuuden hyväksyminen oman kasvukulttuurin keskellä on sikäli helpompaa, että tietää mitä rajoja rikkoo ja on (ainakinmulla) ne vanhat ystäväverkostot. Mutta kun muuttaa uuteen maahan hyppää tyhjyyteen. Ja vaikka kuinka on aikuinen ja sinut itsensä kanssa niin haluaa hyväksyntää ja kavereita tai edes niitä hyvänpäiväntuttuja lähiympäristöönsä.
ReplyDeleteJa Suomen arvostelusta onkin puhuttu säännöllisin väliajoin ulkosuomalaisten blogeissa. Niin se tuntuu olevan, herkkä juttu. Ja toisaalta asuinmaatakaan ei saisi kauheasti arvostella, ettei leimaudu rasistiksi tai valittajaksi. Eikun suut suppuun!
Tiitta, asiaa! Pariisissa kävi yksikin perhe, oikein viikon viettivät elämäämme päivittelemässä, mutten ole kuullut heistä sittemmin mitään! Sitten taas tänne Pekingiin ei ole toistaiseksi saapunut yksikään, edes ystävät. Ollaan sen verran kaukana ja ei ole sitä ihanaa lämpöäkään mitä teillä Vietnamissa oli! Haku siis päällä? Onnea etsintihin . Reilusti expattina on minustakin hyvä olla.
En voi olla kommentoimatta tätä herkullista keskustelua. Minä en ole koskaan niinkään halunnut samaistua vaan pysyä omassa suomalaisessa tai missä lie ulkomaalaiskuplassani kaukana ranskalaisista. Vuosi vuodelta huomaan, että kuplani on jo tainnut puhjeta ja aina välillä tulee hirveä halu paeta kauas tätä kulttuuria ja monia tapoja joita en vaan voi sietää kuten esim. päin naamaa valehtelu.
ReplyDeleteOsansa kuplan puhkeamisella on lapset jotka ovat täyssuomalaisesta geeniperimästään ja passistaan huolimatta oikeastaan täysin ranskalaisia. Me aina miehemme kanssa sanommekin, että meillä elää 3 ulkomaalaista. Tässä nähdään, kuinka vähän sitten loppujen lopuksi näköjään kodilla on vaikutusta. Kaverit, koulu ja ympäröivä maailma se eniten näyttää vaikuttavan.
Piilomajalle: olen samaa mieltä kanssasi. Jostain syystä ulkosuomalainen ei saa kritisoida mitään Suomea tai suomalaisuutta koskevaa. Aivan, kuin meidän ulkomailla asuvien pitäisi ummistaa täysin silmät kaikille Suomen epäkohdille ja vaan toivoa toivomasta päästyään, että pääsisi sinne takaisin. Ja kun kysyttäessä paluumuuttotoiveista vastaakin: "emme todennäköisesti ole koskaan muuttamassa takaisin" saa tosi oudoksuvia katseita ja kysyviä ilmeitä. Missä sanotaan, että jos on johonkin maahan syntynyt, niin sieltä ei saa muuttaa pois ainakaan kuin väliaikaisesti. Minä en vaan koe kuuluvani ainakaan henkisesti Suomeen, enkä ole koskaan siellä asuessani osannut arvostaa tai pitää tärkeinä niitä asioita, joita siellä kuuluu arvostaa kuten luminen talvi, metsät, marjastus, omakotitalo keskellä metsää kaukana kaikesta jne. Minä tarvitsen ympärilleni ihmisiä, elämää, kaupungin sekä ennenkaikkea kepeää elämäniloa!
Edith, 3 ulkkaria, hih, vai oisko sittenkin kaksi?
ReplyDeleteMeidän perheessä Suomessa ihmetyttää kateellinen ja monesti tympeä asenne uusia kokemuksia ja ulkomailta saatavia (ihan hyviäkin) oppeja kohtaan.
Syksyllä 2003 Vakuutustieto -lehden 100-vuotis juhlanumerossa presidentti Halonen sanoi seuraavaa: "Sitä hän ei voi käsittää, että nuoret ihmiset jotka ovat saaneet valtiolta "kaiken" lähtee ulkomailla tekemään rahaa, eikä sitten maksa veroja Suomeen. Sitten kyllä tullaan siniristiliput hulmuten takaisin hankkimaan lapsille ilmainen koulutus ja terveydenoito. Eihän sellaista kestä mikään systeemi!" Silloin Monsier Vilijonkka päätti haluta pois Suomesta eikä palaa ennen kuin valta on vaihtunut. Että ollaankohan me poliittisia pakolaisia, kait vissiin?
Laulun sanoin voisi kysyä, "Kumpiko voittaa tai häviää, se joka lähtee vai se joka jää" - pohdintaa riittää niin jäävälle kuin lähteneelleki. Elämä jo sinällään on täynnä kysymyksiä, jotka odottavat alati vastauksia. Ja mielenkiinto sekä uteliaisuus pysyy...
ReplyDeleteMe ollaan kayty joka maassa, paitsi Kiinassa, kulttuuriin sopeuttamiskurssit ja mika on hyoty? EI yhtaan mikaan. Shokki iskee ilman kurssejakin! Itse asiassa Kiinaan oli helpoin sopeutua kun tiesi heti etta tama on sitten taas niin erilaista etta turha sen takia alkaa vetaa peittoa korville. Toki taallakin on yla-ja alamakensa ja joka paiva palaa kaamit jonkun takia.
ReplyDeleteYleensa aina yritan miettia etta miltakohan tuntuu muuttaa jostain Etela-Amerikan tai Afrikan perukoilta Suomeen ja havannoida uutta ymaparistoa. Kaikki ne puliukot ja teinijuopot, hymyttomat naamat kassajonossa, puhumattomuus ratikassa, lyhyt ja kylma kesa.....
Itse asiassa taalla on ihan jees!
Täällä on tosi mielenkiintoinen keskustelu päällä! Vilijonkka, ehkä me hoidettiin pika-muuttomme reippaasti... en tiedä. Jälkikäteen meidän kolme muuttoa 1,5 vuodessa naurattaa, mutta kyllä minä muistan itkeneeni ja huh, kuinka väsynyt olinkaan siihen ainaiseen tavaroiden siirtoon. Muutoista puheen ollen, yksi sellainen saattaa olla jälleen edessä meillä.. Tosin vain naapurikaupunkiin, pienen miehen mahdollisen koulun vaihdon takia.
ReplyDeleteOdotan kirjettäsi!! Biz
mina 'suunnittelen' kovasti etta lapset voivat menna suomeen tai eurooppaan opiskelemaan melkein ilmaiseksi, kun se aika tulee. etta terveisia vaan haloselle.
ReplyDeleteseuraavat muutamat vuodet maksetaan viela itsemme kipeiksi.
sopeutumisessa tai epasopeutumisessa olen maailmanmestari.
jotenkin vaan olen tanne 'sopeutunut' (alistunut?)
vaikka hihat palaakin todella royhkeiden paikallisten kanssa melkein paivittain.
ai miten niin huono paiva expattina?;-)
minakaan en ole paattanyt solautua tanne ihan kansan keskelle.
vaikka englanti on valtakieli ei tanne koskaan voin oikein integroitua jos ei puhu mandariinia, malaijia tai tamilia.
mutta en halua myoskaan sulautua sellaiseen normiexpattiin taalla.
joka syo vain lansimaista ruokaa, istuu starbuckissa ja voivottelee kuinka kuuma on.
piti viela sanoa etta ei ole olemassa taivasta.
ReplyDeletesita taydellista paikkaa ei ole olemassa.
mulle lahinna taydellinen oli australia ja sinne haluan takaisin.
mutta on siellakin pirun monta huonoa puolta.
Vilijonkka: Riippuu näkökulmasta, onko 2 vai 3 ulkomaalaista perheessä. Sinänsä hassua, järjetöntä ja mitä lie: että toisaalta haluan olla mahdollisimman irtaallaan Suomesta ja suomalaisista, mutta silti myös irtaallaan Ranskasta ja ranskalaisista. Mä vaan leijun täällä omassa kuplassani, jossa voin poimia kirsikat kakuista ja rusinat pullista, jos se sattuu minulle sopimaan.
ReplyDeleteMekin olemme kaiketi sitten poliittisia pakolaisia. Sinänsä sattumaa, että lähdin juuri silloin maasta, kun Halonen tuli valtaan. Näköjään, ei ole sitten tarvista palatakaan. Tässähän on hyvä uusi argumentti perustella, miksi emme aio palata takaisin Suomeen: maan systeemi ei kestä meitä =D. Lyhytnäköistä ajattelua Haloselta, sillä jos katsoisi vähän nenäänsä pidemmälle ymmärtäisi, että eivät ulkosuomalaiset pelkästään tule rasittamaan systeemiä. Usein heillä on myös paljon hyvää annettavana, mutta sitä ei Suomessa osata arvostaa.
Minä olen kyllä tiedostanut että samanlaiseksi ei tarvitse tulla, mutta se mikä on kovasti harmittanut täällä omalla tahollani on se että muut (useimmiten toisia ulkkiksia, vasta nyt kolmantena vuotena olen saanut muutaman paikallisen kaverin) eivät voi sulattaa eriäviä mielipiteitä. Minä kun taas olen aina voinut olla kaveri, vaikka porukassa olis yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiä. On ollut aika hurjaa siirtyä sosiaalisena luonteena sellaiseen tilanteeseen, jossa vapaa-ajalla ei ole oikein ketään kaveria (ystävistä nyt puhumattakaan) kenen kanssa voisi vaikka olla vaan, ilman järjestettyä ohjelmaa.
ReplyDeleteVielä: nyt vika vuotena päätin että kun kerran afrikassa ollaan niin alan tekemään vapaaehtoistyötä. Sitten en pystynytkään, ahdistuin kamalasti, itsekkäästi lopetin kesken. Katselin kuinka amerikkalaisilta vaihto-oppilailta se kävi niin kepeästi. Mietin että en ehkä sitten ollut tarpeeksi empaattinen. Tai vielä tarpeeksi tottunut köyhyyteen ja kaaokseen vaikka se ympäröikin. Toisaalta taas, pitäisikö siihen edes tottua, turtua? Kyllä minua kuitenkin koskettaa joka kerta, varsinkin vähäosaiset lapset. Tuntui niin kornilta paukata sinne orpokotiin ilmastoidussa bussissa ja hienoissa vaatteissa 'opettamaan' vaikka ihan kuin olisin vain alleviivannut sitä mitä niillä esiteini-ikäisillä tytöillä EI ole.
Minä olen kyllä tiedostanut että samanlaiseksi ei tarvitse tulla, mutta se mikä on kovasti harmittanut täällä omalla tahollani on se että muut (useimmiten toisia ulkkiksia, vasta nyt kolmantena vuotena olen saanut muutaman paikallisen kaverin) eivät voi sulattaa eriäviä mielipiteitä. Minä kun taas olen aina voinut olla kaveri, vaikka porukassa olis yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiä. On ollut aika hurjaa siirtyä sosiaalisena luonteena sellaiseen tilanteeseen, jossa vapaa-ajalla ei ole oikein ketään kaveria (ystävistä nyt puhumattakaan) kenen kanssa voisi vaikka olla vaan, ilman järjestettyä ohjelmaa.
ReplyDeleteVielä: nyt vika vuotena päätin että kun kerran afrikassa ollaan niin alan tekemään vapaaehtoistyötä. Sitten en pystynytkään, ahdistuin kamalasti, itsekkäästi lopetin kesken. Katselin kuinka amerikkalaisilta vaihto-oppilailta se kävi niin kepeästi. Mietin että en ehkä sitten ollut tarpeeksi empaattinen. Tai vielä tarpeeksi tottunut köyhyyteen ja kaaokseen vaikka se ympäröikin. Toisaalta taas, pitäisikö siihen edes tottua, turtua? Kyllä minua kuitenkin koskettaa joka kerta, varsinkin vähäosaiset lapset. Tuntui niin kornilta paukata sinne orpokotiin ilmastoidussa bussissa ja hienoissa vaatteissa 'opettamaan' vaikka ihan kuin olisin vain alleviivannut sitä mitä niillä esiteini-ikäisillä tytöillä EI ole.
Nettiongelmia taas, en saa edes tuota tokaa poistettua, anteeksi vaan. Kommenttien muodostaminenkin aina takkuaa kun pelkään että kone kaatuu, saakohan tuosta höpinästä edes mitään tolkkua..! No, vähän samoja tuntoja siis täälläkin ja parhaillaan akuutissa pohdinnassa tuo 'mitä tahdon elämältäni'. Mitä missä milloin pyörii päässä. Sen sentään tiedän että täältä pois.
ReplyDeleteTaas täällä. Jäi vaivaamaan itseäni että tuosta ekasta jäi sellainen kuva että kaikki täällä ovat mielestäni tympeitä. Ei sekään totta ole, nyt alkaa olla mukava porukka ympärillä. Tosin edelleen omalta kohdaltani puuttuu sellaiset suunnittelemattomat, ohjelmoimattomat 'kohtaamiset'. Olen miettinyt että se varmaan johtuu siitäkin että muilla on jo ollut se ystäväverkosto ja minä olen vain ns. 'yksi lisää' kun itse olen taas rakentanut kontaktit tyhjästä ja tavallaan aloittanut alusta tänne tullessa.
ReplyDeleteNyt poistun takavasemmalle ja lopetan selittämisen kun ajatus kulkee näin poukkoillen. (Ja taas tuli selitystä..) :-)
Minusta on sinulta hyvä huomio että sulla oli ehkä kaksinkertainen sopeutumisyritys, vai miten sen sanoit!
ReplyDeleteMinä mietin sitä miksi kaikkien pitää löytää aina paikallisia ystäviä. Jotenkin sillä mitataan laatua. Meillä on vain toisia ulkomaalaisia ystävinä ja se on kaikkien mielestä suuri häpeä ja synti.
ReplyDeleteNiin, tuo pisti miettimään tuo, että mitä seuraavaksi haluaisimme ja millaista elämää. Teiänlainen elämäntyyli tavallaan mahdollistaa aina aloittaa alusta. Muuttaa uuteen maahan, alkaa taas jotain aivan uutta. Sama kuin nuorena koulussa. Ala ja ylä asteen kun vietti samassa porukassa lähes samassa koulussa, sai tietynlaisen 'leiman' otsaansa. Oli ihanaa vaihtaa kokonaan porukoita lukion vaihtuessa aivan uuteen. Sai ikäänkuin rakentaa itseään alusta ja tuntui, että se, miten muut minut näkivät päivittyi todellisemmaksi. Ehkä vähn samaa mahdollistaa tuo teidän elämä. Ja tavallaanhan se on ihanaa ja täynnä mahdollisuuksia, mutta myös raskasta.
ReplyDeleteTiedän, että muutto ulkomaille on mahdollista kaikille, myös meille. Itse en sellaista kaipaa, mutta ehkä kaikkea sitä muuta, niitä uudelleen aloittamisen mahdollisuuksia vähän kadehdin.
Hirmu mielenkiintoinen keskustelu. Omalla kohdallani pisin ulkomaankokemus on ollut vaihto-oppilasvuosi kauan sitten, joten on vähän erilista.
ReplyDeleteSe mikä minua ihmetyttää joissakin ulkomailla olleissa, että Suomeen muutettua ei täällä nähdä yhtään missään asioissa mitään hyvää. Kaikki on nurin ja hapanta ja kurjaa, ja siellä ulkomailla oli kaikki niiiiiiin hyvin. Että tekee mieli välillä sanoa, että miksi sitten täällä roikut, jos vaikka muutaisit sinne ulkomaaonnelaan, jos se kerran on niin hyvä paikka. Näköala jotenkin muuttuu niin superkriittiseksi.
En tarkoita tällä sitä, että ei saisi kritisoida asioita, ja nähdä hyviä puolia kokemuksissaan, mutta jos täkäläiset olot on pelkkää valitusta, niin mielestäni peilistä löytyy lähin syy. On täällä hyviäkin puolia.
Voin kyllä uskoa, että itselleni tulisi identiteettikriisiä, jos pitkään asuisin muualla. Kuka olen ja mihin haluan kuulua? Ihmisen tarpeisiin kun kuuluu sosiaalisuus ja kontakti muihin ihmisiin.
Hatunnosto teille kaikille, jotka siellä eri puolilla elämäänne järjestelette, ja onnea niille, jotka olette johonkin suunnitamassa. Toivotttavasti kokemuksianne opitaan arvostamaan myös täällä päässä.
Tulipas pitkä kommentti, toivottavasti ei ihan sekava. :D
Heti karkeen morson kommentista: "Toivotttavasti kokemuksianne opitaan arvostamaan myös täällä päässä." Tuo oli yksi suuri ihmettely edellisen paluun jalkeen. "Kukaan" ei ollut kiinnostunut mita olimme kokeneet, kenties oppineet.
ReplyDeleteIhan kuin olisimme vain vierailleet esim. Tukholman viikonloppureissun verran pois - eipa ne vuodet tuntuneet ketaan mihinkaan hetkauttaneen. Jokaiselle tuntui vain oma elama ja itse se tarkein...
Syyta en moiseen tieda vielakaan...
Ja Tiitan tuntemukset tiedan myos koska koin samaa itse! Tsemppia!
.....
Egyptista muutto tanne Casaan on ollut aika mielenkiintoinen juuri tuosta 'mita muut ajattelee' vinkkelista.
Taalla nimittain suurin osa 'itseaan arvostavista' naisista kayttaa korkeita korkokenkia! Ja muutenkin ollaan aivan eri tavalla branditietoisia ja se myos pukeutumisella jne. naytetaan.
Meikalainen tuntee itsensa ajoittain taysin ummehtuneeksi lenkkareinensa (jalkakaytavat ovat niin koloisia ja huonossa kunnossa etten koskaan kavelisi korkokengissa) ja 'tavallisine vaatteineen'.
Kylla minullakin jotain merkkeja on mutta ne on hankittu ominaisuuksien, ei brandin nimen takia.
Pissiksia (kai heita viela silla nimella kutsutaan) riittaa vaikka kuinka. 'Jokainen' yrittaa olla enemman kuin on. Ero varakkaiden ja koyhien valilla on valtava. Ja tuossa valissa pissikset yrittavat epatoivoisesti vakuuttaa valtavilla Dior aurinkolaseillaan kuuluvansa varakkaisiin...Tuon voi oikein tuntea!
Tai sitten olen vain Egyptin jalkeen viela herkka aistimaan. Kyllahan tuota oli myos siella mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa!
Olen sellainen kun olen.
Ehka sen takia olen/olemme tavanneet jo vaikka kuinka paljon ihmisia, vaihtaneet puhelinnumeroita...
Mina en koe mitaan ongelmia hopottaa mita erilaisempien ihmisten kanssa.
Suomessahan on jatkuva maahanmuuttokeskustelu paalla.
Niin kuin me suomalaiset maailmalla joudumme sopeutumaan ja tottumaan maan tapoihin ja oloihin niin samoin tulisi ulkomaalaisten sopeutua Suomen systeemiin.
Kaikkea ei tarvitse sietaa eika hyvaksya.
On kaytettava tervetta jarkea milloin esim. voi nousta barrikaadeille ihmisoikeusasioiden puolesta joutumatta vankilaan jne.
Egyptissa jurputin Cairon jarkyttavasta liikenteesta mutta siihen oli oikeasti aihetta. Myos paikalliset ovat taysin turhautuneita kun joutuvat matkustamaan muutaman kymmennen kilometrin matkaa 2,5 h suunta joka arkipaiva = 5 tuntia autossa istumista ja ilman saastuttamista...
Mina aloitan ranskan kielen opiskelun koska haluan paasta paremmin tanne 'sisaan' (ranska on ollut tavoitelistallani jo kauan ja nyt siihen tulee luonteva toteutus kun viela paasen sita taalla kayttamaan!).
Samoin jokaisen ulkomaalaisen Suomessa pitaisi opiskella ainakin sen verran suomen kielta, etta parjaa kaupoissa ja virastoissa eli ihan arkisissa jutuissa.
Hupsista. Tulipas tata... :)
BLOGitse
Tosi hyvää keskustelua täällä!
ReplyDeleteMitähän minun pitikään sanoa...
Kyllä se on vaikea sopeutua ja tottua joihinkin tapoihin, jotka on luokiteltu kielletyiksi tai rumiksi meille jo äidinmaidossa ;-)
Ulkomailla itse totuin sosiaalisempaan elämään naapureiden ja muiden suomalaisten kanssa. Oli kiva soittaa naapuriin ja pyytää käymään kahvilla tai muuten vaan ulos kävelylle tms.
Suomessa koitin samaa... Ei onnistunut kertaakaan, nyt olen jo lopettanut soittelut. Harmittaa...
Kukas mainitsikaan Australian? Se on meille sellainen maa, että jos joskus joku tarjoaa expattipaikkaa vaikka pariksi vuodeksi, voi ilman keskustelua ja neuvottelua vastata myöntävästi! Ainoa maa, jonne molemmat haluaa enemmän koluamaan :-D
Niin hyvää keskustelua!
ReplyDeleteTunnistan itseni tuosta sinun ensimmäisestä kappaleesta. Vaikkakin tänne on ehkä helpompi sulautua kuin Ranskaan. Mutta en jaksa olla lähestulkoonkaan niin kepeästi jutteleva, ulkonäöstään huolehtiva, korrekti ja kohtelias kuin nämä kalifornialaiset.
Mutten kyllä heidän kaltaisekseen halua tullakaan. Siinäpä se ongelma. Ympäristö on upea, ilmasto täydellinen mutta yhteiskuntaa pidän jossain mielessä mätänä. Itse osaisin katsoa kriittisesti ja 'ohittaa' harmittavat seikat, mutta kun on ajateltava lapsiakin. En halua heistä sellaisia kuin paikalliset ovat! Onko se sitten liikaa kontrollia minulta, en tiedä. Mutta minulle on aina ollut tärkeää sellaiset seikat kuin rehellisyys, kiertelemättömyys, vaatimattomuus.
Tuo ajatuksesi siitä että tärkeintä on tietää millaista elämää haluaa elää, sen sijaan että miettisi suoraan paikkaa, on erittäin hyvä havainto. Siihen olen minäkin joutunut monta kertaa palaamaan kun mieli alkaa harhailla, enkä enää tiedä mitä haluaisin. Tosin tässäkin asiassa on otettava lapsetkin huomioon.
Satu, vai että oikein kursseja. Sellaisellehan olisi hauska päästä näin jälkikäteen! Jospa vaikka jokin paikallinen tapa aukeaisi uudella tavalla. Ihan hyvähän täällä, kuten monessa muussakin paikassa.
ReplyDeleteKaisa, lasten ehdoillahan tätä elämää rakentaa. Mikäli heitä ei olisi luulisin meidänkin jo pakkailevan laukkuja, mutta uskon hieman rauhallisemman tahdin olevan heille parempi. Viihtyvät niin erinomaisesti koulussaan ja on löytynyt kiva tanssikoulu ja hyvät soitonopettajat ja kaverisuhteidenkin on hyvä antaa syventyä. Kun lapsilla on asiat hyvin on itsekläkin helpompaa. Toivottavasti löydätte kiva koulun ja loistokämpän läheltä.
Aurinko, juu ei ole olemassa taivasta maan päällä.
Martta, vapaaehtoistyöhön osallistumista olen minäkin pohtinut. Orpokoteja on kaupunki pullollaan ja apua tarvitaan. Mutta tiedän etten pystyisi. Jo kun ruotsalaisen koulun avustuskohteena olevan lastenkodin lapset (joiden vanhemmat ovat vankilassa, eivät siis kuolleet) tulivat vierailulle menin ihan lukkoon ja kurkkua kuristi. Ja jos johonkin hyvntekeväisyystyöhön ryhtyisi olisi siinäkin tärkeää pitkäänteisyys ja luottamuksen syntyminen. Niinpä olen päätynyt vain kierättämään kaiken ehjän mutta hyljätyn eteenpäin tavaraa tarvitseville.
Piilomaja, senkin tajusin vasta nyt! Kyllä mulla hitaasti raksuttaa. Mutta eteenpäin onneksi.
Jame, muihin ulkkareihin on niiiiin paljon helpompaa tutustua kuin paikallisiin. Harvalla täällä on kiinalaisia kavereita, ei mulla ainakaan. Tunnen toki paljon, mutta suhteet eivät ole tasa-arvoisia, sillä olen se kävelevä rahasampo, jolle on tarkoitus myydä jotain palvelua tai tavaraa. Miehen työpaikka on 98% kiinalainen , mutta hänenkin mukaan on todella vaikeaa päästä lähemmäksi, mielenkiinnon kohteetkin ovat aivan erit (toiset pelaisi korttia kaiket illat ja mies sitten haluaisi keskustella länsimaisesta klassisesta musiikista, näin työmatkoilla...). Kulttuuriin tutustumisen kannalta olen iloinen kun lasten koulukavereista suurin osa on hongkongilaisia tai taiwanilaisia, eli sitä kautta lapset ainakin saavat jotain kosketusta aasialaiseen ajatusmalliin.
morso, kaikkialla on sekä hyviä että huonoja puolia! Tiedän paluuseen liittyvän paljon vaikeuksia. Maa ei ole enää sama mistä lähti, se on muuttunut johonkin suuntaan. Ja haluaisin ajatella onnelaulkomaista puhuvien olevan kovan koti-ikävän kourissa. Ehkä heitäkin helpottaisi jos joku joskus kysyisi nähdä valokuvia tai ehdottaa sen toisen maan teemaista illallista? Meidän kuopuskin sanoi 1,5 vuotta päivittäin, että haluaa kotiin Pariisiin...
Blogitse, toivotan sulle kaikesta sydämestäni hyvää asettumista ja onnea kieliopintoihin! Ehkä minäkin sen ranskan oppisin jos nykyisillä voimillani sitä opiskelisin.
Ninalle ja Merjalle vastaan myöhemmin(mentävä herättämään lapset kouluun).
Ajatuksia herattava keskustelu. Ajatukset nyt kylla niin solmussa, etten saa mitaan tanne kirjoitettua. :)
ReplyDeleteNina, kiire ja etukäteen perheen tarkka ohjelmointi taitaa olla valitettavaa nykypäivää monissa pakoissa. Jatka ihmeessä kahviteluehdotuksia, kyllä joku jossai vaiheessa "herää"!
ReplyDeleteMerja, lapset, niitähän tässä pohtii. Että millaisen elämänmallin ja arvomaailman heille haluaa välittää ja tarjota. Eräs pitkän linjan expat, jonka lapset opiskelevat hujan hajan pitkin maailmaa sanoi osuvasti hiljan, että lapsienkin kohdalla sitä saa mitä tilaa.
Kuwaitin kaunotar, tervetuloa mukaan keskusteluun sitten kun ajatukset kulkevat paremmin!
Varmasti nuorena sopeutuminen on helpompaa ja siksi vaihto-oppilailta sujuu avustustyökin helpommin. Nuorena asuin ulkomailla, nyt ei ole edes kova matkakuume, vaikkei Suomi olekaan mielestäni ihana ja täydellinen. Kun asuu muualla huomaa, että ongelmia on kaikkialla.
ReplyDeleteVoisitko tehdä vapaaehtoishommaa "etätyönä", vaikkapa ommella orpokotiin roolivaatteita tai jotain?
Tämä oli aivan mielettömän hieno kirjoitus, ja tuo viimeinen huomio sellainen, että se avasi silmäni itseltänikin.
ReplyDeleteAasiassa on ehkä helpompi hyväksyä se, että on aina ulkopuolinen, kun kulttuurierot ovat ilmiselvästi niiiin valtavat. Yhdysvalloissa ja Ranskassa minäkin taisin sortua hyväksynnän tavoitteluun.