Työn touhussa

Keväisin sitä tulee tarve saada jotain valmiiksi, paketoida talvi ja sitten todeta, että tällainen se oli, piste.

Taitaa olla muutaman päivän pituisen blogitauon paikka, jotta siihen pisteeseen pääsisin ennen 12. kesäkuuta, jolloin viiletämme Euroopan sykkeeseen. Ellen sitten kohtaa jotain todella aiheellista raportoitavaa ennen vappua...

Haudoilla

Joutomaa saattaa olla myös hautausmaa. Itse asiassa hautausmaana voi toimia tien piennar, suuren risteyksen sivulle jäävä tyhjä tila, ihan mikä vain maa. Valtio omistaa kaikki maat, joten omaanomistajaltakaan ei tarvitse pyytää lupaa. Tai en ainakaan usko vierastyöläisten tai köyhien kovasti kyselevän lupien perään, sillä jonnekin on ruumis haudattava, nopeasti, lähelle ja halvalla.




Joitain viikkoja sitten oli kansallinen vapaapäivä jota vietettiin hautojen lakaisun merkeissä. Lähdin iltäpäivällä pienelle kierrokselle muutaman sadan metrin päähän ison tien toiselle puolen katsastamaan tuloksia. Hautakummut oli selvästikin möyhitty ja taputeltu uuteen uskoon, vainajille uhrattu ja pieni nurmikon palanen aseteltu kummun huipulle. Paljon oli symboliikkaa, jonka sisältö on toistaiseksi jäänyt minullekin epäselväksi.


Nykypäivän kiinalaisia syytetään kopioinnista, toki ihan aiheesta, mutta jotain keksivät vallan itsekin. Kas tässä idea: kuolleet eivät ole enää moksiskaan voimalinjojen haitoista, joten mikä sen kätevämpää, kuin haudata suurten sähkölinjojen alle, tolppien läheisyyteen. Sinne tuskin kukaan ainakaan aivan heti on mitään rakentamassa ja tuhkat saavat levätä rauhassa.

Pitkästä aikaa juhlimassa!

Iltapuvusta tuli tyylipuhdas Vilijonkka-mekko, mukava ja hengittävää silkkiä. Alusmekon kaavan kopioin vanhasta alushameesta, helmaa vain pidensin. Boleron mallin puolestaan kopion tunikasta, hihoja sekä helmaa reilusti lyhentäen.


Tanskalaisten järjestämissä hyväntekeväisyysiltamissa tuli tuettua maaseudun tyttöjen koulutusta, herkuteltua aivan liikaa, mutta mutkatonta tanskalaista juhlintatapaa noudattaen alkoi tanssi jo ensimmäisen ruokalajin jälkeen, joten liikuttuakin tuli. Jäykkistelyt kaikkinensa oli jätetty narikkaan ja meno oli kerrassaan riemastuttavaa Köpenhaminasta lennätetyn Tanssii tähtien kanssa -orkesterin musisoinnin tahdissa.

Mutta ehdottomasti parasta koko illassa oli onnistunut lapsenvahtivalinta. Miten en tätä nuorta naista ole aiemmin älynnyt pyytää, sitä ihmettelen. Ja kuinka itselläkin oli kivempaa olla juhlimassa kun tiesi lapsilla olevan hauska ilta. Mikä parasta, lupasi tämä erinomaista englantia puhuva pelastaja tulla toistekin!

Hoppua ja hymyä

Netti toimii satunnaisesti - lieneekö kilometrin päässä olevalla maailman uutisiinkin päässeellä automesulla ja sen 150 000 päivittäisellä kävijällä osuutensa asiaan?

Hoppu painaa - vuotuinen "iltapuku vuorokaudessa" luomisprosessi päättyi juuri ja juhlien alkuun on peräti kaksi tuntia aikaa. Seuraavaksi cocktailtilaisuus pystyyn ja sitten suihkuun.

Ja koska aurinko muistaa meitä viikkojen tauon jälkeen tuntuu elämä olevan yhtä tanssimista kirsikkapuiden kukkivilla oksilla!

Kepeää ja iloista viikonloppua kaikille täällä pistäytyville!

Ihme ja kumma

Tämä on meidän isompi kotikatumme. Juu, leveä on ja tuolla perällä häämöttää t-risteys jossa liikennemerkkien mukaan ei saa kääntyä oikealle, muttei vasemmallekaan. Mutta koulu on vasemmalla eli sinne käännytään.

Tänäkin aamuna poljimme tästä kouluun ja kuopuksen iloinen lallattelu, vaalea hiukset ja terhakas meno aiheutti monta tilannetta:

-nuorehko naispyöräilijä kaatui rajusti maahan tuijotettua kuopuskummajaista turhan tiiviisti kadun sijaan ja hidastetöyssy pääsi yllättämään
-vanha moponainen nauroi ääneen eikä malttanut ohittaa vaan jäi rinnalle naureskelemaan kunnes sanoin puoliärsyyntyneesti suomeksi, että eiköhän jo riitä. Ymmärsi!
-keski-ikäinen pyöräilevä ja yhdellä kädellä sateenvarjoa pitelevä pukuherra ajoi melkein päin piennarkiveystä, kun piti taas nauraa ja tuijottaa



Omakin pyörä hilpaisi jossain vaiheessa pientareen läheltä, sillä havahduin puiden keltaisuuteen. Vielä viime viikolla ne olivat vaalean vihreitä ja nyt ne ovatkin keltaisia. Eivät sentään kuivuudesta vaan kukinnasta. Myöhemmin kesällä ne muuttuvat muistaakseni tumman vihreiksi. Kyllä luonto on ihmeellinen!


Sitten haluan jakaa kanssanne meidän uuden harrastuksen. Lasten mentyä nukkumaan asetumme miehen kanssa rinnan sohvalle, avaamme läppärin ja aloitamme sen, virtuaalimökkeilyn! Laahustamme rannalla, pistäydymme saunan terassilla, muistelemme maalaustarpeita, lennämme tulevan päämökin ympäri, pujahdamme sisään, harkitsemme värejä ja kurkkaamme keittiön oviaukosta näkyvää maisemaa, ihmettelemme polkujen surkeata tilaa ja haaveilemme kesästä. Tästä ei harrastus voi paremmaksi muuttua, vai?

Uusi ayi

Kuukauden päivät nautin kodin ollessa päivisin yksin MINUN. Minun työpaikkani, minun sotkuni, minun lasteni sotkut, myös minun mieheni sotkut. Mikä rauha, ja lika! Jopa lapset huomasivat kuinka paikat alkoivat saada mustanharmaan kerhean pinnan, kaikesta minun huhkimisestani huolimatta.

Keksin kiertotien: tilasin talonyhtiön siivoojat paikalle, joka osoittautui virheeksi. Naisparat eivät selvästikään osanneet siivota ollenkaan, vaikka ayi olikin heidän nimikkeensä. Että jotenkin järjestelmällisesti lakaistaisiin ja luututtaisiin, että ylhäältä alas ja huuhteluvettä vaihdettaisiin. Puhumattakaan toisen kotiin tulemisesta henkilökohtaisen hygienian huolehtineena, hampaat pestyinä ja silleen.

Nyt pääsenkin tarinan raadollisempaan puoleen. Eilen aloitti uusi ayi. Haastattelussa kiinnitin huomiota lähes ainoastaan siisteyteen. Haisiko, miltä hampaat näyttivät, hiukset, entä haisivatko vaatteet. Ihan totta, tällä tasolla mennään! Puolentoista päivän jälkeen olen vieläkin tyytyväinen valintaani. Uusi ayi on edelleen puhdas, iloinen ja jopa hyvä kokki! Ja sanaakaan ei englantia ymmärrä, joten on aivan pakko puhua mandariinia. Kuten esikoinen totesi: "Sehän on hyvä, ei me muuten mandariinia opita ja englantikin menisi entistä huonommaksi jatkuvasti yksinkertaistettaessa."

On onnittelun paikka. Ehkä Kiina-kirjaprojektinikin saa uutta puhtia alleen kun kirjailijan ei tarvitse heilua luutun varressa. Kaikessa on puolensa, jopa kotiapulaisissa.

(Kuvat eivät ehkä liity tarinaan mietenkään. Paitsi että siinä näyttää olevan ammatti-ihminen asialla. Huomatkaa pitkä pikkurillin kynsi. On näet merkki varakkuudesta, ettei ole likaisissa töissä!)

Valoa!

Kauhian valonkaipuun syövereissä hakeuduin kuvakirjastoni Yunnan-osastolle. Siellä sitä marraskuussa piisasi. Ei ollut tuhkapilviä eikä saasteharsoa. Pekingissä on kuulemman ensimmäisen vuosineljänneksen hiukkaspäästöt olleet runsaammat kuin koko viime vuonna yhteensä. Eniten sen huomaa valonpuutteesta eli ikuisesta harmaudesta, ja vähän hajusta sekä hiekkaisina päivinä ilman mausta. Onneksi maailmassa on muutakin, kuten suomalainen juhannus ja yötön yö. Olen tilannut jo aurinkoista siksi illaksi, tiedoksi kaikille!

Kauneudesta

Olen pohtinut kauneuden merkitystä elämässäni. Merkitys on suuri, paljon merkittävämpi esimerkiksi kuin käytännöllisyys tai herkullisuus. Syntyi lista kauniiksi mieltämistäni asioista:

-maalattu pinta
-luonnon materiaalit
-kultaista leikkausta noudattavat kuvat ja esineet
-heinäsirkan jalka
-orkesterisoittimet
-mieheni ja lasteni silmät
-lapsen iho
-baletti
-kynttilän valo
-vanhat hirsitalot
-Loirin laakson linnat..

Ja mitä pidemmälle listaa kirjoitin sitä romanttisemmaksi se muuttui. Ja sen kaihoisammaksi mielialani vaihtui. Varsinaista itseni kiusaamista!

Kävelyllä tuossa lähellä

Niin se 50 000-hengen kyläpahanen katosi marraskuun ja maaliskuun välisenä aikana. Suit sait ja pang. Täällä ei maanjäristyksiä tarvita kehitystä edistämään, sellainen hoituu ihan miesvoiminkin vikkelään! Kaikkia vesijohtojakaan ei ennätetty näemmän sulkea.




Pölyä ja tiilien raivausta riittää toki vielä pitkään. Ehdin tehdä vielä monta kävelyä tällä kotiseudulla, ennen kuin joko maisema muuttuu tai minä muutan. Muuttunut olen jo...


Viikolla kantautuneet uutiset maan länsireunaa koetelleesta maanjäristyksestä toki hirvitti, mutta nämä kuvat eivät tuntuneet missään. Aivan normaalia maisemaa, äkkiähän tuo on raivattu, pois unohdettu. Uusi ja valitettavan huono elementti tilattu korvaamaan vanha ja hajonnut.

En ole vakuutuunut pidänkö tällaisesta turtumisesta.

Jännempää kuin elokuvissa

Shun Yin kadut ovat suoria ja leveitä. Niihin on maalattu paksulla valkoisella viivat jalankulkukäytävien merkiksi. Keskimäärin autoilla pikemminkin körryytellään kuin kaahataan. Mutta kaikkea katutuliikkumista yhdistää arvaamattomuus. Väki kulkee kuin autiomaassa sen kummemmin sivuille katsomatta, vilkkua ei käytetä, mikä tahansa auto tai pyöräilijä saattaa kuin hetken mielijohteesta humpsahtaa eteesi.


Nyt myös meidän perhe voi kokea suurta yhteenkuuluvuutta muiden liikkujoiden kanssa, sillä kuopus on alkanut pyöräillä. Suurella 5,5 ikävuoden innolla ja ajattelemattomuudella hän on näillä kaduilla kuin kala vedessä! Vajaan kahden kilometrin koulumatkaan mahtuu kaksi suurta risteystä, monta ohitettavaa työmatkalaista, kymmeniä meidät ohittavaa autoa ja ainakin kaksikymmentä "Varo!", "Katso eteenpäin!", "Jarruta, paina jalalla, muistatko miten jarrutetaan?????" -huutoa. Ensimmäisen pyöräillyn koulumatkan kuluessa hän kaatui kuitenkin vain kahdesti eikä törmännyt suureen kiviesteeseen kuin kerran. Ja matka jatkui suunpielet korvissa ja minulla sydän sykkien. Tuo lapsi on ehdottomasti perheen rämäpää. Huh.

Suhteellinen vanhuus ja ilmankuivuus

Aamulla pyöräytetty koneellinen pyykkiä on kellarissa roikuttuaan iltapäivällä viikkauskuiva. Aivan mahtava juttu, vai mitä! Saatan pestä viikon kaikki pyykit yhtenä päivänä ja jo illalla saavat lapset viedä puhtaat vaattensa kaappeihinsa.



Tässä suhteellisessa 7% ilmankosteudessa kuivuu moni muukin asia. Muoviparkettiin syntyy rakoja, jalkalistojen alareunan silikoni rapisee, seinät halkeilevat. Eräänä päivänä kuopus leikki käsilläni ja totesi totuudenmukaisesti niiden olevan vanhat. Onhan ne 39,5-vuotiaat, mutta rehellisyyden nimissä ihoa tutkaillessa tulee mielikuva huomattavasti vanhemmista käsistä. Onneksi en sohvalla istuessa näe kasvojani ja kylpyhuoneestakin lamppu on palanut. En taida kiirehtiä vaihtamaan lamppua!

Havainto

Ranskassa asumisesta omistin kaksi viimeistä vuotta ahdistumiselle. Yritin kovasti tulla hyväksytyksi, olla kuten muut, käyttäytyä oikein ja saada ystäviä tai edes hyvänpäiväntuttuja paikallisista. Kaikki yritykseni epäonnistuivat ja tunsin olevani ruma hylkiö, väärin pukeutuva ja puhevammainen, vallan turha ympäröivälle yhteiskunnalle. Ahdistuin. Koska en ollut kuten muut. Koska kaikki antoivat ymmärtää sen olevan epätoivottua outoutta.

Luulin, että kun asuu pidempään jossain maassa olisi tärkeää hyväksyä kaikki ympäröivä, muuttua toisten kaltaiseksi, iloisesti olla kaikesta samaa mieltä. Ajatukseni lähtivät väärille urille jo alussa ja veivät lähes neljän vuoden ajan minua harhaan.


Kiinaan muutettaessa oli alusta saakka selvää etten voi kyväksyä kaikkea ympäröivää, muuttua paikalliseksi tai oppia täydellistä käyttäytymistä. Minusta ei koskaan tulisi yhtä heistä, mutta voisin kuitenkin liikkua kadulla olostani nauttien.

Silti toisinaan meinaa ahdistus kolkutella ovea. Ja silloin huomaan taas ajatelleeni, että kun kerran olemme näinkin pitkään Kiinassa asuneet, niin kyllä olisi jo aika hyväksyä totuuden kiertely, räkiminen, ammattitaidottomuus, tuijottaminen. Ihan kaikki. Mutta voin heti paremmin kun muistankin ajatella, ettei minusta tarvitse tulla samanlaista, ettei minun tarvitse kaikkea tuota hyväksyä, vaikka ajan kanssa toivottavasti totun tähän erilaisuuteen.


Viime aikoina olemme pohtineet miehen kanssa tulevaisuutta. Siinäkin ajatukseni lipsuvat väärille raiteille, sillä mietin missä haluaisin asua. Oikea kysymys pikemminkin on, että millaista elämää haluan pitkällä tähtäimellä elää! Sen kun keksisin, niin rajautuisi aika moni paikka pois ihan automaattisesti.

Pohdinta jatkuu.

Parasta aikaa

Reilun sadan neliön pihassamme on kaksi magnoliaa, lila syreeni, keltakukkainen pensas ja sekä vaaleanpunakukkainen pikkupuu. Ja ruohoa. Sekä ruukkupuutarhani.

Juuri nyt on piha parhaimmillaan, sillä ruukkukukat ovat asettuneet taloksi ja kasvavat terhakkaina. Kukkivien puiden nuput ovat aukeamaisillaan. Pidän nupuista, juuri sellaisina kuin ne tänään ovat. Esimerkiksi Magnolian suuri kukka auettuaan on ihmeellinen lärpsäke vain, mutta nupussa on ryhtiä ja persoonallisuutta. Tämä viileä sää jatkukoot!

Eteenpäin

Elämä porhaltaa eteenpäin ja kropan takuuaika umpeutui jo tovi sitten. Seuraa paljastus eli minut livenä tuntevat pitäköön tuolin reunoista kiinni, ettette tipahda. Olen tehnyt huoltosopimukset henkilökohtaisen valmentajan kanssa! Ei toki, en harjoittele Kiinan muurin päästä päähän vaellukseen, kunhan ajattelin tassutella elämääni eteenpäin astetta paremmassa kunnossa ja samalla iloisemmalla mielellä.


Vaikka juuri nyt ei naurata, ei yhtään vai pitäisikö sanoa ei edelleenkään. Nimittäin kahden päivän takaisen herjoituksen jäljiltä kävelen edelleen kuin ankka ja reisieni sisällä kipuilee maitohappoisina lihaksia, joiden olemassaolosta ei minulla ollut aavistustakaan. Tuttavakin kysäisi olenko loukannut itseni. Pelottavinta oli valmentajan ääneen lausuma huomio vatsalihaksieni heikkoudesta ja kuinka ne pitää saada kuntoon. Ensi viikolla ehkä jo kävelen normaalisti, mutta mitenköhän on nauramisen laita!

Terveisiä juhlahumusta!

Kolme omaa ja kolme lainatyttöä. Aarrekartta. Koiranpentuleikki. Karkkikulho. Siskonpeti. Uusi tuttavuus. Neljä kansallisuutta, monta aksenttia. Mutta kaikki konttaavat koiranpennut sanoivat WUH WUH!


Illan kutsumanimeni Miss Kada ja Miss Alva´s Mom ilahduttavat ja samalla hieman huvittavat, mutteivät kuitenkaan yhtä paljon kuin Mr Rohmst...öööö... Lapsiparat, kun joutuivat suomalaisten nimien perheeseen kekkereille!