Hätäselitys

Vimmattu tekeminen vain jatkuu: liimaan, järjestelen, leikkaan, asettelen, naulaan, siivoan, maalaan, astun taakse ja katselen aikaansaannoksia.


Mikään viikon tapahtuma ei tunnu olevan riittävän tärkeä työn keskeyttämiseksi ja blogiin kirjoitettavaksi. Pahoillani ajattelen teitä lukijani siellä jossain, kuinka te rivissä nökötätte ja ihmettelette Vilijonkan hiljaisuutta. Suut ammolla. Kas näin, kuin nuo tynnyrit.


Oikeasti täällä on tapahtunut vaikka mitä jännää. Ei ainoastaan olla pesty kenkiä, vaan minua on haastateltu taideblogiin, ayin pojan aiheuttama pieni onnettomuus on tutustuttanut kiinalaiseen oikeudentajuun, lapsien kehityskeskustelutkin on suoritettu ja olen yrittänyt suodattaa totuutta uuden maailman opettajien yltiökehujen lomasta.

Enpä ihmettele, että näitä aikoja kutsutaan elämän ruuhkavuosiksi.

Mitä, missä, milloin

Olen tehnyt intensiivisesti töitä kolme päivää putkeen, keskimäärin 14 tuntia päivässä. Huomaan ajan- ja viikonpäivätajun hämärtyvän, on sopivan eufoorinen olo. Tosin lonkkia ja ranteita särkee, joten maanpäällisessä pysyn.


Työkalulaatikko alkaa olla sekaisin, sopii hyvin tähän päivään. Sillä oli viidestä sentistä kiinni, etten ajanut lavamopollani pyöräilijän kylkeen, joka valoitta pimeässä päätti ylittää kadun, katsomatta sattuisiko joku olla tulossa. Sama toistui 40 metrin päässä. Yleistäen meidän lähikylän väki kulkee maanteillä kuin autiomaassa, mistä ja minne vain mennen, silmät ja korvat kiinni. Ja valoja ei kenelläkään, ei mopoissa, ei pyörissä, jopa kuorma-auto huristi ohitseni valotta. Mistähän ojasta itsensä aamulla löytävät? Uskomattomia ovat.

Tilannekatsaus

Tutkailin tilannetta, katsoin totuutta silmiin "kyllä, edessäni on yli neljäkymmentä näyttelyyn valitsemaani kuvaa onnistuneesti tulostettuna" ja rohkaisin mieleni. Valitsin "print" ja aloin jakaa ystäville, tuttaville sekä kyläläisille kutsuja ensi viikon tilaisuuteen.


Mainoksien lähdettyä maailmalle ei paluuta enää ole. Vaikka kuinka jännittää. Miten tämä saikin kehon tuottamaan niin hurjasti adrenaliinia?


Viiteen mennessä olin jo niin voipunut, että nukuin nokoset sohvalla. Samanaikaisesti samassa tilassa myös soitettiin piano- ja viululäksyjä, yksi katsoi Pikku kakkosta, kolme lasten ystävää tuli leikkimään. Eikä häirinnyt yhtään, sillä kellon soidessa palasin tähän maailmaan syvästä unesta.

Kehystysprojekti on alkanut, vallitsee helpottunut olo.

Punaista kulkua

Vuosi sitten anoppi tarjosi vanhoja kenkiään kiertoon. Punaisiin korkokenkiin en olisi ikimaailmassa uskonut haksahtavani, mutta ne päätyivät ihmetyksekseni matkalaukkuun ja viemään minua Pekingin rientoihin. Ja uskomatonta kyllä, olen käyttänyt näitä 10 kuukaudessa enemmän kuin muita korkokenkiäni koskaan yhdessä!



Syksyn kuluessa eteiskaappiin on ilmestynyt muitakin punaisia kenkiä, sillä sisarusten ja koulukavereiden vanhat punaiset ovat olleet ahkerassa käytössä. Lisäksi miehen ostoskassiin sujahti keskimmäisen suosiollisella kannustuksella punaiset lenkkarit.


Viimeisin käsittämätön päähänpisto tapahtui eilen kolmetuntisen lapsettomuuden huumassa. Ostin japanilaisesta Mujista, "merkittömästä" lifestyle kaupasta punaiset tennarit. Aivan ennenkuulumatonta, että minä hurahdan näin punaiseen. Viimeksi siedin mitään punaista päälläni 32 vuotta sitten! Mihin tämä vielä johtaa?

Lauantai suomeksi

Kommentit ensimmäisen Suomikoulupäivän jälkeen:

Esikoinen: "Olin luokkani tummin, aika hassua, yleensä olen vaalein."
Keskimmäinen: "Samassa pöydässä istuva tyttö oli vain viisi päivää minua nuorempi."
Kuopus: "Oli melkein kivaa."

Tulkitsen päivän erittäin onnistuneeksi. Esikoinen tapansa mukaan hieman tarkkaillut tilannetta, keskimmäinen aloittanut välittömästi juttelun ja kuopus yrittänyt hillitä itsensä, ettei vain kukaan huomaisi kuinka hauskaa hänellä oikeasti on.

Entä mitä me vanhemmat teimme tämän yllättävän kolmen tunnin lapsettomuuden aikana? Menimme hienoon ostoskeskukseen kahville ja katselimme terassilta syksyn kuihduttamia lootuksen lehtiä. Muistin toki maan ja valuuta pyytäessäni vaihtamaan latteni uusista puruista tehtyyn kahviin, ei mieheni espresson jämistä... Ihmettelen itseäni, miksi yritän vaatia juotavaa kahvia, kun tee olisi tuhannesti varmempi valinta. Suomalaista jääräpäisyyttä ilmeisesti.

Kotiopettajatar vauhdissa

Lääkäri Elias Lönnrot on kirjoitti jo 1860-luvulla "waimoväkeä kolmannella ja neljännellä wuosikymmenellä rasittavasta hysteriasta, johon parasta hoitoa on lewollinen, iloinen mieli, raitis ilma, tasainen elämä, huwittavaiset työt, wedenjuonti ja matkustelu."


Erityisesti tuossa ihastuin huwittavaisiin töihin ja matkusteluun. Niitä sopivassa suhteessa, kiitos. Wäliin wähän peliä ja säätöä. No, säätöä piisaa Kiinassä ihan pyytämättäkin.


Kotona oli nimittäin 20 kattoon upotettua spottilamppua palanut. Lamput ovat erityisiä energiansäästölamppuja, jotka vuokranantaja kustantaa. Kutsuin siis huoltomiehet paikalle asian hoitamaan. Tähän mennessä he ovat käyneet talossa kolmesti - odotan neljättä vierailua, jolloin vaihtaisivat jo kertaalleen vaihdetut lamput uusiin, kylmän aniliininpunaisista lämpimän päivänvalon sävyisiin, mitä ne kaikki muutkin ovat. En ole varma kuuluuko tämä huwittavaisiin töihin vai tasaiseen elämään. Ehkä jotain siltä väliltä, pääsinhän opettamaan värioppia ja valon värin merkitystä tunnelmanluonnissa. Meneeköhän ayin ja työmiesten kotien lamput vaihtoon?

----

Jätä kommentti, paljasta itsesi, kerro mielipiteesi, kysy uteliaisuuttasi! Kohta on taas arvonta ja silloinkin pitää kommentoida, mutta vain harjoitus tekee mestarin!

"Äiti on sekopää."

Niin sanoo kuopus.

Nyt tapahtuu paljon, en perässä pysy. Suurimman osan kiireistäni olen aivan itse haalinut, valmistelen näyttelyä ja sekä omaa matkaa maan lounaiseen mutkaan. Toisaalta lapsilla on milloin mitäkin erityistä koulussa, kehityskeskusteluja ja niitä retkiä joille pitäisi muistaa laittaa varavaatteet ja eväät reppuun. Eilen taas olin niin omissa valokuvamaailmoissani, että kun soitonopettaja paukkasi sisään vallan säikähdin, että miksi ihmeessä, mitä tuo taällä tekee?

Pääni on kuin kirpputoripöytä parhaimmillaan!

Aamuisi matkani kulkee itään, kohti auringonnousua. En tunnu saavani koskaan liikaa valoa, vaan ihastelen säteitä jokainen aamu kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa. Niistä imetyllä energialla on helppoa jatkaa päivää.

Sukeltaessani sekatyömiesjoukon läpi uteliaisuuteni kalvaa, mitä heidän mielessään mahtaa kulkea? Ihastelevatko hekin kuulasta syksyä, vai miettivätkö edessä olevaa työpäivää?

Myös kuopus pääsee nauttimaan syksyisestä aamukuulaudesta puistossa, tänään on retki. Olin sen unohtanut, etenkin eväspussi puuttui. Onneksi kaveri lupasi antaa pullan ja opettaja hedelmän. Syksy on jo puolessa välissä, enkä vieläkään näytä osaavan rutiineja, kuten viikkokirjeiden huolellista lukemista. Ajatukseni liitelevät jossain aivan muualla. Tarvitsen lisää valoa!

Kiinalaista elämää?

Tämä päivä olisi voinut tapahtua missä päin maailmaa tahansa:

-Kahvittelin globaalin kahvilaketjun putiikissa. Mutustelin croisanttin ja holautin alas puoli litraa maitokahvia.
-Ostin kasan Philipsin lamppuja.
-Rääkkäsin itseäni pilateksessa, kolmen muun suomalaisen seurassa.
-Tarjosin iltapäiväkahvin yltiöiloiselle ameriikkalaisrouvalle.
-Keitin illalliseksi nakkia ja makaronia.


Juuri nyt kodin on vallannut isänmaallinen tunnelma:

-Keskimmäinen maalaa Suomen tuhansia järviä koulun kansainvälisyyspäivän julisteeseensa.
-Mies tapailee pianolla Sibeliusta ystävän soittaessa viululla.


Seuraavaksi kampean lapset Ikean sänkyihin, jotta heräisivät pirteinä Pekingin syksyiseen huomiseen.

Myöhemmin tällä viikolla tyttäret aloittavatkin uuden "harrastuksen" nimeltä Suomi-koulu. Niin, siihen tulokseen loppujen lopuksi perheessä päädyimme. Muuten kirjoittavat lopun elämää peivan seda ja männinkeinen.

Hyvin puuskaisena perjantaina

Haipakkaan päivään on mahtunut monen moista, vaikkei päivä vielä ole puolessa välissäkään. Uskaltauduin vihdoin ostamaan kehystysmateriaalia seuraavaa näyttelyä varten ja söin peruskiinalaisen kanapähkinäaterian ystävän kanssa - samalla tuli pöydän ääressä maailmakin laitettua ojoon.


Hakiessani kuopuksen koulusta (siis suomeksi päiväkodista) vastatuuli aiheutti hetkellisesti hidastuksen menoon. Kaasu oli lavamopossa pohjassa ja huippunopeudeksi luvataan 40 km, mutta etenimme kymmentä. Kotiin pääsimme ilman suurempia vaurioita, vaikka muutama uhkaava "oksasta päähän" tilannetta osuikin kohdalle. Siis turvallisesti kotona, muttei mitenkään rauhallisesti, sillä kuopuksen eläinleikeissä Philipiin isoisä tuo koiran lentokoneella, mutta kuolee matkalla, poliisi tulee, joku huutaa juhuuu, fiuuuu, hurjia keskustelun ääniä, nejtä ja vadsadua sekä tehosteita tshhhh, ärh, hhhh, kviik.

Luulen, että paljon ehtii vielä tänään tässä pyörretuulessa tapahtua.

Voi tuota henkilökuntaa

Tapahtui joskus aiemmin: Ihmettelin autonkujettajamme tavallistakin hiljaisempaa käytöstä. Mielessäni liikkui kaikkea henkilökohtaisista vaikeuksista kenties tyytymättömyyteen työssä. Muutaman päivän kuluttua ayi, kotiapulainen, paljasti apaattisuuden syyn: Yengillä oli 40 astetta kuumetta! Mutta ei hätää, lääkäri on antanut hänelle eilen piikin. Hah, siellä tyyppi kuljettaa miestäni pitkin muutenkin kaoottista moottoritietä, korkeassa kuumeessa. Pikainen soitto miehelle, että passittaa kuljettajan heti kotiinsa muutamaksi päiväksi lepäämään. Töihin ei kuumeessa tulla!


Tällä viikolla oli ayin vuoro. Ayi tulee yhdeksäksi meille ja monesti tapaan hänet vasta iltapäivällä oltuani päivän liikenteessä. Näin myös maanantaina. Hänen vointia kysellessäni tunnusti hän voivansa hieman huonosti, oli ollut kuumetta edellisenä päivänä. Kauhistuin ja katsoin ympärilleni. Siinä vaiheessa koti kiilsi jo puhtauttaan ja ayilla hiki virtasi, kasvot olivat kalpeat. Lähetin hänet kotiin lepäämään ja ilmoitin, ettei tiistaina ole töihin tulemista. Aamulla hän soittaa, että vielä on kuumetta, mutta tulee sitten iltapäivällä... Ei, et tule, vaan lepäät. Eilen keskiviikkona olin taas poissa kotoa ja iltapäivällä keittiössä tuoksuivat tuoreet pullat. Kyselin vointia ja iloinen ayi kertoi saaneensa lääkäriltä edellisenä iltana kolme (!!!) piikkiä ja voivansa hyvin. Jotenkin en oikein uskonut.

Luulen olevani työnantajana kiltti. Kiitän, en koskaan valita, annan ayille täyden vapauden tehdä asioita missä järjestyksessä haluaa, maksan jokaisesta ylityöminuutista, todella arvostan hänen ahkeruuttaan. Olen suuttunut hänelle 1,5 vuoden aikana ainoastaan kolmesti, jolloin hän on antanut lasten 1) katsoa telkkaria 3,5 tuntia putkeen 2) kulkea korkealta ikkunoista ovien sijaan 3) ei pitänyt mitään kuria lapsille jotka olivat kuin apinoita ja käyttäytyivät todella huonosti leikkipuistossa. Joten kyse ei voi olla pomon pelosta, vai voiko? Mutta tällainen tyhmän ahkeruus, että sairaana paiskotaan raskasta työtä, pistää vihaksi. Suuttuisinko neljännen kerran vai yritänkö ymmärtää?

Turismia

Kävimme kaupungilla ihastelemassa Prinssi Gongin linnaa. Eipä tämä aito kiinatyyli eroa kovinkaan paljoa mielikuvista, vai mitä?







Tätä kaikkea tuli nähtyä jo 80-luvun lopulla Hyrylässä ensimmäisen kiinalaisen ravintolan asetuttua kylään. Mutta yksi asia puuttui Kultaisesta Lootuksesta (vaimikäsenytolikaan). Äänimaailma ei kuvissa välity eikä ollut ennalta arvattavissa: uskomaton, jatkuva möly. Täkäläisiin verrattuna kaikki eurooppalaiset kuiskailevat vain ja kuuntelevat musiikkia mitään oikeastaan kuulematta. Kiertely kuuden hehtaarin puistossa, pujahtaminen auki oleviin taloihin oli elämys, triljoonan muun syyslomalaisen seurassa.

Uneksin tulevaa

Muuton pähkäily ei ole onneksi vielä vuoteen ajankohtaista, mutta huomaan kuitenkin sitä vähän väliä ajattelevani. Että missä kasvoni seuraavaksi haluan pestä, minne pyykkini roikottaa. Nämä perusasiathan hoituvat aivan missä maailman kolkassa vain, suurin piirtein samalla tavalla. Mutta entä elämän muut osa-alueet. Miten ihmisenä vuoteni tuhlaan, mihin panostan, kuinka energiani suuntaan? Mistä oikeasti nautin, mikä on se elämän suola?

Jokin pieni tyytymättömyys nykyisessä elämismuodossa on. Pikku hiljaa alan ymmärtää, mitä Euroopasta oikeasti kaipaan. En pelkästään jotain ruokia tai tavaroita, vaan jotain huomattavasti arvokkaampaa: minun mieleisiä sinfonia- ja kamarimusiikkikonsertteja, gallerioita joiden näyttelyihin voi ohikulkiessaan poiketa ja tulla ulos hyvällä mielellä. Erilaisia ihmisiä, laajaa ystävien kirjoa, hulluja ja hauskoja tempauksia heidän kanssaan. Sellaista taidan kaivata.

----

Mizyena haastoi minut ja kaikki ulkosuomalaiset paljastamaan, mitä hullua onkaan armaasta synnyinmaasta tullut maailmalle rahdattua. Perinteisten lehtien, kirjojen, lääkkeiden ja salmiakkien lisäksi luonnollisestikin pakettikaupalla Chifonet -tiskirättejä, Atrian pakastepinaattikeittoa (kuopuksen vakiotoive) sekä litra tolkulla "ihanaa maitoa" eli Valion Hyla-maitoa keskimäiselle, jonka mielestä sen voittanutta ei ole (eikä hän ole edes laktoosi-intolerantti). Ainakin näitä, mutta paljon muutakin.

Torilounas kahdelle

Aika usein kaupungilla liikkuessa käy niin, että utelias ja ilmeisesti kiireetön ihminen jää tällaista "isonenää" seuraamaan. Häveliäästi ehkä metrin päästä, tuijottaa, kommentoi jotain, hämillään naureskelee. Viimeksi eilen sain vanhasta herrasta seuraa.


Söin torilla katukeittiölounaan. Annos oli valtava: suuri kippo riisiä ja kolmea sörsseliä papuineen, luineen ja tofuineen päällä. Hyvää, nopeaa, ravitsevaa ja minulle edullista (1€). Syötyäni jonkin aikaa ilmestyy viereeni haahuilemaan vanhempi mies. Pölpöttää ja viittelöi minua kohti, alle metrin päässä minusta. Muut saman pöydän äärellä syövät eivät reagoi mitenkään, joten yritän olla minäkin aivan tyynenä ja tyytyväisenä lopettelen syömiseni.


Annos oli siis valtava, jaksoin siitä ainoastaan puolet. Asettaessani syömäpuikkoni kippoon ymmärsin vanhuksen kiihtyvistä eleistä asian. Tuskin ehdin alta pois nousta, kun hän jo livahti paikalleni ja jatkoi innosta puhisten annokseni syömistä. Sanoin hyvästit, hän mumisi jotain suu tofua täynnä, loput pöytäseurueesta jatkoi vain syömistä.

Minulle jäi epäselväksi teinkö päivän hyvän työn vai kannustinko röyhkeyteen. Viisaammat kertokoon.

Kurkistushimo

Kunpa tietäisin mitä ajatella. Houkuttaa, tai enpä tiedä. Oikeastaan haluaisin vain kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä kuinka tässä käy. Siis elämässä. Ei tämä ainakaan tylsää ole.

Voisin tietysti olla hieman vähemmän innostuvainen, mutta silloin en olisi minä vaan joku toinen. Sitä taas en halua, sillä Vilijonkkana on ihan hyvä olla. Parasta vain hengittää syvään, istahtaa sohvalle ja jatkaa Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Chuandixia

Teimme retken arkkitehtuuriltaan satoja vuosia ennallaan säilyneeseen vuoristokylään. 50 kotia ja lähes jokaisella Bed&Breakfast. Tunnelma oli herttainen, vaatimaton ja kodikas. Kaikki tuntui olevan niin lähellä. Naapurit, lähestyvä syksy ja pimenevät illat. Tällainen minun kaltainen romuromantikko oli kuin taivaassa, joka sekin tuntui olevan lähellä.

Takaisin kotiin toki oli matkaa, kaksi tuntia vuoristotietä ja yksi kaupungin ruuhkia. Mutta ehdottomasti kylä oli matkan vaivan arvoinen. Siunausta ja monia armollisia vuosia Chuandixian kylälle!