Ryhmissä vaellettiin tehtäväpisteestä toiseen, naurettiin ja kuljettiin vinossa tuulta vasten.
Mutta totuus minusta tuli julki, hieman yllätykseksi myös minulle itselleni. Jouduin jättämään väliin lähes kaikki tehtävät, sillä voin pahoin. Pelkkä ajatuskin jättiläistynnyrin pyörittämisestä sisällä juosten öllötti, puhumattakaan riippusiltavaappumisesta, kottikärrykyydistä tai vaijerilla tasapainottelemisesta.
Välillä tuntui pelkkä tuulikin liian rajulta minulle. Todella omituista. Vaikka näinhän asiat ovat olleet, aina lapsien syntymästä lähtien.
Kuinkahan tässä käy, kun vielä puolet elämästä jäljellä enkä mitään kestä: korkeus rupeaa huimaamaan, kartanluku autossa saa silmät pyörimään päässä ja pienikin heijaaminen kuvottaa.
Mutta tänään liput liehuivat ja tuli ulkoillut olo, se lienee pääasia.
Harmi, ettet voi nauttia noi hauskalta nayttavista tehtavista. No tynnyrin sisalla juoksemisesta en niin taitaisi valittaa.
ReplyDeleteSaitko jonkunlaista palautetta, minkatakia nain itsellesi tapahtuu?
Elena, harmi tavallaan, toisaalta oli silti ihan hyvä meininki. Kummastuttaa vain tämä herkkyys. Lapsenahan sitä luki kirjoja autossa, pyöri pää alhaalla huvipuistossa jne ja lisää vain halusi. Nyt jos kävellessään päätään heilauttaa, niin jo huimaa.
ReplyDeleteLienee jotain tekemistä tasapainoaistin kanssa. Itse en pysty lukemaan autossa, tulee paha olo, katse pitää olla tiukasti horisonttiin. En myoskaan pidä huvipuistovempaimista, en koskaan ole pitänyt.
ReplyDeleteYmmärrän sinua täydellisesti. Kun viime kesänä eksyimme Sardiniassa läntiselle rantatielle (?????????), se kulkikin vuoren rinnettä usein monta sataa metriä merestä. Pari kertaa olin kauhusta niin kankea, että kenkäni teki varmaan loven lattiaan. Sardinia on satumainen, mutta sille tielle en enää lähde, EN EN EN. Kuski oli erinomainen, mutta korkeanpaikankammolle ei yksinkertaisesti voi mitään. Lissu
ReplyDeleteTämä liittyy lapsiin ja eloonjäämisviettiin. Itsekin olin asiaa ihmetellyt, kun siis esikoiseni syntymän jälkeen jopa lasten keinussa keinuminen alkoi tehdä pahaa päässä. Ja korkeita paikkoja en kestä sitäkään vähää kuin ennen lapsia. Pelkään jo etukäteen pitkiä automatkoja, lentämistä, jne.
ReplyDeleteAamulehtipä minua eräänä aamuna sitten huojensi kertomalla, että jokainen syntynyt lapsi lisää naisen eloonjäämis- tai elossapysymis- (oikea termi hukassa) viettiä!
Järkeenkäypää. Ilmankos ne isät on niitä villejä ja äidit vain nyhjöttää. Usein. Ei yleistetä kuitenkaan ;)
tippi
Luulen, että Tipillä on tässä pointti ja kierisit vaikka palavassa tynnyrissä jos lastesi henkiinjääminen olisi siitä kiinni!
ReplyDeletePaevi, joo, tasapainoaistia mulla ei koskaan ole ollutkaan, kaatuilen ja törmäilen aina miten sattuu. Suksille mua ei voi laittaa ollenkaan.
ReplyDeleteTippi, teoriasi kuulostaa ärkeenkäyvältä. Olisi siis kannattanut jättää lapsilukumäärä alhaisemmaksi mikäli olisi halunnut keikkua enemmän elämässä. No, eipä paljoa haittaa.
Eilen tänään huomenna, lasten vuoksi pyörimään tynnyriin... hmm..saa tosiaan olla jo henki kyseessä tai ainakin jokin tosi hyvä syy!