Paljon onnea vaan...

Tasan vuosi elämää Kiinassa takana. Kaikki perheenjäsenet edelleen hengissä (paitsi ne kaikki kultakalat), pääsääntöisesti hyvällä mielellä, arki tuttua ja turvallista, koti tuntuu kodilta ja ruokakauppaan mennessä tapaa usein tuttuja. Aika hyvin.



Paikat ja katunäkymät alkavat menettää alkuviehätystään ja varsin suljetun tuntuiset kadut kadottaa mielenkiintonsa. Verhot peittävät ikkunat, ovet ovat visusti kiinni, portit aina säpessä. Mielenkiintoni herättämiseksi keksin uuden harrastuksen, kurkkimisen. Aina löytyy rakoja ja kurkistusukkoja.





Tämä on hauskaa, suosittelen. Tosin omalla vastuulla, eihän tuota tiedä jos joku tykkää kyttyrää moisesta. Itse mietin toimieni hyväksyttävyyttä koululaisten välituntia seuratessani, nenä kiinni portinraossa. Mutta avartavaa se kuitenkin oli, aivan samoin hyppäsivät narua kiinalaistytöt kuin omani!

Että eiköhän täällä elämä jatku samaan vanhaan malliin toisenkin vuoden. Arjen rutiineja pyörittäen, Blogistaniassa rentoutuen.

Kerran lasten soitonopettaja kysyi mikä pihaportissamme on vialla, se kun on aina auki! Siitä päättelin, ettemme täysin ole paikallisiin sulautuneet. Portti aina auki, hui kauhiaa!

Tahdonilmaus

Toisinaan harmittaa tämä lastenkasvatus ulkomailla tyystin toisenlaisen valtakulttuurin keskellä. Erityisesti silloin jos kuopus keksii huutaa ja itkeä - sitä tosin tapahtuu nykyisin huomattavasti aiempaa vähemmän. Niin, hänelle on luotu erittäin tehokkaat äänihuulet, sen tietävät kaikki sukulaiset ja kylänmiehet, eikä hän ole koskaan pelännyt käyttää koko ääniskaalaansa. Kulttuurien yhteentörmäys syntyy siinä, etteivät kiinalaiset lapset itke. Joko heidät lellitään niin ettei tarvitse itkeä tai sitten pidetään niin kurissa ettei tule edes mieleen itkeä. Vuoden aikana en ole kertaakaan nähnyt itkevää paikallista lasta!


Tarina viikonlopulta: Olimme ravintolassa ja lapset saivat väritystehtäviä tarjoilijalta ruokaa odotellessa. Syötyämme oli aika jatkaa matkaa, pakkasimme laukkuun keskeneräiset väritystehtävät ja kuopus olisi mieluusti pakannut mukaan myös ravintolan kynät. Kielsimme ja mikä hulabaloo siitä syntyikään. Kulkiessamme halki koko laajan ostosaukion ja pitkälle liikennevaloihin itki kuopus sillä komealla ja raastavalla äänellään: "MÄ HALUUN VARASTAAAAA!"

Toisinaan taas lastenkasvatus ulkomailla on ihan mukavaa ja voimme olla todella iloisia, ettei valtaväestö ymmärrä mitä lapsemme itkee ja huutaa.

Ryhmässä

Hiirenkorvat muuntuivat juuri keltaisista vaalean vihreiksi ja lapsien muutaman päivän kevätloma houkutteli meidät retkelle puistoon. Myös monet muut olivat saapuneet nauttimaan ulkoilmasta, pienestä järvestä ja mäennyppylän laella olevasta temppelistä. Oli runsaasti vanhuksia, joitain nuoria, permanenttipäisiä keski-ikäisiä, yksinäisiä ja ryhmämatkalaisia, tanssivia pariskuntia sekä ryhmässä steppaavia.






Heitä "kaikkia" yhdisti kauniista päivästä nauttimisen lisäksi päässä keikkuva lippalakki.


Ihailtavaa on paikallinen ryhmäkuri ja ojennus. Se matkatoimiston antama lakki oli joka iikan päässä, tykkäsi siitä tahi ei. Lieneekö maan pukuhistoriallakin osuutensa asiassa?

(Miten lie tuli ilkeä ajatus mieleen, että jos Haloska tulisi Pekingiin vierailulle niin eipä tarvitsisi hävetä pukeutumista, olisi kuin kala vedessä. Hyi hyi minua.)

Minkäs sitä luonnolleen voi.

Asuinalueemme koilliskulman tien toisella puolella on pelto, jolla tönöttää rivistö tyhjillään olevia rakenustyömaakoppeja. Sellaisia joissa rakennustyöläiset asuvat kerrossängyissä kuin sillit purkissa, tv-dokumenttien mukaan. Jo pitkään olen halunnut kurkistaa sisään, mutta tilaisuutta ei ole tullut. Niinpä loin itse tilaisuuteni ja suuntasin kohti parakkeja. Vaan eipä tullut tilaisuutta vieläkään, muurit olivat korkeat, portit visusti kiinni ja pelko suurista vahtikoirista esti kiipeilemisen.


Joten tutustuin aluetta ympäröivään peltoon. Kuin yllättäen minulle tarjoutui mahdollisuus arkeologiaan ja löytämään vastaus siihen, mitä varsin vaatimatonta palkkaa nauttivat rakennustyöläiset ym. lähistön asukkaat heittävät pois.


Näky oli yllättävä. Ensimmäisessä läjässä oli pienen putiikillisen verran tekoturkishattuja ja hyllyllinen kiinantossuja sekä useamman uniformun irrotetut epoletit.


Yksittäisien tavaroiden lomasta mainittakoot tasku, hanska, teräsharja ja luonnollisesti pelikortit.


Vaan enhän minä voinut näppejäni pitää irti kauniista kulhoista, jotka sointuvat täydellisesti vanhoihin siniraitaisiin Arabioihini. Ayin mukaan nämä ovat vanhojen ihmisten astioita, eivät kiinalaiset nykyisin moisista piittaa. Pitää olla kuulemman kukkia!


Mutta eipä ollut näitäkään kukallisia kukaan halunnut. Ehkä vanhojen ihmisten väri?


Sirot korit kuin huusivat lavamopooni. Oih, ota meidät mukaan! Ayin tuomio oli selvä: liian pieniä mihinkään.


Kaiken kukkuraksi poimin hansikaslokeroon lupa-asiakirjan, jolla saan ajaa (jollain) autolla (jonnekin) alueelle.

Ei kun menoksi!

Lukutaidottomuus

Siihen alkaa, ihme kyllä, tottua. Alkuun totaalinen kielimuuri ärsytti ja toisinaan tilanteet tuntuivat jopa toivottomilta. Mutta nykyisin kun saa ostoksensa ja pienen pienen keskustelunkin hoidettua mandariniksi (toki runsaalla elekielellä höystettynä), ei enää niin pänni tämä lukutaidottomuuskaan. Ehkei tuossa roskiksessa lue mitään kovinkaan tähdellistä, ovipaperissa varmaan toivotetaan, jotain, ehkä, ja eikös seinille perinteisesti suihkuteta jotain iskulauseita. Juu niin sen on oltava. Ja niitä kännykkään vähän väliä pulpahtavia mainoksia ei tarvitsekaan huomioida!



Nykyisin lähinnä vain harmitta, ettei ole enemmän määrätietoisesti opetellut merkkejä. Kadulla näkyvien kirjoitusten merkeistä ainakin kymmenesosa näyttää ihan tutuilta, tiedän nähneeni ne useamman kerran ennenkin...

Millaistakohan olisi elää ummikona arabiankielisessä maassa, jossa kirjoitus on todella pitkälle vietyä taidetta. Kiinaa sentää kirjoitetaan useinmiten ihan "normaalisti", me onnen pekat!

Aitoa

Tavallisen kiinalaiskylän raitilla kulkiessa liikkeiden ja monesti samalla kotien ikkunoista pilkistää tekokukat ja muovitavarat. Yltiöpelkistetystä supisuomalaisesta näkökulmasta katsottuna ehkä mauttomia ja karseita esineitä. Ei siellä näy silkkiviuhkoja ja -kirjontoja, saati käsinsolmittuja tiibettiläismattoja, huoneita ei täytä upeat marmoriveistokset tai Ming-dynastian aikaiset huonekalut.


Mikä on siis todellista ja aitoa nykyistä Kiinaa esinekulttuurin näkökulmasta?

2000-luvun tavallinen kiinalainen koti on muoviastiat kaikissa sateenkaaren väreissä, tehdaspitsiverhot, lastulevyhuonekalut, sinisävyistä valoa hohtavat lamput, pastellinsävyiset täkit sekä kukkakuvioiset termoskannut. Sekä ainakin ostettaessa pirtsakan väriset tekokukat, siis juuri niitä joita me niin tyylikkäät parjaamme ja halveksimme.


Eivätkä ne tekokukat ole ainoastaan kotien ikkunalaudoilla, vaan myös kaduilla. Mutta kuinka suloisesti suhtautuukaan kaikelle avoin lapsi moisiin muovisiin syyshortensioihin!


Kateeksi käy, sillä ei hän pettynyt tuoksuttoman haistamisesta, vaan jatkoi iloisesti hyppelyään. Ottakaamme opiksi, ei kai tämä koristelu niin vakavaa ole.

Tekokukka on minulle nykyisen kotimaani symboli.

Kummastuttaa

Ihmiset kertovat juttuja työpaikkojen "team buildingeista", kuinka ajatettiin kilpa-autoilla, käytiin jossain luolassa silmät kiinni ja lopuksi maisteltiin erikoisuuksia. No, nyt on minun vuoroni. Meillä oli retki seikkailupellolle.


Ryhmissä vaellettiin tehtäväpisteestä toiseen, naurettiin ja kuljettiin vinossa tuulta vasten.


Mutta totuus minusta tuli julki, hieman yllätykseksi myös minulle itselleni. Jouduin jättämään väliin lähes kaikki tehtävät, sillä voin pahoin. Pelkkä ajatuskin jättiläistynnyrin pyörittämisestä sisällä juosten öllötti, puhumattakaan riippusiltavaappumisesta, kottikärrykyydistä tai vaijerilla tasapainottelemisesta.


Välillä tuntui pelkkä tuulikin liian rajulta minulle. Todella omituista. Vaikka näinhän asiat ovat olleet, aina lapsien syntymästä lähtien.


Kuinkahan tässä käy, kun vielä puolet elämästä jäljellä enkä mitään kestä: korkeus rupeaa huimaamaan, kartanluku autossa saa silmät pyörimään päässä ja pienikin heijaaminen kuvottaa.


Mutta tänään liput liehuivat ja tuli ulkoillut olo, se lienee pääasia.

Kuulaus

Opettajien koulutus- ja virkistyspäivä oli pitkä ja sekava, sisältäen vierailuja ja tutustumista, onneksi myös himppusen rauhoittumista.



Temppelin pihalla keväisen kuulas ja raikas tunnelma lupasi hetkisen rauhaa. Osallistuimme pieneen teeseremoniaan istuen ulkopenkeillä. Linnut eivät vielä laulaneet.



Oolong-tee muutti olemustaan kuppi kupilta, vähitellen tuli hieman vilu, mutta silti olisin voinut jäädä paikalleni koko iltapäiväksi.



Kaikki loppuu aikanaan, niin myös opettajakunnan temppelivierailu. Pian uudestaa, viimeistään ensi vuonna!

Perhe museossa

Kaupunkiin on ilmeisen hiljattain koottu kokonainen museollinen rautaa. Perhe kolmen tyttären voimin testasi paikan ja viihtyi!


Nähtävää oli riittävästi.


Kaikkeen sai koskea, vipuja vääntää ja ratteja kääntää.


Jyrkkiä portaita kivuttiin ylös ja hypeltiin alas. Kiipeiltiin hiililaareihin, myös veturien kapeille reunuksille.


Riennettiin vaunusta toiseen ja välillä juostiin kilpaa.


Ja kaikkea sai valokuvata, salamalla tai ilman, edestä ja takaa, sekä ulkoa että sisältä.


Rautatiemuseo on pop! Kymmeniä mustia vetureja sekä lajitelma tavara ja matkustajavaunuja, myös kiinalaisittain pelikortteina.

Suositellaan matkustusromantikoille, vipuihin vinksahtaneille sekä lapsiperheille!

Ettei pääse unohtumaan

missä maassa ollaan!

Minulle globalisoituminen ei ole kirosana, vaan mahdollistaa täysipainoisen elämän useamman tuhannen kilometrin päässä synnyinmaastani. Saan tuoreeltaan lukea päivän lehdet, voin nauttia tutuista mauista, kuunnella lempimusiikkiani konserttisalissa sekä kommunikoida kirjoittaen ja puhuen ystävien kanssa ympäri maailman vain sekunnin murto-osan viiveellä.

Mutta, haluan myös elää nykyisessä kotimaassani täysipainoisesti, jalat tukevasti maassa, yrittäen ymmärtää ympäröivää ja joskus jopa oppia jotain. Siihen ei paljoa tarvita, vain kartta käteen ja menoksi. Miten kävikään, eilen eksyin hieman reitiltäni ja kaikki näytti kovin KIINALAISELTA.






Vastaan tuli kynnysbuddha, kuivumassa oleva ja valossa "erityisesti puhdistuva" tuplaonnitäkki, kenkäpyykki, korttelin "hyvien ja avuliaiden" ihmisten nimiluettelo sekä perinteisistäkin perinteisin papparainen.

Ja mitä tästä kaikesta seurasi? Ajauduin ostamaan buddhalaisen nunnan kaavun... Muotinäytös seuraa kunhan kehtaan!