Tässä ovat Nallukka ja Varanallukka. Jossain vaiheessa me vanhemmat emme tosin tienneet kumpi oli kumpi. Heitä on rakastettu, korvasaumalla hierottu ylähuulta, etsitty pitkin kaupunkia, tunnistettu korvakuulolta, keitetty säännöllisin väliajoin kattilassa, riepotettu, armahdettu vanhemmiten, nyt jo museoitu.
Rakkaita edelleen, erottamattomat nuo kolme, Nallukka, Varanallukka ja tyttö. Huolellisesti pakkaamme ne sitten muuttokuormaan, ehkä peräti käsimatkapakaasiin. Ettei maailma romahda.
VAStailin juuri kommentiisi postauksella ;o) uunituore.
ReplyDeleteTuttua meillakin tuo Doudoune, unirattien pito lapsilla. Varanallet on hyva olla.
Sopo kuva ;o)
Minä en rätittömien ja doudouttomien poikien äitinä aina ole ihan tajunnut niiden välttämättömyyttä enkä ole tiennyt mahdollisista seurauksista kavereiden mahdollisesti kadotessa.
ReplyDeleteSitten sain seurata läheltä yhtenä kesänä poikien serkkua KOLMEN SAMANLAISEN koiralelun kanssa.
Siinä oli vanhemmilla puuhaa ettei yksikään niistä joutunut hukkateille!
Kaikki kolme piti olla samaan aikaan käsillä tai maailma pysähtyi, romahti ja kaatui.
Sen jälkeen en ole ihmetellyt
SOS-DOUDOU -numeroita;-)
(Ilmoituksia kadonneista leluista ja räteistä, siis)
Meidän keskimmäiselle on vauvasta lähtien ollut unirätti äärimmäisen tärkeä. Se pitää saada kouraan sänkyyn mentäessä, sitä nuuhkutetaan, pyöritellään sormien ympäri ja samalla klikkaillaan suulla sillain jännästi.
ReplyDeleteRättejä oli aikoinaan kaksi ja toinen unohtui jollakin matkalla lentokoneeseen. Voi sitä harmia... mutta onneksi toinen rätti paikkasi.
Kun esikoisemme syntyi, ystäväni toi hänelle pienen pienen vaaleanpunaisen pupun. Sellaisen sormen mittaisen. Useita vuosia sain säilytettyä sen kirjahyllyssä kastekuvan vieressä, kunnes eräänä päivänä tyttö halusi sen sieltä itselleen.
ReplyDeleteSen jälkeen tätä pientä unipupua on etsitty ja löydetty milloin mistäkin. Varapupua en ole koskaan löytänyt.
Pienemmällä ei ole koskaan ollut mitään unirättiä tai erityistä lelua. Ja luulin, ettei sellaista tulekaan. Luulin väärin. Päiväkotiin tuli uusi lapsi, jolla oli unirätti. Seuraavana aamuna meillä etsittiin "mun unirättiä". Ei siinä auttanut äidin selittely, ettei sulla ole unirättiä, vaan äidin oli keksittävä sellainen. Tyttö lähti päiväkotiin onnellisena äidin keittiöpyyhkeen kanssa :)
Meidän kuudesta lapsesta kahdella on ollut elämää suurempi lelurakkaus, muilla sellaisia ohimenevämpiä suhteita. Kun lötkömäinen, super-rakas koira kerran omistajaltaan katosi, olin minä pahemmassa jamassa kuin huolestunut lapsi. Tuntui kuin oma lapsi olisi hukassa. Olin aivan huomaamatta kiintynyt siihen piskiin. Onneksi se löytyi.
ReplyDeleteNyttemmin siitä on maalattu muotokuviakin. Lapsista ei ole ainuttakaan, mutta tästä lelukoirasta on neljä öljymaalausta...
Aikuisellekin voi siis käydä näin.
Meillä tytöllä on pupu,joka on matkannut käsimatkatavarassa maailman eri kolkissa. Enkä uskalla ajatella mitä tapahtuu,jos pupu poloinen joutuu hukkaan.Poika on tuolta säästynyt,välttynyt,ei ole innostunut, vielä ainakaan.
ReplyDeleteYou Make My Day!
ReplyDeleteanuriitta,
http://anutje.livejournal.com/