Kaksin aina kaunihimpi

ja mitä niitä sananparsia onkaan? Herkkyysteeman mukaisesti lähdin selaamaan kuva-arkistoja.


Tämä tuntuu sopuisalta pariskunnalta. Toinen luuta on kylläkin luonteeltaan ahkerampi.



On ihmeellistä kuinka paljon seura vaikuttaa oman tyylin kehittymiseen, tai kehittymättömyyteen. Vaikka kuinka oltaisiin persoonallisia ollaan samanaikaisesti yhtäläisiä.


Mutta sitä en ihmettele yhtään, että pariskunnista tulee ajan myötä toistensa kaltaisia. Onhan siinä kyse rakkaudesta, toisen ihailemisesta ja arvostamisesta, myös samankaltaisista elintavoista - yleensä.


Katsokaa nyt meitäkin. Ollaan aina naureskeltu tuulipukupariskunnille, jotka samanlaisissa asuissaan rinnakkain viilettävät, muttenpä tiedä kuinka kaukana mekään siitä ollaan. Samanlaiset jalatkin ollaan hankittu!

Kuinka teillä?

Herkkyyttä ilmassa

Tähän juttuun minä säännöllisin väliajoin palaan. Aina vain, jo kaksi vuotta on tapahtuneesta kulunut. Ja muistan ne muutamat minuutit kuin eilisen päivän.

Olimme perheen kanssa Pariisin Designmuseossa, viimeisestä salista rappukäytävään jonottamassa. Oviaukon tukki pienehkö seurue. Kieli pisti heti korvaan, ei ranskaa vaan riikinruotsia. Ja astuessamme hissiaulaan kolahtaa päässä: "Prinsessa!" Jäämme töljöttämään ja supisemaan säädyllisen(?) 1,5 metrin päähän. Esikoinen oli muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittanut ja piirtänyt Prinsessalle kutsukirjeen tulla Pariisin vierailullaan käymään myös ruotsalaisella koululla, mutta koulu jäi sillä kerralla ilman kiireisen kuninkaallisen huomiota. Joten kohtaaminen, sittenkin, tuntui todella ihmeelliseltä. Pian seurue kuitenkin lähti kipittämään portaita alas ja me jäimme kaiholla katselemaan perään. Ei ehditty uskaltaa hejtä sanoa.


Kipitimme puoli kerrosta alas ja nenät kiinni Louvren ikkunassa seurasimme turvamiesten, Prinsessan ja poikaystävän taksinmetsästystä. Ja silloin se tapahtui. Hän nosti katseensa liikenteestä meihin, nosti kätensä ja vilkutti. Aito kuninkaallinen vilkutus! Hän oli huomannut meidät, hän tiesi että me tunnistimme. Vilkutimme takaisin, minä kaksin käsin. Voi kuinka onnelliseksi hän tytöt teki, tuolla rauhallisella eleellään. Minä leijuin tunnelmissa kolme päivää...

Sellainen hömppä olen. Silloinkin itkin kun uutisoitiin presidentti Halosen menneen naimisiin...

Hyvät itkut on taas luvassa, nyt jo kuristaa lupaavasti. Onnea uudelle kihlaparille!

Päivän pähkinä

Olinko tänään kirjastossa vai kirjakaupassa?






Rajanveto on toisinaan häilyvää. Paikka oli varsin suositun oloinen, väkeä riitti sanatarkasti joka nurkkaan ja kaikkia paikallaolijoita yhdisti rakkaus kirjoihin.

Vastaus: Ulko-oven päällä oli kyltti Wangfuzing bookstore. (Kuusi laajaa kerrosta täynnä kirjoja, sopivan tiivis tunnelma, ei minkäänlaisia jonoja kassoille, mahtavan piittaamattomat myyjät sekä aivan valtavasti ihania taidekirjoja. Suosittelen!)

Äidinkieli, sydämen kieli

Mutta sekin on opeteltava.


Esikoisella oli lepopäivä, sillä viikonloppuillat menivät kuumeillessa. Aamun kouluunpääsemättömyyden aiheuttamasta pettymyksestä toivuttaan kääntyi päivä voitoksi. Aluksi esikoinen ompeli "jotain kaunista" ja sitten luki pitkään pienempien sisarusten suomalaisia satukirjoja - "sitä ei tavallisesti ehdi kun pitää lukea koulukirjoja".


Ja yhtäkkiä tytön ilme kirkastui ja iloinen mieli karisti loputkin taudista pois: "Äiti, tehdään suomea! Nyt on aikaa." Niin kaivoimme pölystä äidinkielenkirjat ja ryhdyimme urakoimaan. Mukavasti köllöttelimme sängyllä ja lähdimme liikkeelle preesenssistä ja jatkoimme pluskvamperfektiin saakka. Taivutimme ja muuntelimme muotoja, tehtävä tehtävältä etenimme. Kynä sauhusi ja oppimisen riemu täytti huoneen.


Yksi yhteinen huoli on kaikilla ulkosuomalaisilla lapsiperheillä, että kuinka turvata äidinkielen oppiminen. Meillä niitä on kaiken kukkuraksi kaksi, molemmat kotimaiset. Tämän esikoisen ensimmäisen englanninkielisen kouluvuoden kotikielenopetus on lähes unohtunut, kyllä vain, kauheaa on, myönnetään. On tuntunut yksinkertaisesti liian raa'alta ottaa kirjat esille juuri kun hän on saanut 1,5 tuntia vieneet läksyt tehtyä, käynyt baletissa ja soittanut viulua ja stressaa edelleen "Pitää vielä lukea vähintään 20 minuuttia englantia ennen nukkumaanmenoa."

Mutta tällaiset leppoisat toipumispäivät , jolloin lapsi saa kokonaan itse päättää tekemisistään osoittavat, ettei peliä ole menetetty. Äidinkieli kiinnostaa häntä ja lapsi haluaa kyetä leikkittelemään aikamuodoilla siinä missä Suomessa asuvat ikätoverinsa. Lisäksi tuumaa: "Harry Potter on paras suomeksi." Tämän onnistuneen päivän jälkeen on taas helpompaa muistaa ottaa kirjat esille, toivottavasti pian.

Ruotsinkielen opetuksen järjestäminen onkin seuraavaksi vuorossa, mutta siinä luotan muutaman viikon kuluttua alkavaan suomenruotsalaiseen virtuaalikouluun Nomadiin. Ja tässä tulevassa parasta lienee vertaistukiryhmä eli toiset lapset. Jihuu, vetoapua ei koskaan ole liikaa!

Uhkaus

Kuulkaas nyt siellä suomalaisessa lentoyhtiössä. Se on sellainen juttu, että joko te suostutte vaatimuksiin tai vaatijat tyytyvät vähempään, mutta lakkoon ette ryhdy. Se on vanhanaikaista ja typerää ja aiheuttaa Vilijonkalle ja hänen tyttärilleen liikaa mielipahaa. Monsieurin on päästävä keskiviikkona kotiin. P Ä Ä S T Ä V Ä. Tytöillä on riittävän ikävä isäänsä jo nyt! Ja minulla tylsää yksin kaiket illat.


Lakon toteutuessa saatan minä tarttua luutaan ja ruveta vauhkoksi. Silloin sietää lentoyhtiön väen pitää varansa, tiedän teitä olevan myös täällä Pekingissä. Tulen yllätysvierailulle ja vaadin juoda teetä kanssanne puoleen yöhön, keskustella ja katsoa Reinikaista tv-kaistalta.

Uskaltaisinko oikeasti? Olisinko sittenkään tarpeeksi itsevarma? Ai että, jo tällainen uhkailu tuottaa mielihyvää, heh heh.

Vahdit hakusessa

Pienen pohtimisen jälkeen päätimme uusia nykyisen asunnon vuokrasopimuksen. Tunnemme talon, sen ilmastointilaitteet ja pesukoneet, niin heikkoudet (kuten ajoittainen lämminvedettömyys) kuin vahvuudetkin (laadukkaat pintamateriaalit). Eikä ole edes näkyviä vesivahinkoja ja se on jo arvo sinäänsä! Nyt keskitymme laittamaan kodin entistä enemmän MEIDÄN näköiseksi.


Individualistina haluaisin muunmuassa kotimme portin erottuvan alueen muista sisäänkäynneistä, niistä 231 muusta samanlaisesta. Ratkaisuja olisi tarjolla montakin, kukkamarketit pullollaan. Yksi tyypillisimmästä olisi pläjäyttää portinvartijat ovien sivuille.


Eniten valinnan varaa löytyy leijonista. Mutta haluanko vieraiden ensimmäiseksi kohtaavan kuolaavan suun meille tullessaan?


Tai tällaisen peräkammarin karsastavan löllykän?


Terhakas koiraleijona voisi tietysti olla erottuva, mutta ihan hirveän ruma otus. Saapuisin mieluusti hyvällä mielellä kotiin, mutta tämän nähdessäni saattaa hilpeäkin ihminen vakavoitua.


Toistaiseksi parhaimmat leijonat näin jääveistosnäyttelyssä, lempiväriänikin. Ne vain eivät olleet myynnissä. Ja taitaisivat haihtua näkymättömiin tässä kuivuudessa, kuten kävi taannoiselle lumellekin. Myös kesän kuumuudessa kivihökötykset saattaisivat olla paremmat. Jotain olen kuitenkin päättänyt löytää, mutta hankin vasta kun ne täydelliset erottumiskoristeet osuvat kohdalle. Onneksi on vielä kaksi vuotta edessä tätä kiinaelämää, niin voin rauhalliseen tahtiin etsiä. Kevään pärjäämme pelargonioillakin.

Asioilla

Asiointi lähikylässä sai hyvälle mielelle. Joku leikkimielinen oli kasannut lumesta lumiukon jolla oli kierrätyshengessä hedelmäverkkokaulaliina ja limupullonkorkkisilmät. Suuna siivu appelsiinia ja nenänä perinteinen porkkana. Tällaista herraa ei vakavalla naamalla voinut ohittaa.


Kierrätysteema jatkui seuraavassa kadunkulmassa, jonne jonkin aikaa sitten avattu ravintolabaari oli pystyttänyt mainoskyltin, ilmeisesti, näin asetelman tulkitsin. Mielestäni kekseliästä joka tapauksessa.


Omaa kekseliäisyyttäni vallattomuuspäivän suhteen en pääse kehumaan. Mutta sen verran repäisin, että puin päälleni juuri ne värit mitä huvitti eli aniliinia, oranssia, harmaata sekä ripaus keltaista. Eivätkä ihmiset tuijottaneet minua tavallista enempää, sekoileva kummajainen täällä kuitenkin on. Vuorokautta on kuitenkin nelisen tuntia jäjellä, joten ehtiihän sitä vielä hullutella.

Hilpeää viikonloppua kaikille!

Elämästä puuttuu turkoosia

Miten sitä onkin niin jumissa tämä ihminen. Muutaman päivän on tuntunut kuin lukot eivät haluaisi aueta. Ovat sekä ruosteessa että muuten vain vastahankaan. Jumpassa olen käynyt ja nukkua yrittänyt, mutta kunnon raikastava flow on kadoksissa kokonaan.


Olen yrittänyt lääkitä itseäni superterveelliseksi väitetyllä teellä, mutta lieneekö kauppamiesten huiputusta vain, kun lisäenergiaa siitä ei ainakaan tuntunut saavan.


Sitten on tämä naamakirja, jonne kaikki kovasi touhottaa juttujaan. Ei, sellaisen opettelu tuntuu juuri nyt liian vaativalta. Minun viestintämetodini suuremmalle yleisölle olkoon blogi. Olet siis oikeassa paikassa.


Tässä saamattomuuden tilassa mieleeni palautuu jatkuvasti sushiravintolan rauhallisen tehokas tunnelma. Tyttöjen suosikkipaikka, jossa olemme kahdesti onnistuneet ruokailemaan "baarissa". Aito japanilainen kokki pyöräyttää annokset tapittavien silmäparien alla ja kaikki on yksinkertaisesti tosi herkullista ja kaunista. Sekä inspiroivaa.


Eli olisiko katto sittenkin saavutettavissa? Tuota ihanaa turkoosia, josta luulen pystyväni ammentaa voimia, reippautta ja valattomuutta, löytyi näinkin monesta kuvasta. Milloin viimeksi olinkaan vallaton? Herra tietää, minä en enää muista. Nyt sen päätin, huomenna olen vallaton!

Huutia hätähousuille

Muutama viikko sitten vietettiin kevään juhlaa. Oli muka niin keväistä, olin haistavinani kevään, uusi vuodenaika näkyi siellä ja täällä, aivan varmasti, tunsin sen.

Hupaisaa, tänään ei ole kovinkaan lämmin tunnelma.


On suorastaan hyistä. Olen onnellinen lattialämmityksestä, lämpimistä talvikengistäni sekä kuumasta kaakaosta. Seuraavaksi menen täkin alle lukemaan intialaisen Kiran Desain aivan sekavaa kirjaa Menetyksen perintö.

Keltainen on pop

Monet tavat ja ongelmien ratkaisumallit ovat kovin kulttuurisidnnaisia. Joissain perheissä korjataan kaikki liimaamalla. Revenneet housunpolvetkin saa kätevästi liimattua kokoon paikan avulla, ompelun sijasta. Toisissa perheissä taas nippusiteellä saa koottua kaiken kuntoon. Muistanpa myös jossain vaiheessa partiouraani leirien yleisratkaisujen pohjautuvan nippusiteiden enemmän tai vähemmän luoviin käyttöratkaisuihin, leiriportin rakentamisesta alkaen.


Suomalaisten ykköskorjausmateriaali lienee ilmastointiteippi, se hopeanvärinen, myös jeesusteippi-nimellä kulkeva, jolla saa nimensä mukaisesti ihmeitä aikaan. Sillä korjataan niin matkalaukut, repsottavat puskurit, huterat puutarhakalusteet ja saapa sillä tukahdutettua lasten syylätkin viikossa pois häiritsemästä.


Kiinassa en jeesusteippiä ole nähnyt, mutta keltaista pakkausteippiä sitäkin enemmän.


Ja sepä vasta ihmeellisiin saavutuksiin kykeneekin! Aivan erityisessä asemassa se on satuloiden ja oikeastaan kokonaisten mopojen korjauksessa.


Toisinaan en ole aivan varma, että onko pyräilijä vain kyllästynyt satulansa yleisilmeeseen ja on halunnut uudistaa kuljintaan vai mikä funktio teipillä on. Joka tapauksessa ajan hermolla oleva kulkija pyöräilee takamus keltaisella satulalla.

Lopuksi yleisökysymys: Sinun suosikki korjausmateriaalien joukosta?

Arkisia mietteitä

Minulla on (salainen) unelma, jonka oikeastaan luulen olevan verrattoman yleinen suomalaisten ekspaattien joukossa. Olisi ihanaa saada asua, edes yhden vuoden, lämpimässä maassa. Osittain toiveeni on toteutunut, sillä Pekingin kesä on todella lämmin - ja kostea. Talvi puolestaan järkyttävän kuiva, viimainen (päivittäin terveiset suoraan Mongolian aroilta) sekä kylmä. Kuten tänään.


Lapset onkin syytä pakata huolellisesti. Toisinaan ihmettelen kuinka lapsiparat edes pystyvät liikkumaan, mutta tässä todistekuva, pystyvat he! Lukijoissa piilee ainakin yksi lastenvaatesuunnittelija, katsoppas tätä Suomessa tuntematon "peppuesiliinaa", kätevää vai mitä?


Toisaalta pahin talvi kestää ainoastaan kolme kuukautta, joten tavalliselle vaan tuntuu kunnon talvitamineisiin investointi suurelta summalta ja eikös isukilla ollutkin siellä naulakossa toinenkin takki... XXXXXXXL-takkeja olen nähnyt liikenteessä monta.


Seuraavaksi esittelen päivän itsestäänselvyyden: halkiohousut. Taitaa olla virtsatientulehdukset eurooppalaista hömppää?


Toisinaan toki maalaisärkeä voisi olla enemmän. Kummassa pissi haisee vähemmän, puskassa vai roskiksessa? Ymmärrän toki, kyseessä oli temppelialue, joten eihän sitä sovi ruikkia ihan minne sattuu!


En uskalla miettiä kuinka monta tuhatta rahaa olemme laittaneet kolmen tyttären vaippoihin. Ilmaiseksikin olisimme näemmän selvinneet.


Hyvää uutta viikkoa!

Ystävänpäivätervehdys

Tämän erityisen päivän kunniaksi vien teidät retkelle Longqingiin. Pipo päähän ja rukkaset mukaan. Kuvitelkaa edessänne tyhjä patoallas ja sen mahdollisuudet.





Mitä piditte? Upeita rakennelmia, vai mitä? Ai, sanoiko joku menneensä pökerryksiin sateenkaaritunnelmasta? Tämä olikin vain siedätyshoitoa, jotta voitte vastaanottaa valitsemani ruusut!


Iloista lauantaita kaikille blogiystävilleni! Ruusut olkoot esillä myös itse blogini kunniaksi, sillä yön aikana on 100 000 käynnin raja mennyt rikki!

Olipa kerran...

kuvataideluokka, jonne opettaja aamulla saapui kauniissa auringon paisteessa, tunnit hyvin suunniteltuina, tavarat valmiiksi ojennuksessa.


Mutta kaksi viikkoa käytössä ollut luokka olikin kokenut identiteettikriisin ehkä tuntia aiemmin ja päättänyt ryhtyä niin kovin muodikkaasti Spaksi, aidoksi pekingiläiseksi kylpyläksi.


Spa oli erikoistunut kuumiin kylpyihin ja höyrysaunaan. Oppilaiden edellisenä päivänä tekemät työt tykkäsivät hieman kyttyrää, mutta niitä ei kuunneltu. Ja taideope pääsi käyttämään jo aiemmin luomaansa mobiilin ateljén konseptia. Tarvikkeet ämpäriin ja menoksi.

Olikos se perjantai 13. tänään?

(Lisäyksenä todettakoon, että kuvien räpsimisen jälkeen vettä pulppusi lämminvesiputkesta kymmenen minuuttia lisää, mutta silloin ei kameraa enää uskaltanut päästää saunomaan.)