Muotitietoinen vieras

Meidän kotikampaaja on varsinainen taiteilija, ideoita ja menoa riittää. Elämänkumppaninsakin on hieman eksoottisempi. Viimeksi Lord B pääsi mukaan kotikäynnille. Siinä tuo katon rajasta katseli napsimista ja lopuksi lennähti tarkastelemaan lopputulosta lähemmin olkapäälleni, ei edes kakkinut selkääni.


Tämän päivän Figaro Madamessa oli, kuten aina, paljon muotikuvia. Ja kuinkas ollakaan sain huomata meillä olleen varsin muotitietoinen kyläilijä. Viimeisintä huutoa Keski-Euroopasta, nyt keikkumaan oven päälle! Saatte uusia näkökulmia elämään.

Vaivanpalkka

Olen bussi-ihminen. Juontaa varmaankin juurensa siitä, etten koskaan ole sanunut paikkakunnalla, josta junan kyytiin pääsisi hyppäämään, noh, Helsinkiä, Lontoota ja Pariisia lukuunottamatta. Bussit ovat kivan intiimejä ja lämpimiä, ei vaivautuneita katseita kaikkien tuijottaessa eteenpäin ja näkee millainen hemmo on kuljettajana.


Päivänä eräänä "jouduin" lähijunaan, huh. Minua suorastaan jännitti ja vähän tympikin. Miksi ne ovat niin ankeita?

Perillä minut palkittiin. Mitä näinkään heti toisessa kadunkulmassa; lastenvaateliikkeen ikkunakaltereiden lomasta pilkisti somistuksena hilpeä merenalainen maailma. Tekijä jäi salaisuudeksi, mutta hänellä on varmasti ollut hauskaa ja kunnon flow näitä tehdessä! Sain siis viettää ihanan päivän yhdessä Pariisin viehättävimmistä esikaupungeista, Saint-Germain-en-Layessa ystäväni vieraana. Juteltiin, syötiin lounasta ja ihastelin ystävän uutta suloista kotia. Kyllä kannatti olla rohkea!

Arvokkaat lappuset

Esikoinen keräili muutama vuosi sitten kaljapullonkorkkeja, nykyisin ovat käytetyt metroliput kovassa huudossa, niiden perään myös keskimmäinen haikailee. Keskimmäinen haalii lisäksi kuitteja ja valotolpista sekä ilmoitustauluilta revittäviä puhelinnumerolappusia. Voi hyvät hyssykät, mitä vielä? Vaan en ole minä paljoa parempi ollut, paperin perään aina.


Varhaisin paperinkeräysinto kohdistui sikarisormuksiin. Saimme niitä lastentarhan pihalla käyskentelevältä pastorilta, joka tuprutteli muutaman sikarin päivässä. Oli hurja kilpailu lasten kesken kuka minäkin päivänä voittaa mustakaapuisen sedän suosion. Mennessäni kouluun oli kokoelmani jo mielestäni merkittävä, kolmatta kymmentä sormusta. Säilössä ovat, jossain. Eilen ilahduinkin aivan suunnattomasti bongatessani kadulla lojuvan sormuksen, kultatekstein oikein. Tosin hieno vaakuna tai ritari puuttuu, mutta jostain on aikuisiän kokoelmankin alettava. Onhan nämä hieman helpompia säilöttäviä kuin vanhat rautahuonekalut, joita oikeastaan haluaisin haalia ympäristöni täyteen. Vielä helpompaa keräily olisi jos itse tupruttelisi.

Vaativalle haastajalle...

Edellistä postausta varten kuvatessani räpsi, poistin, tähtäilin, poistin, pidin tauon, kaksikin, kuvasin, poistin. Jonain päivänä oli joitakin kuvia kasassa, sitten ryhdyin karsimaan, valitsemaan, ihmettelemään etteikö tästä mitään tule! Kummallisen vaikeata vastata tuohon bloggausikkunahaasteeseen.


Yleisön pyynnöstä tässä vielä yksi kuva, joka karsiutui jollain kierroksella pois edellisestä sarjasta, ikkuna sisältäpäin. Tuossa myös tuolini sekä pöytä, jolla tietokone asustaa. Nyt menee jo paljastelun puolelle!

Bloggausikkunan näkymät

Pitkällisen harkinnan jälkeen saan aikaiseksi vastata haasteeseen esitellä kansalle bloggausmaisemani. Teatterikiikarit esille, sillä tutkittavaksi tulee monta pientä ja tuhruista kuvaa ruokasalin ikkunasta. Siinä ikkunaovien kupeessa, verhon vieressä nurkassa pikkuruisen sivupöydän äärellä naputtelen. Hyvä paikka. Tässä näkymä


aamupäivällä,


alkuillasta,


oikealle,


vasemmalle,


ylös


ja alas.

Sauraavaksi haastan Tiitan Vietnamista väläyttämään bloggausmaisemansa ja paljastamaan, blogataanko sitä töissä vai kotona...

Riittävä keittiö

Keittiö- ja pakettitalokauppiaat ovat saaneet ihmiset luulemaan, että lieden ympärillä tulee olla vähintään viisi metriä kaapistoja, niin ylhäällä kuin alhaallakin. Niin minullakin oli Suomen kodissamme. Ja lisäksi oli vanhanaikainen skafferii, kaikki hyllyt notkuen kippoo, kappoo, paistinpannuu, vatii.


Ajat muuttuvat, minä muutun, kehityn? Nykyisin olen pienten keittiöiden ystävä. Tai, oikeammin vähäisiin keittiökaapistoihin tyytyväinen. Keittiössä yläkaapistojen virkaa toimittavat avohyllyt, alakaappeja ei tiskialtaan alapuolen lisäksi ole laisinkaan. Työskenlelypintaa toki voisi olla nykyisen puolentoista metrin lisäksi enemmänkin, mutta hyvinpä on tässä välipalatarjottimia, sipulikeittolounaita, hummeri-illallisia loihdittu. Lisäksi pieni on helppo sisustaa uudelleen. Toin lomatuliaiseksi kotiin oranssit kirpparilöytöni ja koko tila sai uutta energiaa.


Ikkunalle hankin uudet kasvit, yrttipuutarhan joka ilahduttaa toivottavasti pitkälle ensi keväseen, kunnes kesäaurinko läkähdyttää. Pieni vihreä aitani, keittiön seuralainen.

Soitto jatkuu

Muistattekos joskus opiskeluaikoina kun oli elämä edessä, kirkkaat silmät ja heleä iho, vapaus mennä ja tulla, tuore rakkaus sydämessä? Tänään kaikki opiskeluaikojen muistot heräsivät henkiin, kuinka olin vaihdossa Lontoossa, graafisen suunnittelun tehtäviä väänsin pitkälle aamuyöhön, opiskelijaorkesterin kiertueet katkaisivat arjen puurtamisen kuin tilauksesta, pienistä hanttihommista en koskaan kieltäytynyt. Tänään meillä oli nimittäin vieraita.


Sain tuntea nuoruuden energiaa olohuoneessani, se hurmasi, se ihastutti, se herätti, jopa kauhistutti. Vieraidemme lahjakkuus, kauneus ja into toi raikkaan tuulahduksen kotiimme. Lapset olivat innoissaan, soittivat näytteeksi tulevalle opettajalleen, joka taitavasti otti tilanteen haltuunsa, kaikesta kaaoksesta huolimatta. Kuopus fanitti viulistin kontrabasistipoikaystävää. Tulin niin onnelliseksi, lapsen saavat kosketuksen hyviin suomalaisiin, jatkavat hyvillä mielin soittoharrastustaan ja kaikki ikään kuin loksahti kohdalleen. Vieraille jopa kelpasi sinisimpukkapöperöni. Ei yhtään pöllömpi sunnuntai.

Aivan eri puusta

Kuopus ulisee aamusta iltaan ja luonnollisesti vailla pätevää syytä. Joku veikkaa uhmaa, toinen huonoa kasvatusta, kolmas arvoituksellista geeniperimää. Minusta hän on vain hän, tuollainen hirveä ulisija, höh, minun tyttäreni.


Sitten kun alkaa hieman muistella lähimenneisyyden pieniä tapahtumia, jo leviää hymy, jopa pieni naurun helähdys, sillä hän on myös niin hupaisa. Palatessamme kesälomalta kotiin lentäen, vastoin alkuperäisiä suunnitelmia, otimme matkalaukkuihin vain tärkeimmät ja loput tulisivat perässä muutaman viikon päästä autolla. Ensimmäisenä aamuna kotona Cilla kysyy heti ensimmäiseksi: "Missä käääme?" Unitäkit, tutit, pehmokonnan, Barbababa-kirjan, ne kaikki olin kyllä pakannut reppuun, mutten sitten sitä alkukesästä hänen itse kirpparilta valitsemaansa muovikäärmettä tajunnut sulloa mukaan! Ja voi voi kun sitä kaivattiin. Useanpaan otteeseen. Jällennäkemisen riemu olikin suunnaton ja vastaanotto käärmeelle sydämellisempi kuin samalla kyydillä tulleille isovanhemmille. Vain Cilla voi olla tuollainen...


Keskimmäinen puolestaan on se blondi. Meikit, korkokengät, pitkät lainehtivat hiukset, pystyt rinnat ja kimaltelevat hampaat ovat pakollisia tullakseen onnelliseksi aikuiseksi, ainakin hänen mielestään. Tuossa makoileva "Lisa Lady Carola" on maailman ihanin. Toisinaan luulen sen olevan liimattu Alvan käteen ja toisessa kulkee tähtihiusharja. Miten tämä on mahdollista?

Voimme ainakin iltaisin saada kuunnella hyvin monipuolisia filosofioita ja näkemyksiä siitä, että mikä on elämässä tärkeää, tulevaisuuden unelmia, vaihtelevia mielipiteitä kauneuden määritelmästä. Jos siis jaksaisi lapsukaisiansa haastatella. Kyllä sekin päivä koittaa.

Uusi motto

Uuden elämäntilanteeni helmiä: tänään vierailin täällä, arabi-instituutissa. Aivan mahtava paikka. Tämän koristeellisen, mutta hieman julman julkisivun sisältä löytyy kirjaston, ravintolan, kirjakaupan sekä luentosalin lisäksi valoisa ja raikas näyttelytila, jossa upeasti asetellut pystit, matot, kalligrafiat sekä tiede-esineet vievät katsojat vallan toiseen maailmaan. (Voikohan tätä positiivisemmin esittää?)


Kierroksen lopuksi nälän jo kurniessa vain pikaisesti valitsin kaupasta kortin. Kymmenien kauniiden taide- ja kalligrafiakorttien joukosta valitsin sen kauneimman. Osa tekstistä herkullista oranssia, hallitut suuret kaaret, ornamenttiä muistuttava syvä musta virke alla. Kotona paneuduin ostokseeni paremmin ja takaa löytyi käännös arabiaksi toteutetusta Dostojevskin tekstistä:

"Kauneus pelastaa maailman."

Ylistys Blogistanialle!

Sain eilen kukkasia. En toki aviomieheltäni, mutta vierailevat appivanhemmat päättivät ilahdutta. Valkoisia preerianruusuja sekä lumimarjoja. Elämäni ensimmäiset preerianruusuni sain samaiselta pariskunnalta esikoisen synnyttyä. Ne olivat roosia, muistan kimpun edelleen elävästi, niin kaunis se oli.


Myös tämä kimppu on mielestäni ihana, toivottavasti säilyy pitkään.

Haluan jakaa teidän kanssanne , lukijani, tämän ilon, sillä kanssanne on ollut niin ihanaa. Hauskoja, herkullisia, ajatuksia herättäviä kommentteja on hienoa saada, omassa kommentoinnissani lienee vielä hiomisen varaa... Ja ilmeisen moni palaa aina silloin tällöin, vaikkei kommentoisikaan ja se on kivaa. Tämän blogin aluperäinen tarkoitus oli todellakin pakottaa itseni näkemään tässä hullunmyllyssä jotain positiivista ja sehän on toiminut! Nyt elämä kolmen kinastelevan lapsen kanssa kummallisessa maassa tuntuu huomattavasti mieluisammalta kuin keväällä. Ei toki ainoastaan blogin pidon ansiosta, mutta merkityksellistä tämä bloggaaminen kuitenkin on ollut. Olen myöskin saanut arvokkaaksi mieltämäni "vertaistukiryhmän" muista ulkosuomalaisista äideistä, on syntynyt ilahduttava kontakti muutamiin serkkuihini sekä tutustunut luoviin uusiin ihmisiin Suomessa.

Näiden kauniiden kukkasten myötä haluan kiittää teitä kaikkia olemassaolostanne!
Huomiseen.

Metropolin mahdollisuudet

Suomessa asun pikkukaupungissa. Kävelyetäisyydellä virastot, kaupat, harrastukset. Siellä kaikki tuntevat kaikki tai tietävät ainakin kaikkien muiden asiat, vaikkeivät tuntisikaan. Keskustan suurimmassa ruokakupassa on puhtaat tilavat käytävät, mutta lihatiski ainoastaan torstaista lauantaihin. Mutta sekin "kuuluu" suomalaiseen pikkukaupungin elämänkulkuun.

Maailmalla asun metropolissa, suomalaiselle pöyristyttävien liha- ja vihannestiskien äärellä, paikassa jossa en pahemmin pääse kaupungin silmäätekevistä juoruomaan. Mutta nautin tämän ihmismäärän mukanaan tuomasta perinteiden ja kulttuurien kirjosta. Tiedä tuota sitten kuinka alkuperäisasukkaat tähän suhtautuvat!?


Korealainen ystävättäreni vei minut eräänä päivänä japanilaiskorealaiseen ruokakaupaan ja toimi tulkkina sekä neuvonantajana. Aiemmin intialaisesta kaupasta ostamistani herkuista meni puolet tunkiolle, koska en oikeasti tiennyt kuinka niitä olisi pitänyt tarjoilla. Mutta opettajan johdolla kaikki sujui ihmeen ihanasti! Koin olevani lähes täysjärkinen ihminen vaikken pakettien teksteistä mitään ymmärtänytkään. Eilen suurperheemme isovanhempineen nautti japanilaiskorealaisen päivällisen keittoineen, makineen, punapapujäätelöineen. Ja herkullista oli! Illalla napostelimme vielä näitä paahdettuja vihreitä papuja.


Lähitulevaisuudessa keitän "matonuudeleita",


jonka kastike syntynee sesaminsiemenöljyssä paistetuista sienistä.


Ja jälkiruoaksi papuriisikakkusia.


Syksyn mittaa on luvassa paljon muutakin. Liian pitkään ei kokkailua pidä venyttää, sillä muuten ehdin unohtaa mikä vinkki liittyi mihinkin pussiin!

Kateuden hoitoa

Mies oli työmatkalla Suomessa, ajaa reppana autoamme kotiin juuri nyt jossain Saksan moottoriteillä. Se on 20 tunnin hurautus Tukholmasta Pariisiin, jollei satu staub kohdalle. Mutta, hänpä oli saanut yöpyä mökillä! Oli katsellut tyyntä merta, kuunnellut metsää, lämmittänyt padassa pesuvettä, grillannut pihvin, kenties tervehtinyt ikimäntyjä. Ihan vaan keskellä tavallista viikkoa!


Olen vihreänä kateudesta, sellainen ei ole terveellistä eikä sivistynyttä. Päätin hemmotella itseäni herkullisella vihreällä pikalounaalla, etanoilla valkosipuliyrttivoissa. Uuni päälle, pistäytyminen kulmakaupan pakastelaariin, alakerran leipomosta patonki kainaloon ja kotilot lämpiämään. Vihreäterapiaa makunautintona ainakin, jollen suomalaiseen metsään heti pääsekään. Auttoi vähän.


Lopuksi asettelin pienen vihreän pilkun olkkariin. Pala luontoa kaupungissa, tulipa hyvä mieli. Mieskin palaa viimeistään huomenna, anoppi ja appi matkatavaroinaan...

Päät pystyyn!

Erään kaupunkikierroksen kruunasi edelläni köpöttelevät kilttiänsä ylpeinä kantavat skotit. Sedät suunnittelivat kovasti kahvilaan uskaltautumista, illan rugbyotteluun kun oli vielä aikaa. Villahameiden helmat vain heiluivat, valloittava skottiaksetti sulostutti ilmaa, jouduin eksotiikan pauloihin. Tuli ikävä nummille, paimenkoirakilpailuihin, skottilehmäpelloille telttailemaan...


Takaisin asiaan. Siinä he tassuttelivat suloisen jämäkkärakenteiset sedät, tervettä itsetuntoa hohtaen. Hetkeä aiemmin olin tarkkaillut metrossa kanssamatkustajiani. Voi hyssykät sentään! Suomalaiset aina nalkuttavat siitä kun ollaan muka niin poikkeuksellisen epäsosiaalisia ja ujoja ja ties mitä. Noooh, mitä tuumitte ranskalaisista kahdelta iltapäivällä? Sosiaalista, virkeää, kommunikoivaa, avointa?


Ja sitten me muistutamme kuinka haituvaiset hiukset ovatkaan, vartalon rakennekin niin romuluinen, iho harmaa ja kalpea. Vertailun vuoksi katsokaapa näitä madameja. (Ovat salakuvia myönnän, mutta luotan siihen, etteivät he ole lukijoitani.)

Voisimme hyvinkin ottaa hieman oppia ranskalaisten asenteesta; me olemme me ja ylpeitä siitä!

Minun retkuni

Aino (anteeksi. en onnistu linkkien teossa sitten millään!) haastoi minut kertomaan mitä päälläni on juuri NYT. Hauska ja älytön haaste, joka kiinnostaa kuitenkin. Varsinkin kun tänään ja juuri nyt minulla on päälläni varsin tyypillinen Vilijonkka-asu. Ensiksi otin esille jotain muuta, Marimekon Iloisen takin ja mustat pitkikset, mutta sitten muistin meteon ennustaneen iltapäiväksi poutaista +20c ja vaihdoin astetta kevyemmän yhdistelmän.


Puolitoista vuotta sitten hankittu valkoinen puuvillapaita on ollut rakas. Harmikseni huomasin aamulla kankaan kuluneen hiuti jo kolmesta kohdasta, ohut kun on. Ranteessa 10-vuotishäälahjaksi saamani kello, erittäin rakas esine. Sain sen ollessani erittäin tuskainen ja turvonneen suuri (lähes sata kiloa), kuudennella kuulla raskaana, monta tunnepitoista hetkeä sekä edessä että takana. Mainittakoon myös sen olevan Calvin Kleinin käsialaa, ainoa omistamani "merkkituote". Ja nimettömässä se vihkisormus (mummin vanha, kummitädiltä saatu kivi).


Peppu täytyy peittää, se on liian lättänä mielestäni. Harrastan joko kaapuja, nykymuotisanastoa käyttäen tunikoita, tai sitten pikkuhameita pitkiksien päällä. Tämän pienen kietaisuhameen ompelin muutama vuosi sitten. Kangas aivan ihana, kauttaaltaan sekä painettua kuviointia, että brodeerausta ja laskeutuu kivasti. Kaiken kaikkiaan minulla on sellainen pakkomielle, että vaatetuksen on oltava luonnon materiaaleista. Ihan jo tietoisuus siitä, että jossain on 10% polyesteriä saa minut hikoamaan ja kankaan silmissäni nyppyyntymään.


Ja jalkaan jäi aamupäivän kierrokselta ah niin tyylikkäät tossukkasukkaset, puuvillaa siis. Yleensä hipsin kotosalla paljain jaloin, mutta nyt näemmän näin.

Muuten päivä vaikutta tunnelmaltaan rauhalliselta ja olo on leppoisa. Kovasti tuli eilen uhottua, mutta täytyyhän ne äidin lähettämät lehdetkin joskus lukea, eli taiteellinen pyrskähdykseni jäänee huomiseen tai lauantaihin tai...

Kovin vaikealta tuntuu viiden uuden haastaminen, joten anteeksi, olen petturi. Tehtäiskö niin, että kaikki vakilukijani voivat niin tuntiessaan osallistua? Eli, mitä päälläsi on juuri nyt?

Silloin joskus

Posteljooni toi kivan yllätyksen tänään. Äiti oli laittanut arkeologiset löytönsä tulemaan. Ne muistuttavat ajasta, jolloin vielä keskityin, paneuduin, loin, kehittelin, uskoin taitoihini...


Tilkkumaalaus (17x10cm).


Silkkiaplikaatio (10x20cm).

Tällaista siis vuonna 1995 Helsingissä, taideylioppilaan seikkailuja tekstiilitöissä. Loistavaa inspiraatioita aikomuksilleni. Huomenna, siis huomenna, vihdoinkin huomenna alkavat uuden ajan seikkailut Pariisissa. Lupaan itselleni, että huomenna aloitan.

Ihmettelemässä

Piipahdin tänään hirvittävästä keuhkoputkentulehduksesta huolimatta kaupugilla. Asiat veivät minut Maraisiin, lempikaupunginosaani. Rönttösiä valtion koulurakennuksia, fiinejä pieniä designstudioita, ortodoksijuutalaisia, seksuaalivähemmistöjä, perinteisiä ranskalaisia kahviloita, kosher-leipomoita... Kaikki sulassa sovussa hurjassa ahtaudessa. Hoidin asiat, levähdin talonkokoisessa puistikossa, ajauduin ikkunaostoksille. Osuin apteekin eteen, tämän muistan jo vuosikymmenen takaa. Ja aina vain samana pysyvän ikkunasomistuksen. Jotkut asiat eivät muutu, niitä eivät muotituulahdukset miksikään muuta, turhaan.


Tarvitsetko kynsiharjaa? Täältä löytyy valinnanvaraa, hinnatkin vaihtelevat muutamasta eurosta 50:een. Tulisikohan 20 eurolla vielä puhdasta?


Seuraavaksi napsitaan kynnet. Varmasti jokaisen kynsilaadulle sopivat sakset tarjolla.


Välillä peilailua. Kaikki kuvastimet täysin pölyttömiä, uutuuttaan hohtavia. Saako olla viisi, kahdeksan vai kymmenen kertaa suurentava?


Lopuksi uuden peilin avulla napsitaan nenäkarvat vai onkohan nämä sittenkin kynsiä varten?

Oli halpa kierros.

Itsen palkitsemista

Toissapäivänä ilmoitin perheelle, että perjantaina tulee siivooja. Kaikki lelut on oltava koreissaan, vaatteet poissa lattioilta, että siivooja ei kumartele vaan kaikkea lojuvaa kohdellaan roskana. Imuiriin menevät tai roskikseen. Alva kyseli jo kauhuissaan, että saako imurista pois mitään joka vahingossa sinne joutuu...ja kuka siivooja on. Vastasin tiukkaa linjaa pitäen, että siivooja on siivooja.

Aamulla vein sitten lapset kouluun, nautiskelin kupin maitokahvia kulmakahvilassa muiden mammojen kanssa ja sitten kotiin. Oven avasin siivoojana. Tästä lähtien hoidan homman ammattimaisesti, kerran viikossa, sortumatta ohimennessäni surffaamaan (ainakaan paljoa) ja selailemaan lehtiä tai eksymättä puhdistushommiin kaikkina viikonpäivinä. Kylläpä Pariisi olikin tuottanut pölyä kesän kuluessa! Vaihdoin lakanat, pyyhin, imuroin, kuurasin, kiillotin, pesukoneet pyörivät, kuivausrunpukin jumpsutti. Viisi tuntia ahkerointia, lasten hakeminen koulusta ja sitten vielä puolentoista tunnin loppuspurtti. Lapsillekin paljastui siivoojan todellinen henkilöllisyys.


Illalla posket punottivat kaikesta puuhasta, olo oli toki tyytyväinen, mutta siivooja itse kaipasi todellista kuurausta! Mieheni ehdotti kylpyä, lapsista tämä äiti kylvyssä -ajatus oli niin innostava ja poikkeuksellinen, että ehdottivat voivansa tulla puhaltelemaan minulle saippuakuplia! Kiitin, mutta kieltäydyin kohteliaasti palleroista - ei kuulostanut hurjan rentouttavalta.

Sen sijaan annoin miehen hoitaa muksut nukkumaan ja ryhdyin valmisteluihin. Kuuma vesi valumaan, pokkari ja lasi viiniä telineelle. Valmista. Näyttipä oudolta, että MINUN varpaat pilkottivat vedestä, että se todellakin olen minä siellä lämpimässä ammeessa. Etäisesti kuulin lapsien iltavalmistelut, mutta minä siemailin viiniä ja lueskelin. Mutta myönnettäköön, tottumattomalle oli liian monta uutta seikkaa: kirja tippui veteen, pelkäsin jatkuvasti kaatavani lasin, vessahätäkin pääsi yllättämään. Mutta oli se silti ihanaa, rentoutuneena ja tyytyväisenä päivääni saatoin lopuksi lösähtää sohvalle kuuntelemaan telkkarista tarjottavaa kolmea tenoria.

Valkoista juomaa

Rakastin lapsena maitoa. Kylmää ihanaa maitoa, maitoon tehtyä puuroa maidolla, kylmää maitokaakaota. Vesi oli kauhistus ja limppareistakin join vain pommakkia. Siis maitoa sai varmasti kotiin meillä kantaa, vaikka ainoa lapsi olinkin. Olen edelleen maitotyttö. Juon maitoa kahvilla, kaakaolla, puurolla ja muroilla maustettuna. Kaikki maitopohjaiset ruoat ovat lempparilistalla: makaronilaatikko, bechamel-kastike, jopa aasialaiset kookosmaitoruoat.


Maito jakaa varmasti eri kansat omiin lokeroihinsa. Mikä on oikea tapa pakata herkkä valkoinen neste? Lasipulloihin, muovipusseihin, kartonkitölkkeihin, säilykepurkkeihin vai muovipulloihin? Kaikkia näitä käytetään Euroopassa ja ehkä jotain muutakin vielä? Minusta paras on se pysty tölkki, jonka suun saa näppärästi avattua ja suljettua, ilman läikkymisiä ja työkaluja.

Ja kuinka isoissa erissä? Työpaikalle kahden desin purkki, kotiin lapsille kahden litran pullo. Tänään juttelin amerikkalaisäidin kanssa, joka oli harmissaa, koska hän oli tottunut ostamaan maitonsa "kätevissä" gallonan (n.4 litran) pulloissa ja Pariisista löytyy vain kahden litran pikkupulloja. Minä taas mielelläni ostan niin käteviä litran tai puolentoista pakkauksia.

Eikä vain eri kansat vaan jopa perheenjäsenet tai eri vauvat ovat omilla linjoillaan maidon suhteen. Esikoiseni halusi maitonsa tuttipullosta nelikuisesta eteenpäin höytyävän kuumana. Hirveä poru tuli jos oli vain lämmintä. Keskimmäisen totutin ilmeisesti vahingossa juuri tietynlaiseen haaleaan maitoon - äärettömän vaikeata lämmittää juuri sopivaksi. Ja kuopuksen, viisastuneena, totutin kaikenlaiseen ja -lämpöiseen maitoon. Jääkaappikylmää, rinnasta suoraan, tunti sitten pumpattuna, jauheesta kadulla veteen lantrattuna, lämmintä tölkkimaitoa, kaikkea sekaisin. Ja miten milloinkin: puistossa tissistä, täkin avulla asetettuna itsepalveluna rattaissa, liikkeellä, sylissä, lattialla. Nyt hän siirtyi alkuviikosta juomaan vettä ruokajuomana ja kulkee uuden retkivesipullonsa kanssa huokaillen: "Ihanaa vettä." Keskimmäinen puolestaan haaveilee lähes päivittäin suomalaisesta hyla-maidosta. Se kuuluu jatkuvaan Suomesta toivottavien asioiden listalle. "Pappa, kan du hämta Ihanaa Maitoa?"

Retroilua siellä, väriteoriaa täällä

Saatuamme kesäpaikan avaimet aloitimme välittömästi tarmokkaan remontin. Ensimmäisenä aamupäivänä muodonmuutoksensa sai kokea tärkein eli pukuhuone, sauna ja pesuhuone kun kelpasivat sellaisenaan. Hikiset ja natisevat aurinkotuolit kaatikselle, myös lemuava ja repaleinen räsymatto mattojen taivaaseen, homeinen muovimatto samalla kädenheilautuksella perään, urakan loppusilaus pullollisella mäntysuopaa ja juuriharjalla. Tunnin kuluttua pääsinkin jo sisustamaan. Taloista löytyi liuta palleja, riittävästi peilejä ja tarkkanäköisen etsiskelyn tuloksena kuusi naulakkoa.


Haalin Hellun kolmesta pikkuruisesta komerosta kaikki tekstilliset henkarit. Ne muistuttavat edesmenneen omistajan vaiheista, vauhdikkaasta taiteilijaelämästä oopperalaulajattarena Euroopan suurilla lavoilla 1930-50 -luvuilla.




Kasattuani pyyhkeet eteisen naulakon päälle totesin tyytyväisenä sisustuksen valmistuneen. Ja kuin itsestään huomasin retron valinneen asuinpaikakseen pienen rantasaunamme. Ja sehän sopii. Tuollainen vaatimaton mökki kantaa tyylinsä ylpeydellä, piristyi ja heräsi eloon, sai kenties vahvistusta pienistä väripilkuistaan. Ympäröivä kangasmetsä tukee värejä, houkuttelee niitä astumaan esiin, olenhan minäkin, minä suuri vihreä!


Kotona Pariisissa. Kovin on hillittyä, harkittua, aseteltua, sievää, urbaania...


Valkoista, valkoista, vitivalkoista...


Sohvalla istuessani en väsy katsomaan valkoisia seiniä, valkoisia kipsikoristeita, valkoisia peiliovia. Kaupungin sekavan hulinan, värikkäiden ihmishahmojen, kymmenien päivittäisten liikennevalojen, yltäkylläiden toripöytien jälkeen on rauhoittavaa olla valkoisen ympäröimänä. Annan silmien levätä, jotta jaksavat taas huomenna nauttia kaupungin uskomattomasta väripaletista!