Toisinaan mietin, mitä pienelle lapselle jää käteen ulkomailla asumisesta. Olemme vieneet hänet kauas isänmaasta, pohjolasta ja sen tavoista. Kotimaa sijaitsi Euroopassa, nyt Aasiassa.
Hän on kolmannen kulttuurin kasvatti, matkalaukkulapsi, erittäin kiintynyt sisaruksiinsa ja erityisesti äitiinsä (tilanne tosin helpottamaan päin, ihanaa!).
Toisaalta uuden ihmisen tavatessaan käsi ojossa tervehtii ja sanoo: "Mä oon Cilla." (Ote elävästä elämästä.)
Niin, puhumaan alkoi "vasta" kolmivuotiaana, kuten äitinsä. Huomaan syyttäväni kielimyrskyä hänen ympärillä, jossa muodikkaan hurrikaanin lailla, riikinruotsi, suomi, ranska, suomenruotsi, tanska ja englanti kieppuivat päivittäin korvissa. Toisaalta, se minkä tänään puhuu tulee täydellisellä aksentilla. Myös ne muutamat mandariinin sanat.
Entä suvaitsevaisuus? Kolmannen kulttuurin kasvatti, toivottavasti, kehittyy suvaitsevaiseksi, herkäksi ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja taustoja. Rehellisesti totean, että lapsistani eniten minua kiinnostaisi tietää millainen meidän kuopuksesta tulee isona. Mitä hän kokee tärkeäksi ja mikä hantä kiinnostaa ammatillisesti? Kolmeviikkoisena hän aloitti kansainvälisen elämänsä, kantaa kansallisromanttista nimeä Aallotar, on itsepäisyyden kuningatar, kiinnostuu pienimmästäkin hämähäkistä, syö ainoastaan spaghettia... Sellainen tapaus.
Mistä löytyisi hyvä ennustaja, täällä olisi yksi utelias mamma?
Hyvää pohdintaa. Osittain meillekin tuttua, vaikka tilanne ei ole sama.
ReplyDeleteTai eihän meillä mikään "tilanne"tässä ole, vaan elämää;-)
Niin, tuskin sitä ihan varmuudella koskaan saan tietää mitä lapselle jää käteen mistäkin. Voi arvailla ja toivoa parasta. Varmaan paljon riipuu siitäkin, millä mielellä lapsi on maailmalla; tunteeko esim. jatkuvasti ikävää toiseen paikkaan tai onko jotenkin sekaisin asioiden "pätkittäisyydestä" ja siitä, että vain epävarma on varmaa (joissakin perheissä näin, en tarkoita juuri teidän porukkaa erityisesti).
Ja vanhempien mieliala tarttuu, se on varma.
Olen vakuuttunut siitä, että moniin asioihin voi tottua, monet asiat ovat lapsille paljon luonnollisempia kuin aikuisille ja lapset oppivat ja hyväksyvät niin paljon enemmän ja nopeammin kuin uskommekaan. Eikä tämä ole mitään huonon omatunnon hiljennystä vaan tosiasia, jonka voi itse todeta monissa tapauksissa.
MUTTA on heitä jotka eivät ole kotonaan missään, joille vaikkapa muutto kotimaassa toiseen kortteliin sekoittaa pakan pahasti.
Ja sitä ei voi aina tietää mihin porukkaan omat lapset kuuluvat!
Meillähän tämä pian 7-vuotias on asunut elämästään 6 vuotta kolmanessa kulttuurissa. 9,5-vuotias on asunut isänsä maassa 3,5 vuotta, muut sitten muualla.
Hollannissa kieliä pyöri ympärillä enemmän, nyt Belgiassa tilanne on niiltä osin rauhallisempi, ja muutenkin kulttuuri on (Brysselissä, ranskankielisellä alueella) hyvin lähellä ranskalaista.
Mitäs mää halusin sanoa...
Että näitä samoja pohdiskelen vailla vastausta joskus itsekin.
Samoja pohdiskelen, vastausta hakien. Tytär aloitti matkalaukkulapsi elämän alle 2-vuotiaana, poika alle 3 kuukautisena.Maita takana kaksi, mitä edessä ei tietoa.
ReplyDeleteMeilläkin poika aloitti kunnolla puhumisen vasta kolmivuotiaana ja mitä nyt suustaan päästää tulee sujuvasti kolmella kielellä.
Omistani huomaan, etteivät he ihon tai hiusten väriä huomaa,avoimesti heittäytyvät uusiin tilanteisiin ja tutustuvat uusiin ihmisiin.
Minne tämä tie heitä sitten johtaa, en tiedä,sen ennustajan haluaisin minäkin..
Musta hienoa teidan juttunne. Olen uusi lukija ja pahoillane, etta en ole lukenut viela kaikkea teksteja, syy: paikallinen internetti.
ReplyDeleteMeidan kuopus on nyt 11 v ja neljas maa menossa. Ei mitaan siteita Suomeen muuta kuin isovanhemmat ja valokuvat.
Haluaisin myos tietaa, mita on tulemassa, kun han vanhenee. Mutta eihan sita tieda, mihin nyt taaltakaan muutamme....sen aika nayttaa.Me olemme muuten ailitettu matkamme Shanghaista, siella olimme 3 vuotta, ihanaa aikaa. Tyttaret eivat enaan osaa kiinaa, mutta tiedan,etta se on siella jossain.
lampimin terveisin kap pkaupungista
Mielenkiintoista pohdintaa. Itse olen miettinyt sellaista, että jos lähtisin ulkomaille töihin (siis pois Suomesta), niin tottuisiko melkein 9-v poikani enää muiden maiden kulttuureihin niin helposti kuin pienemmät lapset. Varmasti ainakin vastustusta tulisi.
ReplyDelete"itsepäisyyden kuningatar, kiinnostuu pienimmästäkin hämähäkistä, syö ainoastaan spaghettia..." tämä pätee muuten hyvin pitkälti myös poikaani, onneksi on samanlaisia muitakin :)
Uskon, että vanhempien aito ja lämmin läsnäolo kantaa kauas lasten sopeutumisissa. Ja toisaalta huoli on yhtä jakamaton meillä vanhemmilla, joiden jälkikasvun asuinsija on vakio läpi lapsuuden ja nuoruuden.
ReplyDeleteViolet, tosiaan, vanhempien asenne vaikuttaa hurjasti (pienten) lasten sopeutumiseenj ja oikeastaan aivan kaikkeen elämässä. Isompina alkavat ajatella tietty enemmän.
ReplyDeletePätkittäisyydestä sen verran, etä kieltämättä älkeenpäin ajateltuna oli ranskka äädä Ranskaan aina vuodeksi kerrallan. Nykyinen tilanne, jossa on selkeä sopimus firman kanssa, helpottaa pitkäjänteistä hyvän arjen luomista uudessa kotimaassa.
Pikkujutut, saman olen minäkin huomannut, etteivät meidän lapset kauheasti ihmettele eri värisiä tai muotoisia ihmisiä. Merkittävämpää on mitä kieliä uusi tuttavuus puhuu.
Kirsi, meidän kuopus ei ennättänyt alkaa ranskaa puhua, mutta uskon samoin äänteiden jääneen jonnekin lokeroon. Jos joskus vanhempana opiskelee kieltä, niin sieltä ne jostain alitajunnasta pulpahtavat ne äänteet. Kapkaupunkia etelämmäksi lienee vaikeata päästä!
Anioni, kyllä lapset kaikkeen jollain tavoin tottuvat. Toki isommat laittavat monesti ensin hanttiin kaikkia muutoksia, mutta jos asian perustelee ja esittää oikein niin kyllä ulkomaille muuttokin läpi menee.
Tyttäresi tavattuani on helppoa yhtyä tuohon miten kuvailit kuopustasi. Aika vekkuli tapaus. Persoona, kuten kaksi muutakin.
ReplyDeleteIrina Björklund sanoi jossain haastattelussa, että suurin lahja mitä hän on vanhemmiltaan saanut on, se että nämä mahdollistivat elämisen eri kulttuureissa, kun hän oli lapsi.
Uskon, että kolmannen kulttuurin lapsuudesta seuraa pelkkää hyvää.
Sellaiset tapaamani aikuiset, jotka ovat asuneet lapsuutensa tai osan siitä ulkomailla, ovat olleet suvaitsevaisia, reippaan itsetunnon omaavia, huolehtivaisia, rohkeita ja päättäväisiä tapauksia.
ReplyDeleteTytöistäsi taitaa tulla maailmankansalaisia! Mutta eiköhän ne juuret löydy sieltä kotomaan kamaralta.
Sellaista ymmärrystä erilaisista elämäntavoista, näkökulmista ja ihmisistä toivon omien lapsien ulkomailla oppivan. Meilläkin Hillalle Eino on kaikki kaikessa.
Tuli mieleen yksi puoli tästä asiasta vielä:
ReplyDeleteotetaan esimerkiksi vaikka perhe, jossa äiti on suomalainen, isä saksalainen ja lapset syntyvät kun perhe asuu Austraaliassa. Lapsi elää siellä sanotaan nyt koko lapsuutensa.
Minusta on mielenkiintoista ajatella että hän on "kolmannen kulttuurin lapsi" oikeastaan vain vanhempiensa näkökulmasta. Ei siis elä äidin, eikä isän omassa kulttuurissa, mutta lapsellehan se "kolmas" on oikeastaan vain ensimmäinen ja se ainut siihenastinen. Aika usein tuijotellaan siihen mikä on ihmisen kansallisuus, tuijotellaan passeja ja virallisia papereita.
Ehkei pitäisi, kuitenkaan, niin paljon keskittyä siihen.
Suosittelisin lukemaan Lahetysseuran kirjan MAtkalaukkulapset (Ann-Christine Makinen). Lainasin sen juuri Suomen suurlahetyston kirjastosta, paljon mielenkiintoisia ajatuksia perustuen matkalaukkulasten haastatteluihin!
ReplyDeleteTuosta violetin kommentista tuli mieleen, että lastemme ystävät tulevat perheistä, joissa vanhemmat ovat yleensä eri maista, lapset syntyneet jossain ja lapset asuneet useammassa kuin kolmessa maassa. Näille lapsille on tärkeää sanoa olevansa kotoisin jostain ja yleensä he valitsevat äitinsä maan (siis sen mistä äidillä on passi), ei sitä missä ovat fyysisesti syntyneet. Eli näillä lapsilla on mukanaan monen eri kulttuurin tavat ja tottumukset, eläviä monikulttuurin lapsia.
ReplyDeleteEräs ystäväni on elänyt oman lapsuutensa maailmalla ja jatkaa nyt oman perheensä kanssa samanlaista kiertolaiselämää mutta sanoo silti olevansa irlantilainen vaikkei koko elämässään ole siellä edes 10 vuotta asunut.
Siskoni lapsi on äitinsä puolelta suomalainen, isänsä puolelta brasilialainen, mutta isällä on libanonilainen isä. Isä puhuu lapselle portugalia, äiti suomea, toisilleen he puhuvat englantia ja asuvat Saksassa. Siinä vasta kasvaa kolmannen kulttuurin lapsi!
ReplyDeleteHei,
ReplyDeleteLöysin sattumalta tämän blogisi googlaillessani.
Itse olen nyt jo aikuinen matkalaukkulapsi. Lapuudessani kävin 7:ää koulua ja 2:ta yliopistoa 7:ssä maassa, 6:lla mantereella. Kävin yliopiston loppuun suomessa ja päädyin sen jälkeen 10:ksi vuodeksi ulkomaille töihin. Mieheni on Hollantilainen ja meillä on 2 lasta- toisen sukupolven maailmankansalaisia.
Ehkä halusin vaan omasta puolestani sanoa, että lapsuuttani en vaihtaisi "tavallisempaan" lapsuuteen mistään hinnasta. Toki teininä jatkuva muuttaminen ja kavereiden jättäminen oli vaikeaa ja myönnettäköön että juurettomuutta on--tunnen että en kuulu minnekkään, mutta toisaalta kuulun kaikkialle.
Mutta ne rikkaudet mitä maailmankansalaisena saa ainakin näin jälkikäteen arvioituna hyvittää ne asiat joista jäi paitsi.
Kannattaa muistaa että kaikki kuitenkin tarvitsee jonkinlaiset juuret--vanhempani vahvistivat meidän identiteettiä joka kesäisillä suomenmatkoilla ja suomenkielellä. Ja lapsillasi tulee olemaan erilainen lapsuus kuin sinulla on ollut, mikä ainakin minulla teininä johti siihen että tunsin että vanhempani eivät ymmärtäneet minua. Eikä heillä tainnut olla oikeasti käsitystä millaisessa maailmassa minä liikuin. Ehkä jos ois ollu ois mulla ollut tiukemmat rajat ;) Nykyäänhän on jo paljon enemmän maailmalla työnperässä reissaajia, joten vertaistukea varmasti löytyy!
Anonyymi, kiitos kommentistasi! Näin itsekin nykyisin (kolme vuotta tämän postauksen kirjoittamisesta) ajattelen, että saadut asiat kompensoivat jotain mahdollisesti menetettyä. Ja koskaanhan ei voi sanaoa missä lapsi olisi viettänyt onnellisimman lapsuuden! Tärkeintä kuitenkin on mitä kodin seinien sisäpuoella tapahtuu, mitä siellä puhutaan.
ReplyDeleteNyt, vuonna 2012, näyttää siltä, ettemme osaa asettua tiettyyn paikkaan vaan uteliaisuus ajaa eteenpäin, eteenpäin, kohti uusia seikkailuja, maita, kulttuureja. Tähän elämäntapaan sain kipinän 11-vuotiaana kansainvälisellä lastenleirillä ja nyt olen sen vihdoin hyväksynyt. Näin olen onnellinen ja vanhampien onnellisuus heijastunee lapsienkin olotilaan.