Lama-temppeli

Kotikaupungin nähtävyydet ovat tuntuneet hieman pakkopullalta. "Kaikki" on niin kovin historiallista, suurtaa ja tyhjää. Toki yleisöä on kaikkialla paljon, mutta on puuttunut sellainen aito elämä.


Tänään sitä kaipaamaani vilskettä sitten löytyikin. Alunpitäen lähdimme ihmettelemään yhdestä jättimäisestä seetristä kaiverrettua 26-metristä Buddhaa, mutta retken todellinen anti oli jotain muuta. Olen tänään kokenut elävää uskontoa enemmän kuin koskaan.


Satoja hartaita rukoilijoita, suitsukepakkausten kanssa taistelevia ihmisryhmiä, kymmeniä uskonnollisia tarvikepuoteja, kiireellä paikkoja siivoavia munkkeja, naapurinpojannäköinen nuori tiibettiläisiä tekstejä mumisemassa.


Valotaulussa kiellettiin suitsukkeiden polttaminen tuulisena päivänä. Tänään ei erityisemmin tuullut, mutta tätä kansaa tuskin mikään pidättelisi sytyttämästä muutamaa tikkua...


Olipa ihana kokemus: elävää hartautta, hyväntuulista uskontoa, rentoa meininkiä. Hulppeita rakennuksia, upeita värejä ja kauniita yksityiskohtia. Jopa tyttöt tykkäsivät! Kotiin palasimme luonnollisesti kolme Buddhaa rikkaampina...

Peli geeneissä?

Tiedättekös kun on sellaisia ihmisiä jotka rakastavat pallourheilua, yksinkertaisesti heidän henkinen hyvinvointinsa vaatii päästä juoksemaan pallon perässä kerran vuorokaudessa. Jopa koko perhe tai suku tai kansa saattaa kuulua moisiin. On myös paljon muunkinlaisia ihmisiä. Kuten kiinanlaisia, joista 99,9% rakastaa seurapelejä.


Kaduilla samoillessa ei voi välttyä näkemästä pelaajia. Siinä he tienposkessa kyykkivät, vaihtelevan suuruinen yleisö ympärillään, kommenttien ja rajun pohdinnan siivittämänä peli etenee, minun silmissäni erittäin verkkaisesti.


Ainakin kuuden sätkän verran oli tätäkin peliä jo pelattu. Mikäli jostain miellehäiriöstä tai painostuksesta päätän osallistua johonkin peliin saa se kestää enintää kaksi tupakkia (vaikken poltakkaan), muuten uni meinaa yllättää tai käsitaipeissa alkaa kihelmöidä tapahtumattomuus.

Olen miettinyt, että jos olisin syntynyt kiinalaiseksi, kuuluisinko pelihulluun enemmistöön vai olisinko yksi niistä harvoista oudoista, joilta puuttuu peli-innostusgeeni.

Päättämättömiä päätöksiä

Nyt alkoi loma, viikon lepo ennen loppuvuoden rutistusta. Tämän kokoiseen lössiin mahtuu jo erilaisia lomailijoita, joilla on toisistaan varsin poikkeavia unelmia ja toiveita.


Minä haluaisin Sisä-Mongoliaan ja yöpymään jurttaan. Mies ei ihan tiedä, ehkä katsella kotikaupungin nähtävyyksiä tai lentää jonnekin Kiinassa. Esikoinen unelmoi tosieksotiikasta (mitä lie?), keskimmäinen hiekkarannasta ja "lyksit" hotellista (maan ainoa kunnon hiekkaranta kohtasi kaksi päivää sitten tornadon ja lisää jännää säätä tulossa). Hännänhuippuna kuopus haluaisi paijata kissaa (jonka ehkä voimme järjestää). Ayin mielestä meidän kannattaisi aivan ehdottomasti hilpasta Keski-Kiinaan ihmettelemään vuoria, hmmm.


Helpointa lienee jäädä kotiin, hypätä lisää ruutua kotikadulla ja syödä jäätelöä (jos uskaltaa ottaa melamiiniriskin). Onneksi kirjahyllyssä on vielä monta lukematonta Suomesta tuomaani kirjaa, herkut edullisia ja seura parasta mahdollista.

Ihmeellinen maailma

200 000 köyhää maidon pientuottajaa eivät ehkä ajatelleet asian menevän aivan näin, mutta tuloksena kuitenkin on 50 000 sairastunutta lasta, myös kuolleita ja vammautuneita.


Toisaalla joku pohtii ehkä liikaakin, menee ahdistuksessaan sekaisin ja tuloksena 11 elämän loppua.

Ihminen on käsittämätön.
Osaanottoni Kauhajoelle.

Virkistymässä

Pekingin paras paikka on 798 art space. Vanha matala tehdasalue, joka on herännyt uuteen eloon kymmenien gallerioiden, kirjakahviloiden, taidemuseoiden, trendikkäiden ravintoloiden ja taidekäsityöliikkeiden muodossa.

Eilinen hujahti siellä. Lounaalla oli aivan pakko yrittää vangita filmille ravintolan tunnelma. Maalausta kameralla. Taide on ihanaa. 798:n pian uudestaan.

Kumisaapasostoksilla

Kuopuksella ei ole kumisaappaita. Tai onhan hänellä, mutta 6000 km päässä varastossa Kiialan pellolla eikä Pekingin Espoossa. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja opetustuntien jälkeen lähdin kaupoille. Menin aivan valtavaan kenkäkauppaan, mutten nähnyt ainoatakaan kumppariparia - ei vissiin ole muodissa.

Mutta viereisestä hallin osuudesta pilkisti jotain mielenkiintoista, en malttanut olla vähän kurkistamatta.




Ruokatukku. Tuoksui mausteilta, kananverkkoseiniä, satoja pienyrittäjiä, kattoon kurottelevia pahvilaatikkopinoja, tofupurkkeja ja paljon paljon koreja ja metalliastioita joiden sisältöä en osaa arvata. Tuli mieleen maata ravisteleva maitoskandaali. Huijaus olisi täällä helppoa.




Asiakkaita en näe missään. Myyjättäret tappavat aikaa samoin kuin tuhanneet muutkin pekingiläismyyjät. Ristipistoja syntyy, toinen toisensa perään. Tästä saisi mielenkiintoisen näyttelyn: ruokatukkureiden kirjontanäyttely.




Miesmyyjillä iltapäivä sujuu untenmailla, kuinkas muuten.

Pikainen piipahdus halliin venyi tunnin mittaiseksi valokuvaussessioksi. Sain 130 kuvaa ja iloisen mielen.

Pörröpääarmeija

Olin rauhallisella kävelyllä kauppahallissa. Isossa kauppahallissa, jonka läpi asiakkaat saattoivat polkea tai jopa mopoilla, eihän tuo nyt niin tarkkaa ole. Yhtäkkinen huuto herätti minut. Edessäni on 20 parikymppistä peikkopoikaa, kahdessa suorassa rivissä ja välillä jonossa.


Sulkeisia, karjuntaa, taputusta. Hyväntuulisesti ja samalla kuitenkin armeijamaisesti. Pörröpäät ja muu toiminta eivät jotenkin kuuluneet yhteen, paitsi muista ohikulkijoista tilanteessa ei selvästikään ollut mitään ihmeellistä.




Aikansa siinä tömistelivät ja kääntyilivät, kunnes käsky kävi siirtyä jonnekin, riveissä juosten ja tasatahdissa. Mahtoivatko olla paikallisen kampaamoalan opiskelijoita? Vai mallitoimiston listoille pyrkiviä?


Hiusteema jatkui, sillä seuraavaan putiikkiin poiketessani ovella roikkuivat hiuslisäkkeet. Eivätkä mitkä tahansa karvatupot, vaan ihan aidot ihmishiuksiset poninhännät! En tullut kysyneeksi hintoja, mutta jos olisin mustahiuksinen olisin oitis yhden ostanut. Hmmm, samaisessa paikassa taidettiin myydä värjäysaineitakin...

Väririippuvuus

Olen pohdiskellut aisteja, että mikä mahtaa olla minulle tärkein aisti. Ilman kuuloa ehkä selviäisin, tuntoaistin menettämisestä seuraisi hankaluuksia, mutten edes osaa kuvitella millaista elämä silloin olisi. Luulen saavani syötyä vaikken maistaisi tai haistaisi mitään. Mutta ilman näköä olisin perin onneton. En ajattele nyt vain käytännön vaativuutta, vaan elämyksiä ja niiden tuomia tunne-elämyksiä. Riemua, öllötystä, onnellisuutta, rauhaa, säpinää ja kipinää.


Värit ovat alkaneet vallata yhä tärkeämpää osaa elämässäni. Mietin niitä lähes tauotta; herätessä, pukiessa, kattaessa, ruoanlaitossa, meikatessa, lapsien kampauksia väkertäessä. Maisemaa tutkiessa ensimäiseksi havainnoin värit, torilla ja kaupassa ihmettelen ja ihastelen nimenomaan värejä. Viimeisen viikon aikana olen ahminut www.coloria.net :n sivuja vähintää viidesti.

Sellaista tämä elämä on, pelkkää ruusunpunaista, limenvihrää ja vilijonkanoranssia!

Sadonkorjuu / Corn is ready

Kylänraittimme on kokenut äkillisen muodonmuutoksen. Kuin kultaisilla teillä pyöräilisi, niin kaunista ja tuoksuvaa. Oikeastaan aika erikoinen kokemus ulkoilla maissin tuoksussa, en ole ikinä moista ajatellut mahdolliseksi.


Kultapenkki rajoittuu keltaiseen keskitien merkkiin. Yllättävän varovaisesti autot ajavat sadon ohitse, sillä murskaantuneita palkoja ei näy laisinkaan.




Maissit kuoritaan kuumalla tiellä - käsin. Olin laskevinani yhden palon kuorintaan menevän kymmenisen sekuntia. Ja sitten työn alle seuraava ja seuraava. Niitä riittää tuhansia kaikille kuorijoille.



Heitä on paljon, vanhuksia ja nuorisoa, äitejä ja lapsia, jokunen mieskin. Yhtä vikkelään kävi työ kaikilta.


Joukkoon oli päässyt mukaan pieni nukkekin, joka oli tullut viikonlopuksi tervehtimään isoäitiään. Hän irrotti ahkerasti siemeniä lasipurkkiinsa, illalliseksi kenties.


Ilta-auringossa palasin valokuvausretkeltä kotiin, ilmastoituun asuntoomme, raikastavaan suihkuun, pehmeille sohville lukemaan kirjaa... Kuorijat jatkoivat vielä työtään, Kuunjuhlan päivänä, helteisessä Pekingissä.

Perheretki /A family trip to the Great Wall

Sen verran korkealla ja jyrkän polun päässä kulkee tuo muuri, että päätimme mennä siitä missä aita on matalin - ja siinäkin se oli huiman korkea! Kiikkui ja keikkui, ajatukseni karkasivat valokuvauksesta turvallisuuskysymyksiin. Yritin muistuttaa itseäni, ettei kukaan minua tähän ole pakottanut, aivan itse halusin.


"Kuin kaksi marjaa" kikattivat koko nousun. Kulttuurimatka muuttui hetkellisesti huviretkeksi.


-Mikä oli parasta muurilla?
-Kun söin suolakeksiä. (Myös koko Fanta-purkki tyhjeni kuumuudessa.)


Alastuloa odotellessa pienimmätkin ruosteläikät kiinnittivät huomioni. Kuinka ikinä uskallan, kiinalaisen laadun tuntien... Mitähän varten ne myivät sisäänpääsylippujen rinnalla euron vakuutuksia???


Alas kylään päästiin, vaikka välillä hirvitti. Keksihirmu pelkäsi ainoastaan serkun vanhojen balleriinojen tippuvan ja nosti jalat visusti penkille.

Ensikerralla onkin taas tutun ja turvallisen vaellusretken vuoro!

Summamutikassa

Punainen oli ruokakaupassa väriteemana. Oletetulla herkkuhyllyllä löytyy pusseja ja purkkeja jos jonkinmoisia ja yhdenkään sisällön mausta ei ole aavistustakaan. Jotain hyvää olisi kiva napostella, joten valitsen yhden rapisevaa karkkipussin, yhden hieman kolisevan purkin ja viimeiseksi puolipehmeän paperipussin.


Yhdessä tyttöjen kanssa avataan ja hmm, hieman ehkä petytään. Paperipussissa oli, aivan kuten siinä ayin mukaan lukeekin, auringonkukansiemeniä. Niistä voisi jos jaksaisi nykertää saada syödäkseen pienen pienen siemenen.

Karkkipussi näyttää niin houkuttelevalta, että jokainen haluaa maistaa äkkiä... lihaliemikuutiolta maistuvaa karkkia. Ayi kiitti sydämellisesti lahjoituksesta, hänen poikansa lemppareita!

Viimeiseksi purkin kimppuun, jonka sisältö tuoksuu avatessa marjamaisen makealta. Jotain marjoja taitaa ollakin, hieman kuivattuja ja sokeroituja. Mieleen tulee Brunbergin tyrnimarmeladi, sellainen terveyskarkki. Melko hyviä, maistui jopa useampi, tosin vain äidille. Mutta tästä se jatkuu, ruokakauppaan tutustuminen ja uusiin makuihin totuttelu. Yllärit tuskin loppuvat vuoden sisällä!

Värihoitoa

Onkohan olemassa erityinen lääkäriasemien sisustajien ammattikunta? Niin ovat kaikki samanoloisia. Siis ihan kamal... hups, enhä minä haukkua tarkoita, kunhan vähän ihmettelen.


Työskennellä nyt täysjärkisenä ja iloisella mielellä persikan- ja mintunvihreänvärisessä tilassa vaaleansininen asu päällä. Päivästä toiseen, viikosta kuukauteen.


Minkä väriset kodit heillä on? Karttavatko tuollaista vihreää vapaa-aikoina, ajattelevatko värejä ollenkaan, vai ovatko niin tottuneita ettei häiritse enää. Minun työpaikkani seinät ovat haalistuneet ja erittäin likaiset, alkuperäisväri lienee sitruunankeltainen, huh huh. Niitä ei siedä katsella kyllä laisinkaan. Kaiken kruunaa preussinsiniset ovet. Onneksi pääsemme uusiin tiloihin kahden kuukauden kuluttua! Lääkäriasema jäänee paikoilleen, niin näyttää hiljattain remontoidulta. Sääliksi käy noita terveysammattilaisia.

Moraaliongelmia

Ihan aidosti, vielä kulttuurishokin hyvässä vaiheessa voin todeta viihtyväni täällä. Koti on ihana, vaikkakin talo on todella vain rytkäisty kokoon. Ihmiset ovat normaalin ystävällisiä, kaikki tietävät miten kaiku toimii. Paikallinen ruokakulttuuri on kiehtovaa, ayi teki eilen lohikeittoa, nami, ruokakustannukset ovat mitättömät verrattuna pohjolaan.

Sitten kolikon toinen puoli; puolue, tyttölasten ihmeellinen katoaminen, ihmisoikeudet... En näe ongelmia arjessani, tuntuu vaikealta ajatella kuinka voisin niihin vaikuttaa, onko minun asianikaan niitä pohtia?


Ehkä yritän keskittyä kolmen lapsen kasvattamiseen ja jos siinä onnistun, voin kuvitella osallistuvani muiden ongelmien pohdintaan hieman syvälisemmin. Palataan asiaan vaikkapa 20 vuoden kuluttua.

Äh, olenko nyt taas välinpitämätön ja laiska? Hyi minua, eihän toisten ahdinkoa saa vähätellä, mutta mutta, mitä tehdä?

Kolmannen kulttuurin kasvatti

Toisinaan mietin, mitä pienelle lapselle jää käteen ulkomailla asumisesta. Olemme vieneet hänet kauas isänmaasta, pohjolasta ja sen tavoista. Kotimaa sijaitsi Euroopassa, nyt Aasiassa.


Hän on kolmannen kulttuurin kasvatti, matkalaukkulapsi, erittäin kiintynyt sisaruksiinsa ja erityisesti äitiinsä (tilanne tosin helpottamaan päin, ihanaa!).


Toisaalta uuden ihmisen tavatessaan käsi ojossa tervehtii ja sanoo: "Mä oon Cilla." (Ote elävästä elämästä.)


Niin, puhumaan alkoi "vasta" kolmivuotiaana, kuten äitinsä. Huomaan syyttäväni kielimyrskyä hänen ympärillä, jossa muodikkaan hurrikaanin lailla, riikinruotsi, suomi, ranska, suomenruotsi, tanska ja englanti kieppuivat päivittäin korvissa. Toisaalta, se minkä tänään puhuu tulee täydellisellä aksentilla. Myös ne muutamat mandariinin sanat.


Entä suvaitsevaisuus? Kolmannen kulttuurin kasvatti, toivottavasti, kehittyy suvaitsevaiseksi, herkäksi ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja taustoja. Rehellisesti totean, että lapsistani eniten minua kiinnostaisi tietää millainen meidän kuopuksesta tulee isona. Mitä hän kokee tärkeäksi ja mikä hantä kiinnostaa ammatillisesti? Kolmeviikkoisena hän aloitti kansainvälisen elämänsä, kantaa kansallisromanttista nimeä Aallotar, on itsepäisyyden kuningatar, kiinnostuu pienimmästäkin hämähäkistä, syö ainoastaan spaghettia... Sellainen tapaus.

Mistä löytyisi hyvä ennustaja, täällä olisi yksi utelias mamma?