Tyylianalyysi

Tämän kesän kiihkeimmät tunteet herättävä ajanvietteeni, myytävien mummonmökkien bongaus, onkin aika veikeää puuhaa. Ensinnäkin siihen saa uppoamaan uskomattomasti aikaa, ajokilometrejä kertyy melkoisesti (eli ei kovinkaan ekologista), vaatimustasoni kohoaa jatkuvasti (nykyinen vaatimukseni on, ettei mitään ole saatu tehdä sitten 1950-luvun, vielä viimeviikolla kelpasivat 1960-luvulla korjatut) ja sitten olennaisena osana on sisustusopettelu. Kuinka sisustetaan oikeaoppisesti aito mummonmökki?

Olen päätynyt kahteen peruspilariin:
1) Mitään ei sijoiteta täysin symmetrisesti. Matkaviirit ripustetaan, maljakot asetellaan, matot levitetään hieman keskikohdasta sivuun, lähes kultaisen leikkauksen kohdalle.

2) Matot ja päytäliinat asetellaan lomittain, hieman epäloogisesti päällekäin, värien tulee riidellä hillitysti keskenään, kuin huomiosta kevyesti kinastellen.

Täydellisen mummonmökkisisustuksen toimitusaika lähenee viittäkymmentä vuotta. Ellen opi tällä omatoimisisustuskurssillani pikavauhdilla, lisään mökkeröisen vaatimuslistaan myös valmiin sisustuksen... Elättelen kuitenkin vielä toivetta, että osoittaudun luonnonlahjakkuudeksi.

Lasten käskystä

"Äiti, äiti, sun on PAKKO tulla ottamaan kuva. Suurilla lehdillä on hienosti vesipisaroita, jotka kohta sulavat pois! Äkkiä nyt." Näin komennettiin minua jo ennen aamupesua. Ja nykyisellään kuvan ottaminen tarkoittaa lasten mielestä automaattisesti myös sitä, että asia päätyy ennemmin tai myöhemmin blogiin. Kerrankin toteutan heidän toiveensa heti. Kyllä on eksoottista täällä itäisellä Uudellamaalla, vesipisaratkin sulavat!

Täysin pyyteettömästi en toki toimi! Tällä kerralla tosin käänteisessä järjestyksessä.

Nimittäin, aamulla heräsin kummalliseen klonksottavaan ääneen. Ärjäisin, että mikäs se kolina on! Hetken täydellinen hiljaisuus, joku nousi kuntopyörältä, ovesta astelivat makuuhuoneeseeni tarjotinta kantava Inna ja liihotteleva Alva "Hyvää huomenta rakas äiti!". Kuntopyörään oli pitänyt turvautua ajantappamiseksi, eihän äitiä vielä ennen kahdeksaa saa herättää kuopuksenkin ollessa mummilassa. Kahvi vain oli puolessa tunnissa ehtinyt jäähtyä, mutta sain sentään kunnialla sen juotua eikä anopin ylähyllyltä valittuun perintökuppiin tullut naarmuakaan. Sokerikeksilautasen tyhjentämisessä lapsukaiset auttoivat onneksi ihan pyytämättä. Kyllä tällaisen herätyksen jälkeen postaan mitä ikinä haluavat, melkein.

Mitä puuta painaisin?

Ihminen on sopeutuvainen. Lapset etenkin, mutta eiköhän me aikuisetkin, ainakin ajatuksissamme. Jossain kulkee kuitenkin tietynlainen raja, tämän enempää en kestä, halua ymmärtää, kuminauha alkaa kuivuneena repeillä. Mutta kumpparin haurastumisen huomaa vasta vyötärönauhaa avatessa tai pakettia siirtäessä. Minut on nyt kuljetettu Pohjolaan Keski-Euroopan sydämestä ja peilistä katsoo kohtuullisen urheasti melkoisen äärimmilleen venytetty napinläpikuminauha, sellainen beessinroosa, sukkanauhoista irrotettu tyyppi.


Vielä tuokio sitten sukkanauhakumppari liihotteli riemukkain rinnoin pitkin hurmaavien linnojen käytäviä, eläytyi muinaisten sukulaistensa yltäkylläiseen hovielämään, heläytti bonsuurit ja sujuvasti nakkeli niskojaan tarpeen tullen. Ja yritti olla välittämättä pitkistä katseista kaduilla viedessään kurahousulaumaansa puistoon.


Tänään beessinroosa sukkanauha tuntee olonsa kotoisaksi piipahtaessaan mummonmökissä, halkopinon viereisellä tuolilla istui serkkukumppari villasukkia pitelemässä, vakavan rauhallinen gudaa riittää tervehdykseksi, sulautuu massaan, osaisi pitää puolensa (jos tarvitsisi).

Tämä loma on tälle kuminauhalle elintärkeä. Pidellään nyt rennosti villasukkia ylhäällä, jos jaksetaan, syksyllä sitten nailoneita, kun on pakko. Mutta uudella energialla kenties!

Suomea suomalaisin silmin

Kotona kesälomalaukkuansa pakatessa tuumasi 6-vuotias ottavansa mukaan ainoastaan hellemekkonsa. Niin sitä pärjättiin edellisenäkin kesänä! Pientä ohjausta, niin saimme laukkuun mahtumaan myös yhdet farkut, ihan varmuuden vuoksi vain sekä kaksi pitkähihaista paitaakin. Mitä olisikaan Suoman kesä, jos sään tietäisi jo etukäteen, että lämmintä on yhdeksän viikkoa ja sitten alkaa ukkossade kello 13.30 joka jatkuu kaksi ja puoli viikkoa...Talvella Ranskassa eletään enemmän lukujärjestyksen ja kalenterin mukaan, mutta yllätykset ovat kesän parasta antia.


Juhannusaattoaamuna rantauduimme Helsingin satamaan ja tuossa tuokiossa jo pääsimme käsiksi kesäjuhlan valmisteluihin. Kala-asetelmaa vadille, pökköä pesään saunalla, sininen taivas helotti, lapset ja hellemekot viuhahtelivat pihalla, naapurista lainaamaan snapsit pakkaseen, grilli palamaan. Eipä mennyt montaakaan hetkeä päästyämme lempeään juhannustunnelmaan.


Keskikesän lumo oli ja meni...Satoi eilen, sataa tänään. Saunan lämmittänen tänäänkin, herättääkseni eloon kylmenneet varpaani, saadakseni seuraa illaksi. Sauna on onneksi parhaimmillan kaikilla säillä. Tämä postaus kuuluu osastoon Suomi-nostalgiaa pahimmillaan. Iltaruoaksikin tulee Saarioisten maksalaatikkoa!

Harrastuksen pauloissa

Kun ihminen innostuu harrastamaan jotain niin haluaa sen olevan tietenkin varusteiltaan mahdollisimman miellyttävää ja helposti esilleotettavaa. Kävelysauvat roikkuvat naulakossa heti ulko-ovan pielessä, nuottiteline sojotta valmiina avattuna olohuoneen nurkassa, ompelukone lojuu pöydänkulmalla odottamassa hurauttelijaa.


Malmölaisen herrasväen innostuessa rantaelämästä tulee oman uimakopin hankinta harkintaan. Paikallinen rannanomistaja vuokraa mielellään uimakopille tontin, jolle sitten nousee harrastukselle tuikivälttämätön varasto. Eipä tarvitse jokaiselle uintireissulle pakata makuualustoja, grilliä, päivänvarjoa, lentäjäntuoleja, hiekkaleluja ja aurinkovoiteita auton takakonttiin tuskanhiki otsalla.


Todelliset harrastajat eivät enää tyydy samanlaiseen koppiin kuin naapurilla, vaan uskaliaasti maalaavat sen mieltymyksiensä mukaiseksi, jolloin harrastuksesta muodostuu kokonaisvaltainen elämys. Jollen nyt sitten täksi(kään) kesäksi sitä omaa mummonmökkiä saa, niin ehkä tällaisen korvikkeen sentään voisin jonnekin itäuusmaalaiseen rantaan pusata? Vuokraisännät lähettäkää meiliä!

Kenkämieltymyksiä maailmalta

Yläasteen luonnontieteiden opettajamme Jukkis käytti aina puukenkiä. Ne olivat mustat ja ilmoittivat hyvissä ajoin kolinallaan tuntien alkamisesta. Kokonaisuuteen kuului 80-luvun collegepusero ja aavistuksen jalkoja rennosti laahaava kävelytyyli. Ja maantiedossa opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että puukengät ovat hollantilaisten juttu. Siis Jukkiksella oli hollantilaisten kopinat.


Ja näin pitkään piti elää, että opin myös ruotsalaisten, tai ainakin höllvikeniläisten, käyttävän puukenkiä. Niitä näkee joka kadunkulmassa myynnissä ja kotiovien pielessä odottavat kopistelijaa monenkokoiset ja kukalliset puujalkineet. Vaikka paikalliset kodit ovat kuin suoraan Ikea-katalogista vaaleine sisustuksineen ja vaatteet raikkaan valkoisia ja vaaleanpunaisia, saa puukengissä olla rajujakin värejä. Että löytyypä näistä ihmisistä hieman särmääkin! Se on vanha hyvä virsi, että matkailu avartaa. Kaikkea ei opi koulunpenkillä.

Melkein yksin

Täällä Skoonen korkean taivaan alla ajatukset kuin väkisin hakeutuvat Äideistä parhain -elokuvan maailmaan. Ilmavuutta, raikkaita tuulenpuuskia, lyhyttä kurkkuärrää, huojuvaa heinikkoa, aaltojen kohinaa, punatiilikattoisia maalaistaloja. Mietin omaa äitiyttäni, kulttuurien samanlaisuutta ja erilaisuutta, ystävyyttä, luonnonvoimia, toisen ihmisen ymmärtämistä. Suuria ajatuksia.


Rannalla sokerihiekkaa, hieman jäähtyneiden lasten rauhallista leikkiä, viileä tuuli hulmuttaa hiuksia, olemme yksin. Emme sittenkään. Kauempaa katsellessani levärievuiksi luulemani tummat raidat ovatkin mitä suloisimpia pienen pieniä simpukoita. Miljoonia vihreitä ja ruskeita simpukoita. Tulee huono omatunto, kuinka saatan kävellä täällä? Jokainen askel tarkoittaa usean pienen litistymistä. Peräännyn, lomalaisena istun vain tuulisessa rantaheinikossa, kuten pieni poika elokuvassa kauan sitten. Ja ihmettelen korkeata taivasta.

Kaikille löytyy tilaa

Eikös sitä sanota, että neljän ulkomailla asutun vuoden jälkeen on ihmisen jo melko työlästä palata kotimaahansa, sopeutua ja oppia jälleen tavoille? Minua jännittää tuleva kesäloma Porvoossa jo kolmen Pariisi-vuoden jälkeen. Yritän tässä hieman kerrata mitä saan tehdä ja mistä puolestaan katsotaan kieroon. Erityisesti jälkimmäiseen pitäisi kai valmentautua.


Parkkeeraus: Vaikka Rihkamatorin paikat olisivat kaikki täynnä, en parkkeeraa keskelle Mannerheiminkatua. Puskuri on auton koriste, eikä sillä saa työntää toista autoa parkkeeratessa.
Tervetiminen: Vaikka muistan hyvin Cittarin hyllyntäyttäjän kasvot, pidän suuni visusti kiinni enkä häiritse Hyvällä Päivällä. Kadulla tervehditään vain oikeasti tuttuja.
Liikennevaloissa: Vaikka minulla on kiire ja liikennevirrassa tulee väli, en automaattisesti hyppele päin punaista.
Pissattaminen: Vaikka vajaa kolmevuotias kailottaisi äitipissaa, en kyykitytä häntä autojen välissä.
Lääkärissäkäynti: Vaikka minulla olisi millainen vaiva, olen kiitollinen jo kahteen lääkereseptiin (kuuden sijaan).

Toisaalta maltan tuskin odottaa jo hieman kuivettuneen ruisleivän jyystämistä, nakuna saunomista, kerjäläisettömiä katuja, asiakkaana oikeassaolemista, ihmisiin naiivisti luottamista...Hui hui, painetaanpa jarrua heti alkumatkasta, ettei lopussa vallan pety.

Täydellinen matkagarderoobi

Säännöllisin väliajoin akkainlehdissä sivistetään neitoja ja rouvia asukokonaisuuksista, kuinka vain kymmenellä rievulla saa nokkelasti yhdistelemällä 15 erilaiseen tilaisuuteen juuri oikeanlaisen asun. Toimistotyöpäivään, sauvakävelylle, terassille, konserttiin, mökkivierailulle. Kaikkiin tilanteisiin löytyy vaateratkaisu, vain kymmenellä vaatteella. Ja pah.


Tässä minun 28 vaatettani, jotka otan kahden kuukauden Pohjolanturneelle. Myönnettäköön lisäksi olevan käytössäni etukäteen sinne lähettämäni oranssi fleece sekä sadevarusteet. Alusvaatteita, sukkia ja kolmea paria kenkiä unohtamatta. Tämän parempaan en kertakaikkiaan pysty. Silti on kauhea tunne jo etukäteen, ettei olekaan sitten "oikeita" vaatteita. Kesä kun on niin arvaamatonta aikaa, saattaa joutua veneilemään, konserttiin, viininmaistajaisiin, punamultatalkoisiin, ristiäisiin, suunnistamaan... Kymmenellä vaatteella tulisi kyllä tylsä kesäloma!

Villiä kesälukemista

Olen tolkuttoman nirso lukija. Tällainen lukihäiriöinen asettaa kirjalle vaatimukset, jotka ovat ihan omaa luokkaansa. Ensinnäkin aihepiirin täytyy olla kiinnostava, teksti ei saa briljeerata hankalilla sivistyssanoilla joita en ole koskaan oikein oppinut ja lauserakenteiden on oltava sen verran selkeitä ja kappaleiden lyhyitä, että tiedän mistä juttu kertoo. Ja kaikki selvää suomea - muuten nukahdan tavaamiseeni. Suomenkieleen haluaisin yhden lisän: sukupuolen häneen, sekin helpottaisi monesti ymmärtämistä.
Kaikesta huolimatta joskus jopa luen omistamiani kirjoja! Alkukeväästä piipahtaessani Akateemisessa Kirjakaupassa haalin muutamia mielenkiintoisen NÄKÖISIÄ pokkareita. Yksi niistä osoittautui julkisen kehumisen arvoiseksi.


Jos kirjailijan nimi on Bulbul on kirjan pakko olla hauska, siis suunnattoman hauska. Jos kirjan nimi on Munakoisojen kiukku, täytyy sen lähestyä ruokaa uudella jännittävällä tavalla, erikoisen jännittävällä tavalla. Jos kansikuva on noin lämminhenkinen, täytyy lukijalle tulla hiki pelkästä kuvaillun kuumuuden ja tulisten ruokien miettimisestä, siis polttava hiki.


Jos kappaleiden nimet ovat Julmettu juhla-ateria, Sienistä sekaisin, Ruokaa jonka puolesta kuolla, Kuolleen miehen kestit, on kirja luettava yhdellä istumalla, paitsi jos on ruvettava kesken kaiken kokkaamaan kirjan meheviä reseptejä. Tämä on kirja sellaiselle joka haluaa piipahtaa intialaisten ystävättärien kanssa keittiöön ja jopa ymmärtää heitä!

Terveisiä Pariisista

Te tunnette varmasti myös niitä ihmeellisiä ihmisiä, jotka kylään piipahtaessaan tuovat tuliaisia. Jokaiselle jotain, juu, tuoretta raparperimarmeladia emännälle ja isännälle viinipullo ja sitten vielä lapsille pienet muumit tai saippuakuplapullot tai tuoksukynät tai... Itse valitettavan usein keksin viedä ainoastaan sen viinipullon, tylsää. Ja lapsille vain kättäpäivää.


Kesäloma alkaa ylihuomenna, monta vierailua edessä, alkaen heti lauantai-illasta. Kerrankin ainakin lapset, jotka ilahtuvat tuliaisista eniten, saavat meiltä vierailijoilta jotain. Ostin nimittäin läjän pieniä Eiffel-torniavaimenperiä, monen värisiä, kaikki hieeenosti kiiltäviä! Pieniä ja halpoja ovat, mutta silti aivan toisella tavalla aloin odottaa tulevia tapaamisia.


Mutta koska tuomiset ovat paketoinnin Euroopan Japanista, innostuin ne myös kääräisemään paperiin. Näin kerran erään hienostoalueen vieläkin hienomman tuoksukaupan ikkunassa erityisen värikkäästi ja kauniisti paketoituja unelmatuoksuja. Nämä yrittävät imitoida niitä. Oikeastaan ei tullut ollenkaan hullumpia, lapsiystävällisiäkin ovat, kun ei teippailuja tai harmittavia solmuja. Täältä tullan Saksa, Ruotsi ja Suomi!

Onnen merkki

Tyttöjen entinen perhepäivähoitaja Suomessa kertoi löytävänsä helposti neliapiloita. Niin, hän onkin sellaista rauhallista ja pitkäpinnaista tyyppiä, toisin kuin kirjoittaja. Minusta sellaisen pienen poikkeavuuden löytäminen apilapellosta tuntuu vallan mahdottomalta. Ja kun en ole löytänyt sitä ensimmäistäkään, niin huono onni vain jatkuu enkä löydä niitä muitakaan.


Mutta nyt onni saapui luokseni, kenties olenkin etsinyt neliapiloita väärästä paikasta! Opiskellessani Joka naisen niksikirjaa vuodelta 1951 yhtäkkiä huomasin neliapilan olevan edessäni ja odottavan ihailijaansa. Ajatella, sain kirjan lahjaksi muinoin sulhaseltani 952:n yhteisen päivän johdosta (omistuskirjoituksen mukaan), tuskinpa hänkään tiesi samalla antavansa minulle tätä pientä lisälahjaa.


Tästä innostuneena ryhdyin todella opiskelemaan tullakseni lahjan antajalle paremmaksi emännäksi, heh. Ja tätä WSOY:n 1935 julkaisemaa Emännän tietokirjasarjaa suosittelen kaikille, jopa isännille. Sieltä löytyy nimittäin ihan kaikki (satunnaisotos): reumatismin kotihoito, ruoanvalmistuspöytä, sanomalehtikoukku, sähkövastus, valaistusneuvoja, vesikato, viemäri, villiviini, voilaitteet, yöpaita. Kaikki selvennetty rakenne-, mitta- ja kaaviokuvin. Kunpa tähän kirjasarjaan tehtäisi vielä viides osa, päivitys jossa kerrottaisiin yksissä kansissa näistä nykyajan vimpaimista, kulttuurishokista, kaapeleista, kevätrullista ja mp3-soittimista, silloin ei olisi huolen häivää!

Elämys

Alva halusi aloittaa baletin viime syksynä. Ennakkoluuloni ovat olleet aikamoisia kyseisen taidemuodon suhteen ja varauksella suostui. Tuskin siellä vielä tuossa iässä puututaan ruumiinrakenteen sopivuuteen ja musiikki on sentään kaunista. Näin on lukuvuosi hurahtanut, tunnit ovat osa viikottaisia rutiineja, paljon Tchaikovskyn Ruususta soitettu ja hypelty kotosallakin. Vihdoin lauantaina yritin olla parempi vanhempi ja jäin seuraamaan Alvan balettituntia ruokakauppaan ryntäämisen sijaan. Kylläpä minut palkittiin.




Se oli niin kaunista! Seitsämän pientä tyttöä kipitti, liiti, kikatti ja kieppui. Opettaja oli hyväntuulinen kaiken supinan keskellä ja piti tytöt iloisen kiireisinä liikkeestä toiseen siirryttäessä. Alvan asetellessa jalkojaan oikeanlaiseen ojennukseen oli keskittyminen käsinkosketeltavaa. Ja jokainen sai tanssia oman soolon musiikin huumatessa. Juuri silloin olin niin ylpeä äiti ja iloinen tyytyväisen lapseni puolesta. Kannatti mennä katsomaan, tuollaisen elämyksen jälkeen jääkaapistakin löytyi vallan helposti jämiä iltaruoaksi, koko elämä näyttäytyi hetken epätodellisen iloiselta ja liitelevältä.

Leivontapäivä

Herkutteluhimoa, sokerinnälkää, mutustelutarvetta. Siihen oli eilen saatava tyydytystä, päätin loihtia pieniä leivoksia. Suvussa on monenlaisia makuja, joten leivoin jokaiselle jotain.


Herttuattarelle ja kartanon rouvalle.


Puutarhurittarelle tyttärineen.


Vilijonkan omille tyttärille.

Taisi tulla makeaa riittävästi, melkein sokerihuppeliksi asti. Aloitamme laihdutuskuurin vasta iltapäivällä... tai huomenna.

Kiinalainen juttu

Paperit houkuttelivat vastustamattomasti ruokakaupan kassaa lähimmällä olevalla hyllyllä. Riisipaperia, oikein kultausta keskellä ja väriäkin painettu, sadan arkin nippu, vain 40 senttiä. Nyt on hankittu perheeseen Giâý vaǹ bac Made in China Joss Paper. Vessapaperia aatelisille. Kertakäyttöinen matkapeili. Varakaramellikääre. Kotona alkoi uteliaisuus niin painaa mieltä, että turvauduin Wikipediaan. Hahaa, juhannus kokkoineen on meidän osaltamme varma! Näitä aarteita poltetaan nimittäin hautajaisissa ja uskonnollisissa rituaaleissa, joillaiseksi suomalainen juhannuksen mieltääkin. Lukemani mukaan paperit taitellaan tietyllä tavalla, mutta miten? Pientä opiskelua vielä, mutta onhan juhlaan vielä aikaa.

Japaninsininen

Minulla näitä sairauksia riittää, nimittäin jo aiemmin mainitsemieni apina- ja Intia-vaivojen sekä vakavan mökkimalarian lisäksi minulla on vuodesta 1982 ollut myös malariatyyppinen Japani-kuume. Silloin suloisella 80-luvulla kaverit tapetoivat huoneensa Boy Georgella, Duran Duranilla, Nipalla. Minun huoneeni beessiä kukkatapettia koristi mistä lie haalimani Japanisälä. Ollessani 12 soitin jopa Japanin suurlähetystöön ja heidän lähettämät esitteet sekä Nykypäivän Japani -kirja olivat pikään suurimpia aarteitani. Suuri Kiitos ystävällisyydestä heille!


Tänään halusin piristää itseäni hieman, estetiikannälkä iski ja matkasin 17 metropysäkinväliä kohti Vietnamkiinajapania. Ja ei mennyt montaakaan minuuttia kun jo oli aasiantalouskasvu ja kulutusinto iskenyt. Hedelmät sujahtivat pussiin vikkelään, puoleen hintaan kun olivat! Vakava hetki koitti japanilaisten pikkukulhojen hypätessä eteeni. Sininen väri on mielestäni julma ja kalsean makuinen, MUTTA kun japanilaiset ovat tehneet sinisestäkin niin rauhottavan, tasapainoisen ja houkuttelevan...Lähipäivinä säästyn metromatkalta, sillä voin ihastella kulhoa kotona, minusta alkaa huokua tyyneys ja raikkaus.

Unelmointia vain

Kun suomalaisella kotiäidillä on mökkikuume pahimmillaan ei pelkkä netti riitä vaan tarvitaan jotain konkreettista hypisteltävää. Pariisin mökkilehtitarjonta lipsahtaa kovin helposti linnaromantiikan puolelle, ei siis kelpaa lääkkeeksi. Kotikirjastosta ensimmäiseksi käteen osui Det svenska rummet -kirja, hmmm, hieman liian somaa ja täydellistä tähän tautiin.


Mutta kirjahyllyn oikeassa alareunassa pilkotti epämääräinen ja hieman ruosteinen lehtirivistö. Opiskeluaikojeni aarrepino, isoanopin lapsiperhekolumnit, Wendelinin kansikuvat, nostalgiaa parhaimmillaan. Näillä olen kuumettani lietsonut, toimii, lähestytään vakavaa sairauden tilaa.


Hetkeksi kuumeen laskiessa havahdun miettimään, että mitäs ne lapset siellä sitten... Mutta eikös ennenkin vanhaa käytetty sopivasti lapsityövoimaa, oppivat elämää varten, pysyivät kiireisinä autellessa, vähintään voivat soitella kansanlauluja minun ihan pikkuruisen remontoidessa ja sisustellessa. Pitäisi oikeasti varmaan käydä se unelmamöksä katsastamassa, etteivät hienot lehdet turhaan kulu.

Aidot tunteet

Vielä tänäänkin on tuo eilinen äitienpäivä mietityttänyt. Mikä aidosti ilahduttaa? Lasten hoidossa/koulussa ilman alkeellistakaan pedakogista ideaa ja ohjausta pusatut pakkopullalahjat? No, saivathan lapset kokea antamisen riemun.


Sain spontaanit lisälahjat. Pöydälle unohtuneet pastelliliidut houkuttelivat tytöt maalaamaan kuvat värituubeista ja kuvantekovälineistä - niistä kun äiti tykkää. Keskittyneesti he uppoutuivat kuvantekoon ja sehän näkyy tuloksissa. Nämä ilahduttavat oikeasti, pidempään kuin vain sen antamishetken!


Vietimme iltapäivän piknikillä ja Bagatellen ruusutarhassa päitämme pyöritellen. 1300 ruusulajiketta saa pelargoniaruukkupuutarhurin pään totaalisen sekaisin. Suuria kirkuvan oransseja, ujoja haalean keltaisia, kerrottuja joulunpunaisia, kaikkia mahdollisia värejä ja muotoja sekä kokoja, sulassa sovussa, ilmaan minkäänmoista istutuslogiikkaa. Aivan mahtavaa väriterapiaa kaikille lompsottajille. Bagatellen puutarhassa saamani lisäenergian avulla jaksan taas tämänkin viikon!

Valehtelijoiden klubi

Valitse totuus.


a) Design satelliittikanavavastaanotin
b) Torakkakarkotin
c) Rakkaudella muotoiltu parfyymituoksuinen kestoruusu


a) Renoirin väripaletti
b) Duracell-paristojen uusin mainos
c) Entistä iloisempi avaimenperä


a) Intialainen sylkykuppi
b) Barbiepotta
c) Tunnelmallinen tuikkukippo

Aivan oikein arvattu, tänään vietetään Ranskassa äitienpäivää! Onnea minulle ja kaikille muillekin äideille!

Tarkkailussa

Muuttaessaan kaukaiseen metropoliin, lentäessään viikonloppulomalle tuntemattomaan cityyn, puksutellessaan elämänsä ensimmäisellä reiliseikkailulla kohti todellista suurkaupunkia luulee ihminen pääsevänsä vapautumaan, irrottautumaan hetkeksi kotikulmien kahleista ja elämään enemmän hetkessä, tässä ja nyt.






Niin sitä voikin tehdä, muttei YKSIN. Ainakaan Pariisissa. Vaikka Ranskassa kirkko ja valtio erkanivat toisistaan jo 300 vuotta sitten, tarkkailee meitä kadunkulkijoita sadat varajumalat. Toiset ovat lempeitä, osalla valmiiksi tuomitseva ilme kasvoillaan, yhdellä jopa pilke silmäkulmassa, arvioiden ja kiventerävät aivot raksuttaen seuraavat alitse kiitäviä kohtaloita, ratkaisuja ja sieluja. Kaikella on jälleen puolensa, eipä ole ihminen yksinäinen tässä kaupungissa. Varajumalat eivät lakkoile.