Vaikka kuuden tuhannen kilometrin päässä olenkin ajattelen häntä, "kylähullua". Yleensä mies haahuilee pitkin kylän pääraittia tai päivystää kadun laidalla, sätkä huulessa, vuosia kerätyt nyörit vyötäröllään. Koskaan en ole nähnyt tai kuullut hänen mitään sanovan, paitsi muutama viikko sitten. Silloin hän keksi lähteä hetkeksi seuraamaan kuvauspuuhiani ja hekotellen painoi selässäni roikkuvaa kameralaukkua alas. Säikähdin, etenkin hänen sekavaa äänekästä ölinää.
Silloin tajusin, ettei hän mikään "kylähullu" ole, vaan todennäköisesti lievästi kehitysvammainen. (Mikä on sovelias nimitys - olen tippunut nykysuomen sanavalinnoista kärryiltä!?) Ilmeisesti hän on tähän asti majaillut ensimmäisessä kuvassa näkyvässä hökkelissä, josta olen nähnyt hänen tulevan. Mutta minne tuo ihmispoloinen kylän katoamisen myötä joutuu? Kujien mies, näenkö sinua enää?
Maailma on jossakin määrin niin samanlainen. Tai tässä tapauksessa Kiina ja Turkki. Meidän kotikatua kävelee päivittäin mies. Takki auki, housut repsottaen. Mitään puhumatta tai äännellen. Tuli kuvastasi hän mieleen. Oma kylähulluni taitaa kyllä olla psyykkisesti sairas. Ja niiden osa on täällä vammaisten lailla karu. Ovat usein perheen häpeämiä ja hoitomahdollisuudet ovat olemattomia. Tulee sääli, joka kerta. Vaikka sanoisvat säälin olevan sairautta.
ReplyDeleteEi ole missän helppoa olla erilainen - esm. kehitysvammainen- niin eritoten kiinalaisessa yhteiskunnassa se on vaikeaa, häpeällistä, heitteillejättämistä, osattomuutta, syrjimistä, pelkoa...listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Ja tuo sääli - sairautta tahi ei - inhimillistä, halua/toivoa voida vaikuttaa parempaan, suvaitsevampaan yhteiskuntaan - sitä se on.
ReplyDeleteMine, niinpä, eikä Suomesta kauaksi tarvitse mennä, että näitä katujen ihmisiä vilistää paljon. Pariisissa tuttuja katuasukkeja riitti. Yhteenkin tätiin törmäsimme melkein päivittäin, vuosi vuodelta harmaasta takista tuli ruskeampi, silmälasit hajosivat enemmän, yksinpuhelu muuttui agressiivisemmaksi. Ihan kamalan sääli. Kyllä minusta saa sääliä jos säälityttää, eikö se ole kuitenkin ihan normaalia myötäelämistä?
ReplyDeleteAnonyymi, sitä olen joskus ihmetellyt, että minne Kiinassa ja muuallakin Aasiassa kaikki kehitysvammaiset tai muuten massasta poikkeavat jemmataan? Ja lastenkotilapsia katsoessa ei voi kun ihmetellä miten ihmeessä heistä niin monella on huulihalkio. Tulee väistämättäkin ajatus, että se on ollut lapsien hylkäämisen syy. Korjausleikkaus maksaa 900 euroa, maaseudulla koko vuoden palkan verran, johon köyhillä perheillä ei ole varaa. Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää lapsen hylkääminen, muka...
ReplyDeleteVoi, toivon, että kujien mies on löytänyt paikan itselleen, kun kylää ei enää ole. Pariisissa asuessamme annoin eräälle kadunmiehelle joka kerta hänet nähdessäni muutaman euron. Hän oppi tuntemaan minut, ja lopulta vaihdoimme aina muutamia sanojakin, päivittäisiä kuulumisia. Kylmällä säällä annoin euron lisää, jotta pääsisi lämmittelemään kahvikupin ääreen läheiseen tabaciin.
ReplyDeleteKaikkea hyvaa alkavalle uudelle vuodelle 2012!
ReplyDeleteNyt olen iloinen, että olen huomannut tämän sivuston, juuri sopivaa tietoa, joka halusi!
ReplyDeleteSamaa mieltä!
Delete