Hyvin nukutun yön jälkeen havahduin varhain ja lähdin köpöttelemään aamuhämärässä olohuoneeseen. Melkeinpä säikähdin, sillä terassilla metrin päästä ikkunasta repi kettu saalistaan. Painoi tassullaan sitä lautaa vasten, hampaillaan riuhtoi ja jyysti, kunnes taisi havahtua läsnäolooni ja luikki tiehensä jättäen saaliin jälkeensä. Hih, ihan pelkästään tätä elämystä varten kannatti karata maalle, sillä kettupa oli käyttänyt esikoisen varvastossuja purulelunaan! Vielä tuossa eilisessä kuvassahan ne ovat ehjät. Kyllä olisin ihmetellyt tossun muuttunutta olomuotoa, jollen olisi sattunut näkemään kolttosta verekseltään. Maalla sattuu ja tapahtuu.
Sunday, September 22, 2013
Vilijonkka karkuteillä
Perheen nauttiessa kaupunkiriennoista karkasin minä maalle, todistamaan syksyn saapumista ja hiljaisuutta.Viimeisellä tienpätkällä ajoi lisäkseni vain ujeltava ambulanssi.
Nautin maatumisen kosteasta tuoksusta, hiljentyneestä luonnosta, huvilan ilmavuudesta. Illalliseksi wokkasin tiikerirapuja ja chiliä, jumppaa siivitti sympaattinen dokumenttifilmi etiopialaisesta hiv-orvosta, seuraavaksi kömmin viileään vuoteeseen ja nukun hyvät yöunet vailla huonoa omaatuntoa omasta kuorsaamisestani.
Uutisissa väittivät sään viilenevän tulevina päivinä. Kyllä se vain passaa, oikeastaan kuulostaa suorastaan mukavalta. Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille!
Sunday, September 15, 2013
Vastarintaliike
Maahanmuuttajataustainen oppilas kysyi minulta mikä on se juuri mainitsemani "mause". Häkellyin, mutta en niinkään kirjainvaihdoksesta tai ettei tuo pieni ihminen tiennyt mitä "lause" tarkoittaa, vaan kuinka hän muistutti omaa kuopustani sekä hänen vilpittömän uteliaalla ja tiedonnälkäisellä katseellaan että sanan muuntumisella. Tuollaista se kommunikointi meidänkin kotona on. Sanat ovat sinne päin, usein merkitys tarkoitettua toinen. Luokkaretkeä kutsutaan partioleiriksi, roikkumisen sijaan rikutaan ja sitten kompastutaan rantamäntyjen juureksiin.
Oppilasta ajatellessani uteliaisuuteni heräsi. Kuinka vanhana hän on Suomeen muuttanut, onko muutto ollut vapaaehtoinen vai pakon sanelema, onko lapsi uudessa kotimaassa asuessaan yhtä muutosvastarintainen kuin meidän kaksi nuorempaa? Muutosvastarinta, se on perheessämme viikon sana. Olemme vanhempina saaneet kuulla kunniamme useampaan kertaan. Törkeästi rakensimme uuden huvilan, vaihdoimme "ihan hyvän" kiukaan miehen oman yrityksen "kiviläjään" ja vielä kaiken kukkuraksi menin kaivamaan saunanpolulta pois ne neljä törröttävää teräväkulmaista kiveä. Millään järkisyillä ei kuulemman voi perustella tällaisia älyttömiä tekosia. Onkohan tämä syvä muutosvastarinta osa normaalia lapsen kehitystä vai liittykö se aiemmin koettuihin muutoksiin?
Vaikka juuri nyt en tätä marmatusta jaksaisi enää yhtään voin vain kuvitella kuinka viiden vuoden kuluttua makeasti nauramme tällekin muutosvastarintamalle.
Friday, September 6, 2013
Koti-ikävä
Mitä kaipaa pieni 9-vuotias koti-ikävissään Kiinasta eli maasta jossa eli kolme ja puolivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi? Kirjaanpa muistiin, nyt kun vielä sormet ovat kosteita tyttären kyynelistä.
Sushiravintoloita, jollaiseen lupasin hänet myötätunnonpuuskassa heti pikimmiten viedä. Auttanee pahimpaan suruun, vaikka aika kaukana toisistaan ovatkin ne sikäläiset ja täkäläiset.
Eläinkauppaa, meidän talonyhtiön kulmassa, jossa myytin ylihintaan kaikkien kulmakunnan lapsien rakastamia alikokoisia eläinlapsia.
Lähipuroa, sen limaisia mutkia, sammakonkutua, solinaa, keväistä puiden kukkaloistoa.
Sanlitunia, Pekingin ainoaa aidosti elävää ostaria, jonne Marimekkokin on sittemmin rantautunut.
Ja viimeiseksi sai kakistettua vielä ikävöivänsä koulua. En ihmettele.
Voi toista, niin me hänet olemme jo kahdesti sijoiltaan riistäneet. Ensiksi pois "hänen Pariisista" ja sitten Pekingistä. Mutta ihmeen hyvin on tämä viimeinen siirtyminen kuitenkin sujunut. Pariisin jättäminen oli kuopukselle huomattavasti rankempi ja enemmän ikävöintiä aiheuttanut muutto. Välillä kuitenkin on tärkeää saada muistella ja kaivata, kyynelten kera.
Wednesday, September 4, 2013
Kaikki ne vuodet...
...toivoin pääseväni vaikka viikottain mielenkiintoisiin näyttelyihin. Kuvittelin kuinka SITTEN Suomessa sivistän itseäni oikein todella, olen sellainen aktiivinen itseään kehittävä taidekasvattaja. Saldo on jäänyt kuitenkin hävettävän laihaksi. Koko keväänä sain aikaiseksi kaksi näyttelykäyntiä ja kesälläkin rahtauduin jälleen vain yhteen (1!) näyttelyyn. Toisaalta Steven McCurryn valokuvanäyttely piirtyi verkkokalvoilleni varmasti kymmenen muun näyttelyn edestä. Niin taitava ja viisas kuvaaja. Idolini!
... kaipasin myös Akateemisen kirjakaupan paperin- ja painomusteentuoksuisille käytäville inspiroitumaan, valitsemaan, joskus jopa ostamaan. Sinne olen sentään päässyt, mutta yleensä kiireen kanssa kelloon jatkuvasti vilkuillen, ahdistuen hinnoista, valinnnanvaikeudesta harmistuneena.
...haaveilin kuinka sitten sinne suomalaiseen metsään pitkin syksyä menen opettelemaan sienestämistä. Jo pitkin kesää haastattelin taitavia ystävättäriäni milloin ja millaiseen metsään sinne kannattaa mennä. Tämän projektin aloitinkin viikonloppuna ihanassa syysripsinnässä, aivan hiljaisessa kangasmetsässä. Ristiin rastiin kuljin ja löysin runsaasti täysmätiä ja -matoisia tatteja. Ja sen viheliäisen ampiaispesän, jonka asukkaat suuttuivat astuttuani sen littaan. Kaksi syystäkin ärhäkkää ampiaista pistivät minua vaatteiden läpi reiteen ja sääreen. Palasin kotiin siis tyhjine koreineni ja sieniveitsen sijaan kaivoin esille antihistamiinit. Silloin vielä nauratti.
Eilen sääri kuitenkin herkistyi pistolle niin, että se turposi nilkkaan saakka ja pistokohtaan ilmestyi märkää, Niinpä päätin tällä kertaa retkeillä kohti lääkärin vastaanottoa. Kotimatkalla sienisaaliin sijaan korissa kolisivat antibiootti-, kortisoni- ja antihistamiinipillerit.
Ja nyt lupaan itselleni, etten enää sorru Sitten kuin -elämään. Ihan totta.
Subscribe to:
Posts (Atom)