Mitä kaipaa pieni 9-vuotias koti-ikävissään Kiinasta eli maasta jossa eli kolme ja puolivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi? Kirjaanpa muistiin, nyt kun vielä sormet ovat kosteita tyttären kyynelistä.
Sushiravintoloita, jollaiseen lupasin hänet myötätunnonpuuskassa heti pikimmiten viedä. Auttanee pahimpaan suruun, vaikka aika kaukana toisistaan ovatkin ne sikäläiset ja täkäläiset.
Eläinkauppaa, meidän talonyhtiön kulmassa, jossa myytin ylihintaan kaikkien kulmakunnan lapsien rakastamia alikokoisia eläinlapsia.
Lähipuroa, sen limaisia mutkia, sammakonkutua, solinaa, keväistä puiden kukkaloistoa.
Sanlitunia, Pekingin ainoaa aidosti elävää ostaria, jonne Marimekkokin on sittemmin rantautunut.
Ja viimeiseksi sai kakistettua vielä ikävöivänsä koulua. En ihmettele.
Voi toista, niin me hänet olemme jo kahdesti sijoiltaan riistäneet. Ensiksi pois "hänen Pariisista" ja sitten Pekingistä. Mutta ihmeen hyvin on tämä viimeinen siirtyminen kuitenkin sujunut. Pariisin jättäminen oli kuopukselle huomattavasti rankempi ja enemmän ikävöintiä aiheuttanut muutto. Välillä kuitenkin on tärkeää saada muistella ja kaivata, kyynelten kera.
Ja kaiken ikävöimisen takana on kuitenkin tuo suunnaton kulttuurien ja kielien rikkaus, jota hän on saanut kokea lyhyeen ikäänsä ehdittyään.
ReplyDeleteVaikka nyt olisi värittömämpää, tylsempää, mitä kaikkea siellä koulussakin ikävää, niin kerro hänelle, että hän on kuitenkin onnenplikka!
Ihana sinä kun kirjoitit kyynelsormin nuo muistiin:)
Värittömämpää täällä totta tosiaan on, mutta tämän tytön kohdalla luulen häne arkensa kuitenkin olevan Kiina-elämää jännittävämpää ja vaihtelevampaa. Esimerkiksi ltapäiväleikit syntyvät spontaanisti, toisaalla piti monta päivää etukäteen sopia, lapset kun asuivat hajallaan ja olivat niin aikataulutettuja. Paljon on nähnyt ja oppinut eri kulttuureista ymmärtämään ikäisekseen, vaikkei varmasti itse sitä vielä tajuakaan. Sellainen hytinä äitinä, että juuri tämä tyttö tulee pärjäämään missä vain. Mutta nyt on aika antaa hänelle vankka äidinkieli, jotta kehittyisi se abstraktikin ajattelu empaattisuuden rinnalle!
DeleteIhan karkas itku kurkkuun. Nousi se tunne lapsuudesta, kun iltaisin itkin "vanhaan kotiin" vaikka ei oltu muutettu kuin kilometri!
ReplyDeleteTuo eka kuva niin kauniin japanilainen. Onnenpensaat kukkii mutta onko siis Kiinasta keväällä?
Ja nytpä muistui mieleen omakin lapsuuden muuttomuisto. Muutimme sentään viisi kilometriä, mutta itkien vanhasta kodista lähdin. Muistan kuinka makasin huoneeni lattialla, karhea kakanruskea kokolattiamatto pisteli poskeani, mutta en millään olisi halunnut siitä paikasta luopua. Että loppujen lopuksi ei taida olla eroa muuttaako kilometrin vain 5000!
DeleteAi onnenpensaitako nuo olivat, kiitos! Tuo kasvituntemus(kaan) ei oikein ole vahvinta osaamisaluettani.
Ja kyllä, kuvat ovat toissa huhtikuulta, oikein kauniina viikonloppupäivänä napsastuja kuvia.
DeleteMeillä oli lapsilla pitkään samanlaisia tunnelmia Kaliforniasta muuton jälkeen. Ruokapöydässä he aina muistelivat mitä taakse oli jäänyt... Mutta nyt on kolme vuotta vierähtänyt ja ne jutut ovat kaukainen muisto... tosin tiettyihin kavereihin on edelleen säännöllinen yhteys.
ReplyDeleteAmerican Girl ja formaldehydi hymyilyttää.. tiedän mitä tarkoitat :)
Ajatella Merja kuinka mahtavaa tosiaan tämä nykyajan yhteydenpito on. Keskimmäisenkin paras kaveri vietti kesän Ameriikassa, on muuttanut nyt ihan toisaalle ja tytöt skypettävät ja pitävät yhtä. Nyt yhteydenpito on vain ja ainoastaan halusta kiinni, ei osoitteiden oikeellisuudesta tai postilaitoksen toimivuudesta.
DeleteMeillä tämä kahden nuoremman AG-kuume vain jatkuu ja jatkuu. Koti on yhtä suurta askartelustudiota ja mikä tahansa roska on muutettavissa AG_tavaraksi. Mahtavaa luovuutta, mutta voi tätä sotkua.
Kurkkasin blogiasi pitkästä aikaa - mikä muistojen jysähdys täyttikään pääni. Apua, minäkin tunnustan ikävää Pekingiin vaikken haluaisikaan.
ReplyDeleteTai ainakin ikävää jonnekin.
Meillä myös pojat kaipaavat entistä kotiaan, kavereitaan ja kouluaan lähes joka viikko. Hyvin ovat tänne asettuneet, mutta takaisin lähtisivät heti, jos pääsisivät. Kesän lopussa ennen koulun alkua E oli Kiinassa kavereillaan kolme viikkoa ja oli pari päivää mukana ISB:lläkin. Lähtiessään reissuun hän sanoi, että haluaa tehdä Pekingissä niitä asioita mitä teki siellä asuessammekin: skeittailla Yosemiten edessä, syödä aamiaista Jamaica Bluessa, käydä EuroPlazan mäkkärillä kavereiden kans, ostaa ruokaa katukeittiöstä jne jne. Pieniä olivat lapsen toiveet ja kaikki täyttyivät. Tuli entistäkin kaihoisampana reissusta takaisin.
Terveisiä teidän perheelle!
Halauksin,
Maarit
Samat sanat, Maarit! Ikävä Jamaicaan kahville, ikävä iloista Wangia Jennyssä, ikävä naisystäviäni, ikävä kunnon chilisapuskaa turkoosissa ravintolassa jne. Niitä ihan arkisia asioita.
DeleteMitäs veikkaat, palaako E Aasiaan päästyään lukiosta?
;) Kysyin häneltä tuota samaa viime viikolla. Ei taida kuitenkaan Aasiaan palata - tai tiedä häntä. E:n ykköstoiveena taitaa tällä haavaa olla Kanadan British Columbia ja biolääketieteen opinnot. Siellä on lähellä upeat mahdollisuudet lumilautailla ja monet ISB:n kavereista haaveilee myös opinnoista siellä + Kanada halvempi kuin USA. No nämä on tämän hetken haaveita/päämääriä
Delete- hyvä kun on jotain mihin tähdätä ettei opiskelu ole ihan 'virrassa lillumista'.
Muuten vieläkö liikut torstaisin meidän kulmilla? Olisi kiva nähdä.
-Maarit
Voi häntä ja ikävä-kyyneleitään! Ymmärrän niin hyvin. Meille kaikille Ranskan taaksejättäminen oli aivan kamalaa. Olen kuitenkin Liivian kanssa samaa mieltä, onnenplikka, kuten on myös meillä onnenpoika. Uusista kulttuureista ja kielistä saa niin paljon upeita kokemuksia ja elämän rikkauksia. Kumma kyllä, vaikka Meksikon vuotemme oli vaikea, niin nyt täällä kuumalla preerialla jo huomaamme muistelevamme niitä vehreitä värejä, sitä täydellisen ideaalia ilmastoa, ihmisten jatkuvaa pälätystä... Niin vain tuostakin vuodesta on kehkeytymässä posiitivisia muistoja! Terkkuja paljon Kaisalta
ReplyDeleteHih, aika se tosiaan kultaa muistot. Enpä olisi minäkään uskonut kuinka paljon toisinaan takaisin Pariisiin kaipaan. Toisinaan kuitenkin huomaan, että eniten kaipaan sitä poppoota, joka silloin oli ystäväpiirimme. Nyt ovat kaikki hajaantuneet pitkin maailmaa, kaipaamaani ei enää ole. Yksittäisiin perheisiin pidetään yhtä, mutta vaikka Pariisiin menisi käymään ei samaa tunnelmaa enää löydy. Aivan mahtavan kansainvälisen elämän kääntöpuoli, mutta myös vahvuus. Me kaikki elimme siinä 100% läsnä ja juuri siinä hetkessä.
DeleteSanattomaksi vei postauksesi. Annathan tyttöjesi pitää muistonsa, jopa vahvistaa niitä. Näin heistä kasvaa huomisen kansainvälisiä, rohkeita aikuisia, jotka ymmärtävät paremmin minuuttaan ja toiseuttaan yhä "pienemmäksi käyvässä" maailmassa.
ReplyDeleteOi, miksi yrittäisin viedä heidän muistonsa?? Säännöllisen epäsäännllisesti katsomme yhdessä valokuvia, muistelemme ja samalla nautimme toistemme seurasta. Lapset oikein kilvan muistelevat tilanteita ja ihmisiä. Onneksi sellaista ei heiltä kukaan voi ottaa pois.
DeleteKansainvälisiä eli suvaitsevaisia ja uteliaita on heistä taatusti kehittynyt.Tulevaisuus sitten näyttää tuleeko heistä vanhempiensa kaltaisia nykyajan nomadeja vai valitsevatko tyystin päinvastaisen elämäntavan. Kunhan löytäisivät paikkansa maailmassa, ja rakkauden!
Voi miten riipaisevaa. Ja silti mielettömän ihanaa, että olette voineet tarjota lapsille tuollaisen mahdollisuuden. Se on sellainen ainutlaatuinen lahja, jota varmasti muistelevat usein myös ei-kyynelsilmin. Mutta kyllä minä niin häntä sympatisoin.
ReplyDeletePaljastan, että vuotemme maailmalla syntyivät meidän aikuisten omista tarpeista ja uteliaisuudesta. Ja "lapsiparat" joutuivat vain kulkemaan mukana. Saavat sitten aikuisina kertoa kuinka hyvä juttu se sitten olikaan. Mutta pajon ihania yhteisiä muistoja ehti maailmalta kertyä, joita muistellessa pääsääntöisesti hymyilemme tai nauramme, mutta olisihan niitä syntynyt vaikka olisimme muinoin jääneet Porvooseenkin. Ne olisivat vain olleet erilaisia.
DeleteNe vuodet ovat olleet lapselle rikkaus,uskon niin. Vaikka vietimme sattuneista syistä vain vuoden Kiinassa, uskon että sen vuoden jälkeen meidän kaikkien on ollut helpompi heittäytyä tuntemattomaan ja uskon,että tulevaisuudessa nuoren tai lapsen on paljon helpompi lähteä vaihtariksi,opiskelemaan tai töihin ulkomaille.Liisa
ReplyDeleteTai tarkoitin,että aikuiseksi kasvettuaan...
ReplyDeleteLiisa