Friday, December 30, 2011

Kujien mies



Vaikka kuuden tuhannen kilometrin päässä olenkin ajattelen häntä, "kylähullua". Yleensä mies haahuilee pitkin kylän pääraittia tai päivystää kadun laidalla, sätkä huulessa, vuosia kerätyt nyörit vyötäröllään. Koskaan en ole nähnyt tai kuullut hänen mitään sanovan, paitsi muutama viikko sitten. Silloin hän keksi lähteä hetkeksi seuraamaan kuvauspuuhiani ja hekotellen painoi selässäni roikkuvaa kameralaukkua alas. Säikähdin, etenkin hänen sekavaa äänekästä ölinää.

Silloin tajusin, ettei hän mikään "kylähullu" ole, vaan todennäköisesti lievästi kehitysvammainen. (Mikä on sovelias nimitys - olen tippunut nykysuomen sanavalinnoista kärryiltä!?) Ilmeisesti hän on tähän asti majaillut ensimmäisessä kuvassa näkyvässä hökkelissä, josta olen nähnyt hänen tulevan. Mutta minne tuo ihmispoloinen kylän katoamisen myötä joutuu? Kujien mies, näenkö sinua enää?

Tuesday, December 27, 2011

1000. postaus



Varsinainen yllätyksien loma! Tänään löysin itseni, miehen keralla jälleen, suorittamasta tulvaevakuointia. Vesi nousi mökkirannassa hurjalla kohinalla ja aallokot löivät varvikkoon. Kiireesti tyhjensimme saunasta sekä sen ympäristöstä kaiken irtonaisen. Meillä onkin ollut paha tapa jättää talveksi ulkoseinää vasten rojua, joka oli jo ajautunut useiden metrien päähän rakennuksesta. Lähtiessämme vesi oli noussut jo kynnystason yli. Olisi hurjasti tehnyt mieli kurkistaa sisälle vielä kerran, mutta hillitsimme sentään. Aallokkoa saunatuvassa lienee parasta välttää, pelkkä vesi riittää.


Iltapäivän viimeiset valonsäteet lumosivat minut jälleen. Kaikesta mahdollisesta tuhosta huolimatta mieleni on levollinen. Meillä oli mukava päivä ulkona luonnon näyttäessä voimiaan. Tapahtuu mitä tapahtuu ja eletään sen mukaan.

----

Tämä on tuhannes postaukseni! Tarina alkoi Pariisista, matkan varrella mukaan tuli Porvoon saaristo ja sitten Pariisi vaihtui Pekingiin. Lämmin kiitos kaikille matkaa seuranneille. Lisäksi Suuret halaukset kommentoijille - teidän kannustuksen vuoksi jatkanen toisenkin tuhannen verran.

Uusi tuttavuus



Arvaattekohan kuvista mitä tänään tapahtui, mihin mieheni mukana päädyinkään? Juu, liittyy musiikkiin. Ja vanhoihin soittimiin...


Tosiaan, tutustuimme viehättäviin myynnissä oleviin vanhoihin seurakuntasalin urkuihin. Ei tietenkään mihinkään pieniin, kuten arvata saattaa. Aivan kokonaisen uuden talon ne ympärilleen tarvitsisivat. Tai jonkin sopivan vanhaan salin. Tai ladon tai... Niissä oli kaunis pehmeän mahtipontinen ääni, edustivat minusta soveliasta tyylisuuntaa (en tosin osaa sitä määritellä) ja sanoin miehelle, että mietipä nyt tarkkaan.

Perästä kuuluu tai sitten ei. Mutta oikein miellyttävä tutustuminen joka tapauksessa.

Monday, December 26, 2011

Ennen ja jälkeen







On vaikeaa miettiä mitä itse mahtaisin kyläläisenä ottaa talostani mukaan. Tuskin tyytyisin pelkkiin ovenkahvoihin, vaan mukaan lähtisivät koko ovet ja miksei ikkunatkin... Tämän Porvoon talomme ollessa myynnissä on ilmassa itselläkin hyvästijätön haikeutta, mutta tilannehan on tyystin erilainen kuin kyläläisillä, koska meidän luopuminen on täysin vapaaehtoinen valinta. Ja talon elämä ei suinkaan ole loppumassa, vaan jatkuu alkuperäisine ovenkahvoineen päivineen varmasti toiset sata vuotta ja enemmänkin.

Kaikella on tarkoituksensa. Kuten sillä, ettei vanhalle talollemme ole vielä löytynyt uusia omistajia. Näin olemme itse saaneet nauttia talon suloisesta joulutunnelmasta. Täten on kuopuskin päässyt asumaan talossa hetkisen, ensimmäistä kertaa elämässään.


Muuten kaupungin joulutunnelma on hieman hakusessa. Vanhastaan tuollaisen kauniin vaaleanvihreän yhdistää kevääseen, kuten myös pensaiden vesipisarat ja iloisesti pyöräilevät kaupunkilaiset. Mutta valoisaa joulumieltä onneksi löytyy!

Hyvää joulunpyhien jatkoa rakkaille lukijoilleni!

Friday, December 23, 2011

Perhe muuttaa



Viiden makuuhuoneen yhteisö muutti "lähistölle". Viimeisenä ulos tulleella pariskunnalla oli käsissään kaksi aarretta: vauva ja ruorikello. Tunnelma oli helpottunut, lähes hilpeä. Kurkistin ennen talon lukitsemista millaisen kodin he taakseen jättivät.




Talo oli uudehko, eikä mikään kaunokainen, mutta arkkitehtuuriltaan hyvin tyypillinen. Kadulta astuttiin lämmittämättömälle katetulle sisäpihalle. Saniteettitila heti ulko-oven vieressä oikealla (reikä lattiassa, ei pesumahdollisuutta). Yhteiskeittiö ja vesipiste löytyivät pihan perältä.



Pariskuntien makuunuoneiden ainoat ikkunat avautuivat pihalle. Osa heistä oli ottanut mukaansa kaiken, toiset jättäneet jälkeensä kokonaisen kaluston.


Kyläelämälle tyypillisiä sähkövirityksiä näkyi useampia. Kuten ovenpäällispeilejä. Ostetaankohan uuteen kotiin aina uusi peili suojaamaan pahalta?

Elettinkö tässä kommuunielämää parhaimmillaan vai pahimmillaan? Yksinäistä ei ainakaan ole ollut.

Thursday, December 22, 2011

Hetki rinnakkaiseloa







Kaikki asukkaat eivät suinkaan lähteneet heti purkutöiden alettua. Itse asiassa monet jättivät kylän vasta edellisenä päivänä ennen oman talon purkua. Niinpä kaukaa maalta palkatun purkutyöväen ja kylän asukkaiden rinnakkaiselo oli mielenkiintoista seurattavaa. Ero myös minuun suhtautumisessa korostui päivä päivältä.

Työläiset olivat hilpeitä ja varmasti onnellisia työnsä olemassaolosta sekä selvästikin ulkomaalaisiin tottumattomia. Toisinaan uteliaasti hyppelivät tiilikasojen keskeltä katsomaan kuvia kameran ruudulta, sitten viittoilivat kenestä pitää seuraava kuva räpsäistä.

Kyläläiset sen sijaan kokoontuivat kadunkulmiin pohtimaan elämän suuntaa ja aavistuksen kyräilemäänkin. Välttelivät kontaktia työläisiin. Minuun jo tottuneina eivät välittäneet hitustakaan, enintään naurahtivat ja vastasivat tervedykseni.

Paitsi viimeisenä päivänä, jolloin tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista. Ohikulkija tuli luokseni ja ohjasi minut muutaman korttelin päähän katsomaan jotain. Paikalla oli poikkeuksellisesti 30 poliisia ja mekkala valtava. Vanhukset eivät halunneet jättää kotiaan, kaivinkone heilautti jo kauhaansa asukkaiden vasta kannellessa täkkejään ulos. Poliisit eivät minusta välittäneet, mutta nuorehkot kyläläiset tulivat sanomaan oikein englanniksi ikävän vaativaan sävyyn: "No, no, no... Go home."

Älkää hyvät ihmiset sanoko ulkomaalaiselle täällä Suomessa "Palaa kotiisi." Kerronpa, että se sattuu ja paljon, siitä ei kuivin silmin selviä ja mihin sitä ihminen menisi kotoaan?

Koti, mikä se oikein on? Minun kotona nukkuu ydinperheeni, lähistöllä on työ ja koulu, keittiössä vanhat Arabiat ja liinavaatekaapissa anopilta perityt Marimekot. Miehen flyygeli ja minun työpöytä. Naapurustossa jopa ystäviä. Kodissa elämme tavallista arkea.

Mikä on sinun kotisi?

Wednesday, December 21, 2011

Kaunis ele


Palasin erään kauniin talon luokse päivittäin. Seurasin sen riisumista, yritin hieroa kauppoja taidokkaasti valmistetuista ikkunaristikoista punakypäräisen työnjohtajan kanssa, joka vain naureskeli ja pyöritteli minulle päätään. Ei useasta yrityksestä huolimatta tuntunut ymmärtävän.


Ja sitten tuli lumimisade, kylmyys ja ankeus. Palasin jälleen talolle, joka olikin yön aikana muuttunut pelkiksi valkohattuisiksi tiilikasoiksi. Huomatessaan minut työnjohtajalle tuli hoppu, lähteä pois luulin, mutta kuinka ollakaan hän vain kipaisi nappaamaan sivusta pienen ristikon. "Ole hyvä, tämä on sinulle", hän sanoi ojentaen kaunista vihreää ristikkoa. Pahoitteli yhden kulman repeämää, eikä maksu tullut kuuloonkaan. Olinko saanut hänet näkemään toisin? Joka tapauksessa hyvä mieleni jatkui pitkään. Minulla on aarre.

Tuesday, December 20, 2011

Hyvästit Bai Xin Xhuangille

Menneinä viikkoina on tapahtunut paljon postattavan arvoista, kuten menestyksekkään näyttelyni pitäminen ja purkutyön kourissa vääntelehtivän kylän sureminen. Olen vain ollut kovin saamaton Kiinan palomuurin läpäisemiseksi, joten Blogistania on ollut vain kaunis uni. Mutta nyt kolmantena joululoman Suomi-aamuna sain yhteydet kohdalleen ja tästä tämä jälleen lähtee.


Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaita. Olohuonettani, rivitaloalueemme ja lasten koulun naapuria, hävitetään. 500 vuotta vanha kylä on tullut tiensä päähän. Asukkaat on karkotettu pois katkaisemalla sähkö ja vesi sekä huudattamalla kaiuttimista propagandaa 14 tuntia päivässä. Kuului meidän pihalle asti, onneksi ei sentään sisälle!


Työ on edistynyt järjestelmällisesti ja hurjalla tehokkuudella. Sadat muualta tuodut työläiset moukaroivat ensin katot ja sitten seinät tiilikasoiksi. Jokainen kutakuinkin ehjänä selvinnyt tiili kilkutetaan käsin veitsellä puhtaaksi ja kannetaan kuorma-autojen lavoille.


Myös kaikki puiset ikkunanpuitteet, ovet ja jäljelle jääneet huonekalut pistetään palasiksi ja kuljetetaan valtavina kuorma-autolavallisina pois. Maisemaa vallitsee keikkuvien keltaisten kypärien kerhot. Tuntuu kovin epätodelliselta.

Aamuisin herätessäni ja iltasella silmäni sulkiessa luomilleni ilmestyy kuva, jossa tiilivaltameri velloo, tiilipuhdistusveitsien kilke käy ja viimeiset talot huutavat pelkoaan. Tunnelma ei ihan heti taida minulta unohtua.