Jännää

"Lehti" täyttää viikon kuluttua yhden kuukauden, jolloin hänet myös vieroitetaan emostaan. Samalla muuttuu monta muutakin asiaa, sillä hän saa uuden häkin, kotikieli vaihtuu englannista suomeksi ja hellivien käsien haju vaihtuu vallan eriksi. Naapurihäkissä asustaa hamsteri-isän sijaan kaksi kuikuilevaa jättiläismarsua.

Cilla saa kauan odottamansa lemmikin. "Lehti" tulee meille!

Juhlavalmisteluja

Torstaisen suurjuhlan valmistelut käyvät kuumimmillaan. Viimeisiä kukkia asetellaan kadunkulmiin, punaisia lippuja ja keltahapsuisia lyhtyjä viritellään roikkumaan.


Jopa kylien kaduilla päivystävillä vapaaehtoisilla turvallisuushenkilöillä on juhlapaidat. Täti taisi olla otettu halutessani ikuistaa uuden uutukaisen uniformun. Jähmettyi poseeraamaan ja melkein hymyili.


Samanaikaisesti valtion syntymäpäiväjuhla aiheuttaa sulkeutuneisuutta ja epäilevyyttä, minun mielestäni jopa vainoharhaisuutta. Perjantaihin saakka kiellettyä on:
-leijan lennättäminen
-keittiöveitsien ja yli 7 cm pitkien paperiveitsien myynti
-keskustan pääkatujen varsilla olevien kerrostalojen ikkunoista ulos kurkkiminen
-Taivaallisen rauhanakion lähettyvillä liiketoiminnan harjoittaminen ja lähikorttelien asukkaat suljetaan asuntoihinsa vuorokaudeksi paraatin aikoihin, ikkunat pitää olla peitetty.

Perheessämme on herännyt kysymys, että onkohan sitä torstaista paraatia oikeasti ollenkaan, kun kukaan ei mitään saa nähdä! (Paitsi ne oikein erityiset ihmiset.)

Bongausta

Muistan jo lapsuudessa olleeni kiinnostunut vähemmistöistä. Luokallani oli yksi Jehovan todista ja hänessä oli jotain kiehtovaa. Että tyttö näytti aivan samalta kuin me muut, mutta perheen monet tavat ja uskomukset poikkesivat valtavirrasta. Hieman myöhemmin kyläämme rantautuivat venepakolaiset. Kyllä riitti ihmettelemistä, mutten harmikseni tutustunut yhteenkään. Samoihin aikoihin intensiivinen Japani-kuume vaivasi minua. Luin japanilaisesta vähemmistökansasta ainuista ja kuvittelin heidän elämää lumikinosten keskellä. Ja joskus ostarilla vilahti romani asu kimaltaen. Oooh.


Eilinen piipahdus ehkä Kiinan mahtavimmalla kirpputorilla tarjosi jotain tavarapaljoutta enemmän sykähdyttävää: vähemmistökansojen läsnäolon. Myyjiä joiden asut, piirteet, eleet, myytävä tavara ja olemus kaiken kaikkiaan poikkesi valtaväestöstä. Kuvittelin heidän kotikylänsä päivien junamatkojen päässä, haaveilin ja varmasti romantisoin.


Ehkä tunteissa on myös samaistumista. Olemme itsekin vähemmistöperhe, vaikkei se ulospäin suomalaisella kadulla kulkiessa näy. Ortodokseja ja kaksikielisiä, lapsemme kasvattavat olemassaolollaan kahta pientä suomalaisvähemmistöä. Sen lisäksi olemme ulkosuomalaisia, kiinansuomalaisia, monilapsinen perhe "yhden lapsen maassa".


Samaistumista tai uteliaisuutta, mutta jokin minua niin kiehtoo ihmisissä jotka kantavat kulttuurisia merkkejään ylväästi ja jatkavat perinteitä omalla tavallaan. Haluttaisi niin lähteä "vähemmistökansaretkelle" heidän omille alueilleen tämän valtavan maan eteläisiin osiin. Kyllähän tässä vielä ehtii. Täytyy vain harjoittaa törröhuulilihakset hyvään kuntoon, että jaksaa sitten aamusta iltaan sanoa: "Ooooooh."

Päivän paletti

Tänään taisi olla kirkkaiden värien päivä. Ei sen kummempaa.

Löytöjen löytö

Olen lapsellisen innoissani, juuri Vilijonkkamaisesti tohkeissani. Olin nimittäin asioilla seudulla jolla olen pyörinyt paljon, kuvaamassa purkutyömaata, asioimassa vihannes- ja hedelmätoreilla, metsästänyt kodintarvikeliikkeistä erilaisia kärpäslätkiä ja siivoustarvikkeita. Mutta koskaan en ollut piipahtanut sinne taakse. Sinne, josta nyt löytyi juuri se mitä olen Pekingissä kaivannut. Kirpputori! Paikka josta tavalliset kierrätyshenkiset ihmiset löytävät sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja, lipastoja…



Tuntuu kuin olisin löytänyt sen kuvitelmieni Kiinan. Seinustoilla nojaili 50-luvun vanerilipastoja, joissa vetimet olivat vaaleaa luujäljitelmää. Vaatekaappeja, joiden peiliovissa oli vanhaa jo herkullisesti pilkullista peiliä ja sisäkulmissa pienet viuhkamaiset koristeleikkaukset. Kirjakaappien rikkoutuneet lasit oli korvattu muovipussimuovilla, joissa unenomainen sininen maisema muistuttaa maantieteen monipuolisuudesta.





Sain idean sisustaa kiinalaisen huoneen. Sellaisen jossa pelataan mahjongia, leikitään toimistoa läiskimällä papereita punaisella leimasimella, kaadetaan juomalasiin kuumaa vettä lattialla säilytettävästä valtavasta termoskannusta, harjoitellaan kiinalaisia karakteereja ruutuvihkoihin, huudatetaan radiota niin että ääni särkyy, nukutaan tuolilla kuorsaten…

Koko onnen tunteen pilaa kamala tosiseikka, minulta nimittäin puuttuu SE huone! Mistä minulle oma leikkinurkkaus, jonne tämän installaation sijoittaisin? Tjaa, jospa perhe muuttaisi hetkeksi pois tieltä emännän toteuttaessa taiteellisia unelmiaan. Itse asiassa puhuin jo erään ruotsalaisen filmaajan kanssa josko hän voisi kuvata huoneessa olevaan tv-ruutuun autenttista tunnelmaa. Ja hän innostui! Saapa nähdä syntyykö tästä jotain. Suunnittelu on ainakin hauskaa ja se on pääasia.

Unelma-ammatti?

Temppelialueilla on rauhallista ja vihreää. Puutarhat ovat kauniisti hoidettuja, vanhuksia istuu nautiskelemassa maisemasta siellä täällä kaupungin hälinän ollessa kymmenien kilometrien päässä.



Tulin eilisen temppelivierailun aikana siihen tulokseen, etten kestäisi päivääkään olla vartijana moisessa paikassa. Istua punaisella pallilla, yrittää pysyä hereillä. Tehdä pieni kävelykierros ja sitten taas vain istua ja katsella kumartelevia ihmisiä. Että jännittävin hetki päivässä olisi kohdata lannistetun vihreän pirun(?) katse. Ja kerran vuodessa jokin vierailija saisi sairaskohtauksen ja kollegani saisi soittaa ambulanssin. Ehkä olen ennakkoluuloinen? Kenties vartijana temppelissä olisikin todella hauskaa?

Kullan keskellä

Sadonkorjuu. Varautuminen tulevaa talvea varten. Tämä on kaunista aikaa, kun maissia, kuin keltaista kultaa, roikkuu siellä täällä.




Koulumatkalla näemme mitä ruoalle on tapahtunut ennen ruokapöytäämme saapumista. Tai no, rehellisyyden nimissä toki toivon, että meidän maissimme on kuivatettu jossain muualla kuin ajotiellä... Siksi ostan sen ruokakaupasta muovipussiin tehtaassa pakattuna, herttaisen torimyyjän tarjoaman irtomaissin sijaan.


Juuri tänään elämä tuntuu rikkaalta ja melko täyteläiseltä. Ympärillä on paljon kultapeltoja ja aurinkokin paistaa. Suuntaan Lamatemppeliin.

Viikonloppulounas

Ravintolan valinta ja edellisten asiakkaiden rippeiden tarkistus - eiköhän paikasta jotain meillekin maistuvaa löydy.



Pöytä ikkunan vierestä ja talon lounaspaketin tilaus.


-höyrytettyä maissia
-possuhyytelöä
-leipiä
-munakasta
-soijamarinoituja kanamunia
-riisiä
-ruskeaa klimppikeittoa
-halstrattuja pikkukaloja
-maapähkinä-sellerisalaattia
-kaalisalaattia
-papuja
-kakkusia
-valkosipuli-kurkkusalaattia
-ankkaa
-paistettua tofua
-sieni-vihannessalaattia

Paljon jäi neljältä aikuiselta ja kolmelta lapselta syömättä. Aika iso tämä talon perussetti (n. 16 euroa), joten seuraavalla kerralla pyydän naapuritkin mukaan.

Rikosilmoituksen paikka!

Missä eilinen poliisipariskunta? Tosi kyseessä, maisema on varastettu! Kansallisylpeys, historiallinen aarre, tänään ilman raameja, yksin, ylhäisessä korkeudessan, kuin ilmassa.







Hengitimme syvälle keuhkoihin raikkaan kosteaa ja viileää ilmaa, patikoimme rauhallisesti ylös ja alas. Istuimme portaalla ja mutustimme suklaata. Sumu sakeni. Huimasi ja kiehtoi.

Minussa syttyi himo, muurille on päästävä pian uudestaan. Se on ihmeellinen, melkein Hän, ehkä naispuolinen. Niin kaunis, viehko ja rauhallinen.

Kuvatonna kotiin

Lähdimme ystäväni ja minä viikottaiselle reisulle jalkautumaan johonkin Pekingin lähikylistä. Valitsimme kohteen ainoastaan kartassa olevan pallon koon ja nimen viehättävyyden perusteella.

Kylien portit ovat usein kiemuraisia rautahäkkyröitä, jossain lähistöllä istuksiin pienellä pallilla nuokkuva vanhahko nainen punainen hihanauha hakaneulalla kiinni. Siinä lukee "Vapaaehtoinen turvallisuusvartija". Tänään portilla olikin kaksi valpasta vapaaehtoista sekä yksi hieman tärkeämmän oloinen herra sinisessä puvussaan. Vierailumme turkoosilla ja vaaleanpunaisella maalilla maalattujen tiilitalojen kylään tyssäsi heti portille.

Tärkeä mies ei ymmärtänyt viehätystämme kotikyläänsä kohtaan. "Ei ole mitään katsottavaa, ei ole ravintoloita, ei ole, ei , ei siellä ole mitään katseltavaa." "Mutta kun on niin kauniin näköistä..."jatkamme. "Ei ole, kutsun vielä tärkeämmän henkilön arvioimaan voitteko mennä, äläkä missään nimessä kuvaa sitä pyöränsatulaa, kamera pois!"


(Taisinpa kuitenkin ehtiä painaa laukaisinta.)

Pian kaartoi paikalle poliisiauto sekä siinä kaksi konstaapelia. Juuri tätä minä kaipasinkin, hieman jännitystä mukana kulkevan apen ensimmäiselle kyläreissulle! Passit esille, haastattelua, että miksi, miksi ihmeessä, ollaanko varmasti vain katselemassa...
Toinen poliisi kirjasi muistiin passimme numerot ja muut tärkeät tiedot, kuten kakki etunimet, mutta sukunimet eivät olleet tärkeitä. Toinen konstaapeli soitti jonnekin, pääsin puhumaan säröisen linjan päässä englanniksi haastattelevalle henkilölle matkani tarkoituksesta, oleskeluluvastani ja jostain muustakin. Hetken perästä toisessa päässä oleva henkilö kysyi, että puhunko englantia. Eipä ollut tainnut ymmärtää vastauksiani.

Tilanne ei enää tuntunut leppoisalta tai huvittavalta, kuten aluksi. Ystävättäreni muutti hieman tarinaa matkamme todellisesta tarkoituksesta ja alkoi kysellä olisiko kylässä ravintolaa, kova nälkä juu. Lounasta pitäisi saada, onhan kello jo yli kymmenen! Vielä hetken säädettyä halusivat poliisit saattaa meidät ravintolaan. Mutta ehei, ei kylään, vaan "tuonne lähelle". Hyppäsimme autoomme ja seurasimme kiltisti poliisia viitisen kilometriä, suuren istutetun puistomaisen metsän keskelle.

Sieltä löytyi lomaresortti, sellainen uusi, suuri, henkilökunnalla uniformut. Ovella poliisi esittelee ongalmansa, meidän lämpötilat mitataan ja pääsemme suureen autioon ravintolasaliin. Istumme, kunnes meidät pikaisesti siirretään yläkertaan, pois yleisestä salista, omaan pimeään ikkunattomaan kopperoon. Siihen emme sentään suostu, haluamme ikkunan. Siellä me sitten nautimme poliisien osoittamassa ravintolassa kylien ravintoloita viisi kertaa kalliimman, ihan tavallisen makuisen lounaan, omassa huoneessa, poissa silmistä, kaukana tartuttamasta.

Päivään mahtui rutkasti naurua, jännitystä, ihmettelyä - puolin ja toisin. Kotiin palasimme mukana toimettomuuttaan vaikeroiva kamera sekä hölmistynyt olo. Onko valtion 60-vuotissyntymäpäivien onnistuminen meidän kylävierailusta kiinni? Ehkä. Kenties olen tärkeämpi kuin uskonkaan! Odottakaas vain lisää syntymäpäivävalmisteluraportteja, ei nämä tähän pääty, vielä 2 viikkoa jäljellä!

Vinksin, välillä vonksin

On kasvattavaa tämä elo. Sitä on päivittäin nokikkain toisten ihmisten kanssa, kaikki yrittävät kovasti selittää ja ymmärtää, puhuvat tavallaan samaa kieltäkin (sitä huonoa englantia), mutta samalle tasolle pääseminen tuottaa molemminpuolisesta yrittämisestä huolimatta vaikeuksia.


Tuloksena on lievä passivoituminen, kun ei vaan jaksa yrittää, ei viitsi sinnitellä turhaan, kaaos kuitenkin vie voiton. En tarkoita että luovuttaisin lopullisesti tai haluaisin pois, yritän vain oppia rentoutumaan. En mene enää itseäni kiusaamaan matkatoimistoon syyslomamatkan tiimoilta, tyystin eri tiedot ja hinnat he neljännelläkin kerralla ilmoittavat. En valmista illallista enää tietylle kellonlyömälle, soittavat kuitenkin balettikoulusta tunnin olevan sittenkin tuohon aikaan toisen ajan sijaan. Ja uskon hintalappuja, että 330ml ja 500ml Tsingtao-olutta maksavat saman 35 yania, eihän sen toteamiseen myyjää tarvita! (Ostin isoja pulloja, kun on appikin käymässä.)


Näin polskuttelen eteenpäin ja muistutan itseäni, että tapettivuodat voi liimata vaakasuoraankin. Ja samaan hengenvetoon suosittelen kaikille seudulla kulkeville kaupungin uutta luonnontieteellistämuseota, joka on kerrassaan kaunis ja onnistunut. Ei Pekingistä taitoa puutu! Asioita katsotaan vain hieman eri näkökulmasta.

Luvattu positiivinen postaus

Tänään karanteenilaiset ovat viihdyttäneet itseään mm. seuraavilla tavoilla:
-esikoinen ompeli iPodille pussin
-kuopus kokosi ja maalasi vanerihuonekaluja nukkekotiinsa
-katsoimme tv-kaistalta Michael Jackson -dokumentin
-paistoimme lettuja ja söimme ne kera suklaan ja kermavaahdon
-kaivoin pahvilaatikosta kahden vuoden takaiset Nukkuvat tyttäret -kirjontani ja ompelin niistä tyynyliinat
-kanttasin raikkaan kesäntuoksuisen kankaan ja ripustin sen seinälle tuomaan Suomi-tunnelmaa

Että on se mukavaa olla kotona kun niin päättää. Vaikka ihan supattaen myönnän odottavani perjantaita kuin kuuta nousevaa, mutta niin odottavat lapsetkin! Opesetäkin soitti ja kyseli vointiamme. No hyvinhän me, vaadin tosin lisää kotitehtäviä... tällä vauhdilla saattaa ideat loppua kesken. (Miehellä kävi tuuri, on perjantaihin saakka toisella puolen maata työmatkalla.)

Ylimääräinen vapaa

Ostin eilen kotiin valtaisat määrä käsien ja huonekalujen ja ovenkahvojen ja vaatteiden ja aivan kaiken desinfiointiaineita. Lähikaupan kassinpakkaajatyttö kysyi, että onko minulla lapsia kotona... Jep.


Olen lukenut KAIKEN internetin H1N1 tarjonnasta. Heti tuli artikkeleita lukiessa kurkku kipeäksi ja mittasin eilisen aikana "kuumeeni" kolmesti - aina alle 36 astetta. Mittasin lapsetkin vähintään yhtä monta kertaa - aina alle 36.2 astetta.


No, kaikesta huolimatta esikoisen eilen alkanut karanteeni jatkuu joko huomiseen iltapäivään tai torstai aamuun, sillä sairastunut luokkatoveri oli koulussa vielä viime viikon torstaina. Eilen koko luokka testattiin ja lähetettiin kotiin tekemään sähköpostitse lähetettäviä tehtäviä.


Kuopuksen ruotsalaisessa koulussa ollaan influenssan suhteen erityisen kauhistuneita. Niinpä hän on koulunsa asettamassa karanteenissa kunnes isosiskon "puhtaus" on todistettu (todennäköisimmin onneksi jo huomenna keskiviikkona). Hakiesssani hänet koulusta suhtauduttiin meihin kuin ruttoisiin - yllättävän nopesti pihalle muodostui ryhmiä jotka supattelivat ja kurkkivat meihin päin. Hmm. Itse en oikein tiedä mitä ajatella tai olla ajattelematta. Pestään tässä käsiä ja vietetään leppoisaa ylimääräistä vapaata soittoharjoitusten, piirustusvälineiden ja kirjojen parissa.

Pekingiläinen liikenne on sen verran spontaania, että mielestäni sitä kuuluisi pelätä tätä tautia enemmän. Mutta kuka sitäkin ajattelee lapsiaan kouluun viedessä? Ehei, kaikki vain kaahaa ja kurvailee, kääntyy milloin ja miten huvittaa, vilkun keltaista vilahdusta en muista nähneeni koskaan eikä pyöräilijöiden tarvitse ennakoida laisinkaan muiden liikkujin tekemisiä.

Äh, jo nyt lupaan, huomenna en tällä foorumilla marmata, vaan kirjoitan jotain yltiöpositiivista. Heippa huomiseen. Ja muistakaa ettei aitoja saa ylittää.

Soraset

Meidän lähistöllä siis rakennetaan. Vimmattua puurtamista, joka syö valtavat määrät materiaalia. Eräänä päivän tienvarteen ilmaantui soravuori, joka tarjoaa oivallisen kukkulankuningasleikin. Sille on lasten mielestä päästävä vähintään joka toinen päivä juoksemaan, ylös ja alas.




Juurella puolestaan asustaa parakissaan joukko rakennusmiehiä ja sora on heidän monitoimialustansa.


Miksi en saa aikaiseksi lähteä myös juoksemaan, ylös ja alas? Seison vain juurella ja ihmettelen. Tylsyys on muuttanut minuun pysyvästi. Hö.