Vapun muistio

-vappuhattu päähän, kaikki kelpaa

-vappuheila rinnalle, lähes kaikki kelpaa

-shampanjaa lasiin, vain aito kelpaa

Iloista kevään juhlaa!

Vahingossa jossain

Työstä puheenollen, kuvailenpa teille datongilaisten ystävällisyyttä ja uteliaisuutta kuvaava tilanteen.

Yhden kokonaisen päivän harhailimme pitkin sivukujia ilman varsinaista päämäärää. Vähän väliä joku huusi tervehdyksen, toinen vilkutti, useimmat keskeyttivät puuhansa ja jäivät ihmettelemään ja nauramaan kummallisille valokuvaajille. Kuvata nyt telkkarissa asuvaa koiraa tai kukallista satulaa - hassuja!

Jotkut kutsuivat sisään oudot ohikulkijat. Aivan omaa uteliaisuuttamme ja väärien visuaalisten tulkintojen johdosta jouduimme myös sekä kolmipaikkaiseen sairaalaan sekä hammaslääkärin vastaanotolle. Sairaalasta käännyimme oitis takaisin ulko-ovelle tajuttuamme paikan todellisen olemuksen (ja toivon välttyneeni tartunnoilta), mutta hammaslääkärissä viihdyimme yli tunnin!


Lääkäri-hoitaja pariskunta n. 15-vuotiaan poikansa kanssa oli mitä herttaisin perhe. Hetken teetä nautittuamme pyysivät ryhmäkuvan ottamista ja miten lie siinä vauhdikkaassa tilanteessa kävikin, että jouduin hoitopenkille. Hampaani olivat kuulemma hyvässä kunnossa ja avopurennastakin pääsisin 2000 yanilla (n.200 euroa)! Hmm. Ehkä palaan asiaan seuraavassa elämässäni. (Kuva: MiaO)




Sisään pistäytyi myös oikeita asiakkaita. Siinä me kaikki sitten olimme odotushoitovarastomakuuhuoneessa, lääkäri ja hoitaja työssään, naapurinpoika hengailemassa, asiakkaan puoliso sängyllä istumassa, me sivutuoleilla silmät pyöreinä tilannetta tarkkailemassa ja teetä juomassa, perheen poika etsimässä tietokirjan kartasta Suomea, hoitajan sisko kännykkäkameralla meitä kuvaamassa... Absurdi ja hyväntahtoisen leppoisa tunnelma.


Aina kannattaa kurkistaa raollaan olevien ovien taakse. Nytkin kannatti! Nuo ihmiset jättivät jälkensä sydämeeni.

Työ ja sen merkitys

"Ain laulaen työtäs tee..."
"Työtä työtä työtä tehdään, jotta jotta..."

Että mitä? Leiväntarve luonnollisestikin pitää kyetä täyttämään, mutta mitä muuta? Mitä työltäni haluan? Mihin haluaisin ryhtyä?


Minulle on tärkeää ulkopuolelta tuleva vaatimus nousta aamulla ryhdikkäästi ja lähteä toteuttamaan muillekin merkityksellisiä asioita. Vain itseni vuoksi harvemmin saan mitään aikaiseksi, haaveilun puolelle luiskahtaa liiankin helposti.


Toinen keskeinen merkitys työssä on se mahtava tunne kun tietää käyttäneensä 100% kapasiteetistaan ja hommat luistaa. Tuntee olevansa oikea ihminen oikeassa paikassa. Työn tuomaa palkitsevuuden tunnetta, sitä tarvitsen.


Kolmanneksi haluan kuulua yhteisöön. Että on kollegoita, jotta yhteistyön kautta syntyy jotain mihin yksin en olisi kyennyt.

Moisiin ajatuksiin ajauduin tänään opettajankokouksen jälkeen, jossa sain monien muiden tavoin kuulla koulumme tilanteen. Laman vuoksi täydennystä kotimaihinsa palaavien oppilaiden tilalle ei ole liiemmälti tulossa - oppilasmäärä näyttää nykyisestä vähentyvän 40% ensi syksynä. Säästön tarve on huima ja silloin on helppo aloittaa karsinta taito- ja taideaineista, kuten kuvataideopetuksesta. Valitettavasti. Kyllä luokanopettajat kaiken osaavat!?

Toisaalta tilanne on vapauttava. Kenties eteeni ilmestyy jokin vallan uusi mahdollisuus, ehkä otan muistikirjani esiin ja löydän idea-aarteita menneisyydestä. Tai sitten toteutan haaveeni (jonkin) kirjan julkaisemisesta tai...

Mei wenti, ei ongelmaa, sanoisi kiinalainen, sillä huomisesta ei täällä stressata. Vaikka vähän pohdituttaakin.

Kaupungin väri

Datongilla, sisämaan mustan kullan pankkiholvilla, on kyseenalainen kunnia sijaita samassa paikassa kolmasosan koko maan hiilikaivostoiminnasta kanssa. Etukäteen kuvittelemani jättimäiset hiilikasat jäivät näkemättä, mutta monta mustanpuhuvaa rekkaa ja synkkää mutavelliaukeaa tuli bongattua. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen mieleen tuleva adjektiivi kuvaamaan Datongia on ruma, lyhyesti ja ytimekkäästi.


Mutta ehkä hiemen yllättäen heti seuraavaksi haluan kertoa sen ihmeellisestä vaaleanpunaisuudesta!


Kaiken rujouden ja köyhyyden taustavärinä tai ainakin vieressä kirkuvana oli vaaleanpunaista. Kuin kaikki kaupungin maalikauppiaat myisivät muutaman vihreän ja sinisen purkin rinnalla tonkeittain vaaleanpunaista seinämaalia.


Oliko joku valinnut harjan värinkin taloon sointuvaksi vaiko sattumaa vain?


Vaaleanpunaisen talon edustalla odottivat naiset jotain. Ai miksikö puolet naisista kulkivat hengityssuojaimiin, lippiksiin ja huiveihin vuorautuneina? Tuulet, ne viimat joista minäkin tauotta valitan, ovat Datongissa täynnä Mongolian hiekkaa ja paikallista pientä irtoroskaa. Onneksi osa hiekasta varisee matkalle ennen puhurien Pekingiin saapumista!

Joskus pitää siis mennä kauas nähdäkseen lähelle, huomatakseen Pekingin kauneuden, siisteyden ja kaiken taloihin laitetun tarmon. Nyt en enää postaa (ainakaan viikkoon) Pekingin repsahtaneista yksityiskohdista. Täällähän on vallan modernia ja tyylikästä!

Vaikka kyllä minä vaaleanpunaisestakin pidän! Pehmentää mukavasti elämää.

Datongiin mennen ja tullen

Kolmen vuorokauden irtiotto, minä, kamera ja ystävä. Luvassa oli sadetta, junamatkailua, 1600 vuotisia kiviveistoksia ja puurakennelmia, uusia maisemia. Juuri nyt, puoli vuorokautta kotiutumisesta mielessä päälimmäisenä junailu.





Valtava määrä henkilökuntaa turvasi matkamme viihtyvyyttä "hard sleeper" luokassa. Konduktööri, yleisjärjesteliälakaisija, tarjoilija, myyjä...



Niin, ei Kiinassa paikkaa löydy, jossa ei jotain myytäisi. Mennessä henkilökunta myi normaalin ruoan, hedelmien, naposteltavien ja juomien lisäksi (kaikkia eri kärryistä) yllättävämpiäkin tuotteita, kuten avaimenperiä, onnenamuletteja, rannekoruja ja 3D-kuvia.

Mutta tullessa yöjunalla takaisin kotiin oli meininki toinen.





Kiivas alkujärjestely päättyi muutamassa kymmenessä minuutissa täydelliseen vaunun pimennykseen. Kolmessa kerroksessa, me katonrajassa, kaikki alkoivat kiltisti kuorsata, kukin tyylillään. Kuin yhtä suurta perhettä koko vaunullinen kansaa. Yön sysimustien tuntien aikana katosi alkumatkan uusi tuttavuus espanjalainen Jorgi jonnekin. Ei tainnut kestää, jotain?

Pekingin ihmeellinen siisteys ja roosa aamunsarastus toivottivat meidät tervetulleiksi kotiin klo 05.10.

Mustaa, ah niin mustaa

Huomenna aamutoimien jälkeen matkaamme ystäväni MiaO ja minä Datongiin. Hiilikaivos ja -tehdas kaupunki, jossa oletettavasti ei ole pulaa lämmityshiilistä, saa meidät vieraakseen kahdeksi vuorokaudeksi. Pekingin kaduilla saa väistellä jo poltettuja vaalean ruskeita hiiliprikettejä (?), ehkä siellä väistellään vielä mustia kasoja.


Matkaa pimeään eksotiikkaan kertyy opaskirjasta riippuen 265-378km. Emme sentään riksalla köröttele, vaan maitojunalla 6 tuntia! Toivottavasti hyppäämme junasta oikean kilometrimäärän kohdalla pois. Heräsi kuitenkin kysymys, että ovatkohan riksat siellä mustia, se olisi mielestäni järkeenkäypää!


Tai ruoka, ovatko kaupunkilaiset osanneet tuotteistaan kaupunkinsa imagon ja myydäänköhän siellä erityistä mustaa merilevää? Hiilen lisäksi kaupungissa lienee muutama tuhatvuotinen rakennelmakin, täytyy muistaa pistäytyä kurkkaamassa.

Nyt saatte jäädä odottamaan mustan kamerani ikuistamaa sysimustaa raporttia...

Heppaisen aamiaisen jälkeen

Saatoin aamulla kauhusta kalpean, harvinaisen vähäsanaisen keskimmäiseni tutustumaan sekä testattavaksi ensi syksyn kouluun. Kanslian ikkunalaudoista tukea hakien rivissä odotimme päivän alkamista, me ja ne kaikki muut hermostuneet lapset vanhempineen.


"Ne muut" olivat silmissäni yhtä mustahiuksista, tummiin asuihin pukeutunutta massaa. Tuli ulkopuolinen olo. Mihin ihmeeseen olemme lastani toimittamassa? Yllättävä sopeutumattomuuden tunne valtasi mieleni. Eihän tässä pitäisi olla mitään ihmeellistä, samaisessa koulussa on esikoiseni ollut jo vuoden -ilman huolen häivää. Keskimmäinen livautti jo pienen hymynkin päästessään luokkaan muiden joukkoon.


Sinne hän jäi, ei onneksi itkien, vaikka kotoa lähtiessä kyyneleet eivät kaukana olleet. Muistutin häntä reippaasti kertomaan opettajalle jollei jotain ymmärrä. Hyvin se menee, muiden mukana, eihän kyse sentään mistään kilpailusta tai esiintymisestä ole! Selittelen itselleni.

Kunpa kello tulisi kolme ja saisin hakea hänet syliini. Tuumaa liian hermostunut äiti.

Surrr

Aamulla töihin ja illalla kotiin. Siihen väliin mahtuu paljon. Tänään jopa tapasin muutaman uuden hemmon.


Olivat sitten päättäneet tulla luokkani ikkunalaudalle kuolemaan. Mikäs siinä. Rauhallinen ja tilava paikka jättää tämä maallinen maailma.


Mutta tietämättään aiheuttivat minulle päänvaivan. Keitä he ovat? Eivät aivan muurahaisia, eivät kärpäsiä, liian pieniä pistiäisiksi. Tällaisia ei opittu peruskoulussa!


Hyviä tyyppejä kuitenkin, sillä saivat mielikuvituksen liikkeelle ja puhuimme luokassa luonnon kauneudesta.

Kaunista tulevaa viikonloppua teille kaikille!

Himo ja kaukokatseisuus

Keskimäärin komennusaika Kiinassa lienee 2 vuotta, jolloin se mukana seuraava puolisko yrittää parhaan taitonsa mukaan viihdyttää itseään. Keskiluokkaisen eurooppalaisen näkökulmasta Kiinassa on halpaa. Jotkut rupeavat keräilemään antiikkihuonekaluja, toiset hurahtavat ompelijattarien käyttöön, hyvin monet kiertelevät markkinoilla ja ostavat vaatteita, ostavat astiastoja ja ostavat ihan vain koska on niin halpaa. Ja aika kuluu.


Koska minulla on suuri onni saada tehdä koulutustani vastaavaa työtä 10 tuntia viikossa ja sen lisäksi valokuvaustarve pitää liikenteessä en oikein ole päässyt shoppailun makuun. PAITSI, näitä on kertynyt, sekatavarakaupoista jäänyt käteen, on ollut aivan "pakko" olla epäekologinen ja hankkia lisää muovia kaappiin. Olen hurahtanut...


Kärpäslätkiin! Niitä on vuodessa kertynyt 28 kpl. Olen erittäin kiitollinen kotiapulaisellemme, joka ei ole ääneen ihmetellyt alati kasvavaa joukkoa. Miltä sekin kuulostaisi:"Kun mä niin tykkään kärpäslätkistä."



Leikin niillä. Järjestelen niitä erilaisiin ryhmiin: vihreät, kukat, rujot, eläimet, hennot, vastavärit...


Tämä yksilö edustaa mielestäni oivallisesti koko kiinalaista kärpäslätkäyhteisöä. Sen vaaleanpunainen sävy on kaupassa valmiiksi toisesta kulmasta haalistunut, kukat ovat itsestäänselvyys ja väriyhdistelmä mitä tyypillisin. Tämän voisi melkein kehystää.

Tähän mennessä olen sijoittanut harrastukseeni noin 4 euroa ja 50 senttiä. Hullua on, tiedän. Mutta jos joskus asun ranskalaisessa linnassa on minulla valmiina jokaisen huoneen sisustukseen sopiva lätkä.

Yllättävä ilmiö

Iltapäivän pari vapaata tuntia vierähti taas kuin siivillä, ihan tuossa ostarikadulla pyöriessä, vartijapojuja tiirailessa, porttien välistä kurkkiessa ja luonnollisestikin roskia kuvatessa. (Alanko toistaa itseäni, kenties?)


Rehellisyyden nimissä on mainittava, että viimeiseksi puoleksi tunniksi palasin koululle, tiiviisti sisätiloihin, sillä tämä lumisade teki tepposensa. Todellakin, täällä voisi laulaa "No-o onkos tullut talvi nyt kesän keskelle?" Valkoisia haituvia lentelee paikoittain hyvinkin sankasti. Vartioiden parakkipihalla sanoisin pyryn olleen keskinkertainen. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi, mikäli uskallat!)


Minun allergiaoireeni jäivät kauas taakse nuoruuteen, tullakseen tänä keväänä takaisin. Luulin flunssan osuneen kohdalle, mutta taudin etenemättömyys paljasti todellisen diagnoosin. Yhtäkkiä silmät vuotavat kuin kunnon rakkausfilmin jäljiltä, ajoittain nenäliinapakkaukset loppuvat heti avaamisen jälkeen ja kurkussa asustaa pysyvästi kuivamoppeja heiluttava muurahaisperhe.

Onneksi olimme valmistautuneet tulevaan hyttyskauteen ja lääkekaapissa on antihistamiineja. Aloitinkin lääkkeiden popsimisen leivän tapaan jo tänään, hyvällä menestyksellä! Henkikin taas kulkee.

Lumisateesta huolimatta todettakoon, ettei kuitenkaan ole hallan vaaraa!

Laulantaa

Laulaminen tekee hyvää mielelle, sehän on laajalti tiedossa. Kiinassa etenkin on sisäistetty laulamisen arvokkuus. Sitä harrastetaan niin yksin kadulla seisoskellessa tai vaikka pyöräillessä, karaoke kuuluu illanviettoihin erottamattomana osana ja sitten on tämä yhteislaulu.


Kaikille avoimeen laulutuokioon olen törmännyt usein puistoissa, mutta sen organisoinnin järjestelmällisyys on jäänyt hämärän peittoon. Joku valovoimainen on johtaja, paikalle on yleensä rahdattu kaiuttimet ja lähistön pillipiiparit yhtyvät melodiaan.


Suntion oloinen heppu toimii nuottivaraston hoitajana. Käsiala on suurta jotta kaikki näkevät ja laulun volyymi on sen mukainen. Jo portilla tietää minne päin suunnata mikäli lauluseuraa mielii.


Kukaan ei tunnu häiriintyvän kahden metrin päässä "virallisesta" kapellimestarista ylväästi huitovasta mukakapusta. Kaikki saavat olla omien taitojen mukaan joukossa mukana.


Jää sellainen olo, ettei valokuvaajaankaan kiinnitetä mitään huomiota, vaan keskitytään 200% itse asiaan, tehkööt muutkin mitä haluavat. Puistot ovat kaikkia varten.