-Äiti, oliko silloin teeveetä kun sä olit pieni?
-Oli toki, oli jopa väritelevisioita, mutta meillä oli mustavalkoinen. Ja minusta värilliset olivat tavattoman rumia sekä räikeitä, suorastaan ikäviä katsoa. Mutta meidän teeveen kuoret olivat punaiset, varsin söpö.
-Ahaa.
Asia oli sillä loppuun käsitelty lapsen taholta.
Mutta minulle jäi punainen kummittelemaan. Meidän auto oli myös punainen, olisin halunnut asua punatiilisessä talossa, huoneeni tapetit olivat punaiset. Koko kouluikää edeltävän ajan ehdoton lempivärini oli punainen. Oli suorastaan petturuutta kun vanhempani vaihtoivat tilalle vihreän auton.
Ensimmäisellä luokalla punainen lempiväri sai väistyä vaaleanpunaisen tieltä. Saimme vahaliidut koulussa ja minun possunpunainen liitu loppui muutamassa viikossa.
Pikaisen tummanruskean kauden jälkeen siirryin kymmenkesäisenä vaaleansiniseen. Olin vakuuttunut sen sopivan minulle, luulin sen korostavan kivasti harmaavihreäkeltaisten silmieni omaa väriä!?
Kentires aktiivinen partiourani, tai mikä lie, ajoi minut metsänvihreisiin ajatuksiin. Kaikki olisi minusta voinut olla vihreää yli puoli vuosikymmentä. Kuultuani vihreän rauhoittavasta vaikutuksesta innostuin siitä entistä enemmän. Kenties vihreän vaikutuksesta aikuistuin varsin rauhallisesti, ehkä liiankin kiltisti.
Kesken ensimmäisen Ranskan matkani (1995) keltainen ilmestyi elämäni. Janosin sitä, himoitsin kirppareilla kankaina, unelmoin auringonkukista kotiini, tungin sitä opintotehtäviini - sopi tai ei. Oli kyllä hankala sairaus tuo keltainen, hyvin intensiivinen. Loppui sentään muutamien vuosien päästä.
Täydellisenä yllätyksenä miellyin seuraavaksi oranssiin. Oranssia valkoisen rinnalla, mustaa piristämässä, harmaata keventämässä. Oranssia siellä, hieman täälläkin. Varovainen täytyy olla ettei tule liikaa, mutta vaatekaapissa on oltava muutama oranssi rytky, keittiössä kokkailu sujuu iloisemmin oranssilla kapustalla, päiväunet oranssin viltin alla ovat herkkua. Maistuvaa, mausteista, energistä, hieman rajuakin oranssia. Sitä saa nyt olla.
Toisaalta, huomaan samanaikaisesti mieltyväni läpinäkyvään. Onkohan se väri? Harsonohut kangas, kiiltävä pleksi, jo hieman naarmuinen vanha lasi ja puhdas vesi. Kenties ihastus läpinäkyvään liittyy yleiseen haluuni ymmärtää itseäni ja elämää paremmin, nähdä läpi kirkkaammin. En sentään ole toistaiseksi hankkinut läpinäkyviä vaatteita!
Ihana kirjoitus!
ReplyDeleteJa kovasti yhtäläisyyksiä oman värihistoriani kanssa. Ihan hämmästyttävän paljon.
Lempivärini ei ole koskaan ollut punainen, ihan pienenä tykkäsin mustasta. Mun piti saada ihan väkisin musta koulureppukin.
Mutta kymmenvuotiaana mullekin tuli vahva vaaleansinikausi. Kaiken piti olla sitä. Nykyään tosi plääsy väri, sain kait silloin yliannostuksen.
Ja sitten partiolaisajat ja vihreä!
Ja kuinka ollakkaan ensimmäinen Ranskan matka vuonna-95 ja heitti kehiin keltaisen!
Ja sittemmin tämä oranssi näihin päiviin asti.
Voisiko tästä ennustaa, että läpinäkyväaika on edessä, vielä kun en näe siitä merkkejä.
Kiva pohdiskelu väreistä.
ReplyDeleteYksi juttu jota ei mielestäni voi olla ottamatta huomioon jos ja kun samanikäisten ihmisten samankaltaisista väri-ihastuksista puhutaan: ympäristön vaikutus.
Uskon vakaasti että jotkut värit ja kaipuu väriin tulee "sisältä", mutta miten suuri on kaiken näkemämme vaikutus? Ihan varmasti silläkin on vaikutusta.
Huomaan esim. että kun teillä oli tuo vaaleansininen kausi, niin mulla se oli pari vuotta vanhempana - ja olen käsittääkseni sen verran teitä vanhempi - eli samaan aikaan.
Silloin taisi olla ko. väriä vaatteissa ja muutenkin se oli esillä.
Otit esiin läpinäkyvän. Minusta yksi kiehtova väri (jos se nyt sitten on väri) on sellainen "milky-white", tarkemmin vielä rasvattoman maidon aavistuksen harmahtava/sinertävä ja läpikuultava väri.
Ihania kuvia. Esikoiseni 4,5 v ei suostu katsomaan mustavalkoisia elokuvia tai ohjelmia!! Tunnen itseni fossiiliksi, meille tuli väritelkkari vasta kun olin 10 v.
ReplyDeleteAi joo, tuli tuosta kommentista mieleen että esikoiseni sanoi kerran kun näki mustavalkoisen Ohukainen ja Paksukainen -filmin että "tästä näkee paremmin mitä siinä on".
ReplyDeleteMulla jäi tuo lause mieleen ja se taitaa olla tottakin. On ehkä helpompi hahmottaa tärkein kun värit eivät varasta showta. (??)
Liivia, tuopa mielenkiintoista! Se sun upea pyyhehankintakin oli oranssi...
ReplyDeleteViolet ja Matroskin, mulle tuli oikein ikävä meidän vanhaa telkkaia joka palveli meillä luullakseni vuoteen 1980. Tuli äsken mieleen ettei taitaisi digiaikana enää toimia?
Olemme lasten kanssa katselleet viime aikoina suomalaisia klassikoita kuten Suomisen perhettä ja Ansa&Tauno-filmejä. Eivätkä ole ollenkaan valittaneet mustavalkoisuudesta! Minä tykkään kovasti, tunnelmat ovat niin huolella rakennettu ja äänimaailma korostuu. Toimisivatkohan nykyfilmit laisinkaan jos säätäisi telkun värittömäksi?
Mainio loppukaneetti väritarinassa.
ReplyDeleteMinun lempivärini oli keltainen, keltainen, keltainen. Todella pitkään. Tykkään siitä kyllä vieläkin, vaikkei sitä päällä juuri näy. Oransseja vaatteita kyllä on.
Sininen on ollut aina täysin pois minun värikartaltani. En tiedä miksi, se ei vain sytytä lainkaan. Lieneekö liian viileä.
Vilijonkka! Se punainen telkkari on museoitu tuonne yläkaappiin. Jospa joku sähköaivo saisi sen muutettua digiaikaan? Vai olisiko se vain sisustuselementti?
ReplyDeletePensastasku, vaude, ihan totta. Hra Vilijonkalla oli jokin idea...
ReplyDelete