Panjiayanin kirpputori on valtava ja tupaten täynnä väkeä, ainakin kesäisin. Myyjiä on satoja ellei toista tuhatta ja asiakkaita tungeksimassa kuin metropolien maanalaisissa matkustajia. Poikkesin torille kirkkaana ja tuulisena talvipäivänä, pakkasen kipristellessä varpaita. Ja kas, näky oli vallan toista mihin kesäisin olen tottunut.

Nekin vähäiset muutamat kymmenet liikkeelle uskaltautuneet han-kiinalaiset myyjät hytisivät ja näyttivät surkeilta eikä asiakkaita ei ollut nimeksikään. Sen sijaan silmiinpistävän monet kauppiaat olivat piirteiden ja vaatetuksen perusteella vähemmistökansoihin kuuluvia, eikä heillä tuntunut olevan hätäpäivää! He sen kun tyynesti seisoivat ja pilke silmäkulmassa houkuttelivat koruvarastojensa äärelle. Tuntui kuin olisi tullut etnisten vähemmistöjen torille. Hassua, ikäänkuin uiguurit ja tiibettiläiset olisivat ainoita jotka kaupungissa osaavat pukeutua oikein talveen!

Myynti-innokkuudessa poikkeuksen tekivät nuo valkoisia kiviamuletteja kaupittelevat karvalakkiset etniseen vähemmistöön kuuluvat miehet. He katsoivat minua pitkään pelko silmissä ja suorastaan kavahtivat lähestymistäni. Jospa ne amuletit olivat vain miehille? Jätin heidät ystävällisyyden puuskassani rauhaan ja menin menojani. Enkä muuten ostanut mitään!