Viimepäivien armoton flunssainen päänsärky on pakottanut olemaan paljon kotona. Silloin kun en ole nukkunut olen katsellut kotia "sillä silmällä". Näin minulle on valjennut muutama alitajuisesti kummia tunteita herättänyt seikka. Olen katsonut ja yllättäen nähnyt, miettinyt ja onneksi ymmärtänyt.
Ensimmäistä kertaa aikuisikäni aikana asun uudessa talossa, muut kodit ovat olleet yli 80-vuotiaissa taloissa. Ensimmäistä kertaa kaikki huonekalut ovat uusia (vuokraemännän omistamia), muissa kodeissa ne ovat olleet omia ja vanhoja, muilta saatuja, kaduilta dyykattuja, sukulaisilta perittyjä. Pekingin kodin ijältään vanhin huonekalu on neljä vuotta vanha Kartellin muovilamppu, ainoa mukanamme tuoma huonekalu, joka on eräänlainen Pariisin ajan symboli. Siinäpä perheen historiaa kerrakseen, ha!
Tästä kodista puuttuu aito sielu. Niin se vain on. Toki anopin vanhat 60-luvun Marimekon tekstiilit auttavat pahimmassa hädässä, muttei niillä pelkästään pitkälle porskuteta aidon kotitunnelman luomisessa.
Tulee joululoma tarpeeseen, pitää päästä Porvoon pihasaunaan omien vanhojen rojujen keskelle. Toki tiedän etukäteen jo toisen päivän aatokset: "Mitähän noillekin tuoleille pitäisi tehdä, maalata, hioa vain vai antaa olla... ja tuo kaappi, huh missä kunnossa...". Mutta onpahan sentään sielukasta!
Olisi kyllä todella kasvattavaa asua noin.
ReplyDeleteEmme ole koskaan osanneet esim. ostaa kotia järkiperustein.Tunnen monia jotka osaavat.
En varmaankaan osaisi antaa vuokra -asunnon olla sellaisenaan huonekaluineen päivineen vaan juurikin muokkaisin vaihtaisin hankkisin mieluista.
En tosin myöskää ole ollut tuolaisissa elämäntilanteissa kuin te ja olethan sinäkin loppujenlopuksi rakentanut sinne omaa kankailla ja kuvillasi...
Meidän kodillamme on sielu, mutta se on mielestäni vääränlainen. En ole onnistunut muuttamaan sitä haluamaani suuntaan. Siinä, että talo on lapsuudenkotini ei ole mitään nostalgista tai ihanaa. Lähes yksinomaan ahdistavaa. Ilman niitä ihania isoja kiviä pihassa talo olisi jo varmaan myynnissä.
ReplyDeleteAllekirjoitan!
ReplyDeleteVanhojen huonekalujen lisäksi taidan itse tarvita myös vanhan talon. en ole päässyt uudis-asuntojen makuun koskaan. Helppous ja käytännöllisyys on niissä läsnä, meidän rintamamiestalo on monelta osin epäkäytännöllinen (ei ole apukeittiöitä eikä kuraeteisiä) mutta tunnelmaa kolmessa sokkeloisessa kerroksessa.
Hei Vilijonkka!
ReplyDeleteKartellin lamppu onkin hyvin pariisilaistyylinen hienoine kiekuroineen :)
Tärkeä osa kodin sielua on mielestäni kodissa asuva perhe - ilman omaa perhettäni koti ei olisi tunnelmaltaan sitä mitä se on. Vaikea selittää.
Anna P.
No justiin eilen ääneen naurettiin (kun oltiin ensin riidelty yhdestä toisesta asiasta;-)) että mitä me aina tämmöisiin koteihin hakeudumme missä vetää, missä tippuu olohuoneeseen vesi katon läpi, missä on kylmä, missä on kapeita tiloja, vaikeita rappuja ja mitä kaikkea.
ReplyDeleteHakeudumme silti varmaan jatkossakin.
Tunnelma se on totta, tulee siitä ympäristöstä, meillä ei taida olla kuin kaksi uutena hankittua huonekalua koko kämpässä, no ehkä yksi lamppu ja sitten patjat juu. Tulee katsottua ympärille juuri samoilla mietteillä jotka sanoitkin, mitäs tuollekin ja tälle pitäisi tehdä, huhhuh, mutta tunnelma on kohdillaan ;)
ReplyDeleteKiinnostava ajatus tuo asunnon sielu. Meillä se on varmaan jakomielitautinen... :) Olen joskus pohtinut sitä, että vanhan talon ostamiseen pitäisi olla oikeastaan varakkaampi kuin uuden: korjaushommia kun olisi niin paljon. Mutta mikä tyydytys siitä tulisi! *Jatkaa haaveilua*
ReplyDeletejuuri eilen juttelin naapurin kanssa tasta samasta asiasta.
ReplyDeletehan kun tuli meille ensimmaista kertaa han sanoi etta meilla on hyva meininki. tulin ihan hurjan iloiseksi siita kommentista. joskus kun itse tulee kotiin ei nae muuta kuin tekemattomat tyot ja sisustuksen sekamelskan.
Oi tämä postaus tulee kuin nyrkki talokuumeisen silmään ;) Palaamme kesällä suomeen ja olen iskenyt silmäni IKIvanhaan taloon...Järkevää?! EI missään tapauksessa! Mutta vain TIEDÄN että se olisi meidän koti!
ReplyDelete