Pitkään aikaan en ajatellut sen kummemmin kansallisuuttani. Katselin maailmaa omien ikkunoiden läpi, näin asiat kuten nyt pikkukaupunkilainen näkee ja olin siinä sivussa suomalainen, ihan vain tavallisesti.
Muuttaessamme Ranskaan tapahtui muutos. Ei vain kotikaupungin koossa vaan myös identiteetissäni. Olin toki edelleen suomalainen ja ylpeä synnyinmaastani, mutta minun sisäinen skandinaavi heräsi. Ystäväpiirin puheissa vertailtiin Ranskaa ja Pohjoismaita keskenään, suomalaisuus ikään kuin kulki siinä sivussa.
Ja jälleen muutettaessa Kiinaan tapahtui muutos identiteetissä. Olen edelleen suomalainen ja skandinaavi, mutta myös eurooppalainen. Kaikki EU:n kansalaiset tuntuvat lähes sukulaissieluita, suuri yhteisymmärrys tuntuu vallitsevan ja hyvin usein kerron olevani Euroopasta sen tarkempia ykityiskohtia lisäämättä.
Mitenköhän käy Suomeen palatessamme. Tunnenko itseni sitten maailmankansalaiseksi, joka on paluumuuttanut synnyinmaahansa? Jänniä juttuja, joita on hauskaa pohtia pitkillä ajomatkoilla "kotimaanmatkailua" harrastaessa, täällä Tanskassa.
Ja jos seuraavaksi muuttaisitte Afrikkaan, tuntisit olevasi euraasialainen! ;) Minun on helppo samaistua sinuun, sillä minäkin tunnen ajoittain itseni enemmänkin pohjoismaalaiseksi. Ranskassahan puhutaankin paljon "pohjoismaisesta systeemistä" tarkoittaa se sitten koulujärjestelmää tai yleistä skandinaavikulttuuria. Olen tutustunut pikkumiehen koulussa erääseen tanskalaisäitiin ja täytyy myöntää, että joissain asoissa olemme hyvin samankaltaiset ja tunnen usein sielujen sympatiaa hänen kanssaan. Nautinnollista kotiseutumatkailua!
ReplyDeleteBisous!
Minäkin olen skandinaavi ja maailmankansalainen, vaikken ole koskaan asunut muualla kuin Suomessa :)
ReplyDeleteTämäkin voisi lähdeä Tanskaan kotiseutumatkailemaan! Mutta taitaa tyytyä tangomarkkinoihin ;)
This comment has been removed by the author.
ReplyDeleteOlen jo pitkään tajunnut, että tunnen itseni eniten eurooppalaiseksi.
ReplyDeleteMutta maailmankansalaiseksi en itseäni tunne.
Ja tuolla Portugalissa tämä eurooppalaisuutenikin tunne meni vähän nurin, siellä olin niin muukalainen. Ehkä tarkempi identiteettikuvaelma olisi ; keskieurooppalaisskandinaavi.
Mutta on se vaan metkaa, että joissain maissa tuntee olevansa enempi kotonaan kuin toisissa. Mihin nämä perustuu?
Mitäh? OOtteko te yhtäkkiä Tanskassa? No siltähän tuo näyttää...
ReplyDeleteMina tunnen olevani suomalainen, ihan henkeen ja vereen! Ehka se johtuu iastani, siis takana olevista elinvuosistani (63 ja risat), vaikka nautinkin vuoristomaja-ajastakin (Pohjois-Lazio, Italia). Tuntuu sydamen pohjassa, kun jalkojen alla on tuttu maa (Suomi)ja ymparilla sen kulttuuri (erityisesti sen kieli, oma kieli, suomen kieli). Toisaalta osaan arvostaa aivan uudella tavalla muita juuria ja muita kulttuureja. Ajattelen, etta kaikilla on juuret jossain. Voihan ne olla monissa eri kulttuureissa, riippuen ikavuosista ja kussakin kulttuurissa vietettujen vuosien maarasta. Juurien rikkautta!
ReplyDeleteSuomessa koen olevani latino ja espanjassa skadinaavi. En ole päässyt tästä kaksoisidentiteetistä eroon. Ei ole helppoa, ei. Ehkä mun pitäisi mennä just jonnekin Kiinaan asumaan pariksi vuodeksi nin identiteettini selkiytyisi (?).
ReplyDeleteMinusta tuntuu että mitä pitempään olen pois Suomesta, sitä vahvemmin tunnen itseni suomalaiseksi..
ReplyDeleteJoku San Diegossa kysyi olenko venäläinen. Sanoin että ehei, olen suomalainen. Hän vastasi 'ai no kuitenkin itäeurooppalainen siis'. Kimpaannuin aivan hiiteen ja sanoin ettei Suomi todellakaan ole Itä-Eurooppaa.
Ja tänään taas, istuimme italialaisjoukon kanssa samassa pienessä bussissa. Meinasin hermostua kun heidän piti isoon ääneen kommentoida jokaista pientä töyssyä tai ohi pyöräilevää ihmistä. Että kait olen hyvin pohjoiseurooppalainen siis.