Ei hattu päässä pysynyt

Jestanpoo (niinköhän se kirjoitetaan?) mikä päivä. Yksi kesään sijoittuvista asioiden- ja terveydenhoitopäivistä oli eilen. Sovittuja tapaamisia neljässä eri osoitteessa 11.00, 11.15, 11.45, 12.00, 12.30, 13.30, 15.00 sekä 16.00.




Viimeiseksi oli reippaan perheen palkitsemisvuoro: huvipuistotapaaminen serkkujen kanssa! Päivän hurja meno vain yltyi ja oikeasti luulin lentäväni penkistä. Samalla silmäni etsivät lahoa vanhan talon omistajan kotkansilmien tavoin. Hyi että, ja kaikki vallan vapaaehtoisesti.


Tänään saisi olla hieman tasaisempaa. Toivoa onneksi on.

Hissuksiin

Hiljainen päivä, vaihteeksi mahtavaa elää ilman kelloa.

Pinaattikeitto sulaa kattilassa ja lapset piirtävät metsän enkeleitä ja "tuolla ylhäällä" asuvaa kuningasparia. Yksi sentään jaksaa riehua pusikossa ystävättären kanssa.

Sen verran täytyy kuitenkin tarkailla, että muistamme mennä vierailulle viideltä.

Voi hyvät hyssykät

Menen Taideteollisen korkeakoulun yhteydessä olevaan taidetarvikeliikkeeseen. Nykyisin kiinalaisten pyörittämässä putiikissa on kovin hämärää, liian pimeää ostoksia suorittaakseen. Säästävät sähkölaskussa, pihejä kun ovat koko kansa. Jatkan tyhjin käsin keskustaan.

Kaupungilla kahvilassa ystävättäreni yrittää iskeä vanhaa lääkärituttuani. Minua ihmetyttää, mutta rohkaisen silti mieleni, lähestyn heitä, haluan kysyä neuvoa vanhalta tutulta, että kannattaisiko minun tosiaan vaihtaa alaa ja ryhtyä teologiksi. Ja haittaakohan kouluaikoina ortodoksiseen uskonnon opetukseen osallistumiseni, jos nyt ryhtyisinkin luterilaiseksi papiksi.

Mistä ihmeestä nämä unet oikein tulevat??? Ihmetyttää.



Päiväsaikaan näen unta Porvoon talomme maalausurakan valmistumisesta. Näen sieluni silmin uuden raikkaan maalipinnan vaikutuksen, se on hyvä. Pari viikkoa vielä pitäisi malttaa odottaa valmista, oi oi.

Kesän mainiot kekkerit

Eilen (ja vielä aikaisin tänään) oli kesäjuhlat. Ystäväpiirillä järjestimme ne vallan vain aikuisille, kesän ja ystävyyden kunniaksi, päästäksemme itsekin kunnon pirskeisiin. Hieman hääjuhlatyyliä, mutta ilman kankeita mummeleita tai pakollisia kumminkaimoja. Juhlapaikka huokui palokunnantalon henkeä ja historiaa jokaisessa nurkassaan, lisäksi sisustimme kaislarannan aurinkotuoleineen sekä mustikkamättäät rauhoittumisen hetkiä ajatellen.



Vaikken minä ainakaan pahemmin rauhoittumaa haikaillut, sillä Jerry B. piti huolen menojalan rankasta vipattamisesta. Huh, tulipa tanssittua ja naurettua.

Olipa mukavat kekkerit. Onneksi kesä riittää juhlien syyksi!

Kesäyössä

Meidän ystävät asuvat saaressa. Sinne mennään lautalla ja meille mannerasukkaille se on joka kerta hieman eksoottista. (Kuopus aamutohinoiden keskellä kyseli myös, että lennetäänkö sinne. Ei sentään.)


Vaikka kuinka ajoissa päivällä menisimme tapaamaan ystäviämme ajoittuu kotiinpaluuu aina alkuyöhön.


Mutta myöhäisessä lähdössä on puolensa! Mikä ihanuus onkaan suomalainen raikas meriyö, niin kesällä kuin talvellakin. Mitkä värit ja tunnelmat, ne nytkäyttävät sydäntä joka kerta.


Muistakaa käydä tervehtimässä kaukaisia ystäviänne, saatte kokea myös kesäyön ihmeen!

Kesäkodin keittiötä voisin kuvailla monin kielteisin superlatiivein, mutten jaksa. Sillä löytyy yksi myönteinenkin superlatiivi: maailman ihanin perunanpesupaikka. Tästä pidän, kun pyllistän kohti horisonttia, aallot juoksuttavat perunoita ees taas, ees taas, hiekka kämmenissä hiertää mullat irti ja kattila täytyy nopeasti puhtaista pikkuruisista perunoista.

Jopa aurinko hemmottelee pesijää.

Puuhamaa

Kesäkotimme rannan tuntumaan on muuttanut kahvila, hieno sellainen.


Tarjolla ainoastaan lähiruokaa ja tilata saa mitä vain!


Luovuus on kunniassa tässä fuusiokeittiössä, chateau briandit ja panna cotat tarjoillaan uudessa muodossa. Harvoin tapaa yhtä tyytyväisiä työntekijöitä.


Kahvilassa ei indektiohelloilla hienostella, siellä ymmärretään että vanhassa vara parempi.


Estetiikkaa arvostetaan, niin tarjoomuksien asettelussa kuin tarjoilijoiden ulkonäössäkin.

Olen aika onnellinen, että saimme ostaa kaksi vuotta sitten mökin, jossa "kaikki" tuli mukana, niin kammat kuin kattilatkin, minulle retropyyhkeitä, lapsille kesäkeittiö ja miehelle projektia. Huomenna touhut taas jatkuvat.

Pelin henki

Viimeistään tässä keski-iän kynnyksellä alkaa paljastua, millaisia kortteja ystävätkin ovat peliin nimeltä elämä saaneet. Pelimenestykseensä voi toki paljon itsekin vaikuttaa, mutta toisinaan ei mitenkään.


Ystäväpiirissä on viimeisen kuukauden aikana peli on saanut ikäviä piirteitä, heille on jaettu kortteja, joita kukaan ei haluaisi; tauteja jotka vaativat solumyrkkyhoitoja, pienen lapsen kärsimystä, sairaus joka ajanmittaa riuduttaa ihmisen liikuntakyvyttömäksi... On olo, kuin tämä olisi alkua vain, mitkä seuraavan siirron seuraamukset ovat?


Yhdessä jatkamme peliä eteenpäin, kunpa vain osaisin olla hyvä pelikumppani!

Meri

Poikkesin rannassa, siellä vesirajan tuntumassa joutsenemo jo vaalenneine poikasineen nauttivat iltapalaansa. Lähestyin niitä ajattelemattomasti ja silloin emo alkoi kähistä minulle: "Äläpä reviirilleni tule, sinä ihminen!" Nokka auki, sylki roiskuen.


Ei tiennyt ylväs lintu asioiden todellista laitaa. Olen nimittäin kovastikin pohtinut tätä vettä. Ja tullut tulokseen, etten oikein tiedä mitä tuosta suuresta vedestä ajattelisin. On niin pelottava, voimakas, hurjakin. Toisaalta mahtavan energinen, mukaansa tempaavan määrätietoinen ja vapaa.


Sataa saa, vaikka ukkostaakin. Tuulla ja myrskytä. Mutta ei minua meriveteen pulikoimaan saa, olen onnellisempi rannalla. Jotta turhaan hönötit, kollega, kolmen äiti!

Uusi harrastus

Perheelle tämän kesän uusi löytö on kahdesti viikossa järjestettävä saaristolaistori, tuossa muutaman meripeninkulman päässä.
Sinne veneilevät pariskunnat ja lomailevat perheet saapuvat tapaamaan tuttujaan sekä täydentämän jääkaappia, lähistön nuoriso pörrää pienillä veneillään hengailemaan ja kyläparlamentti kokoontuu viereiselle terassille sammuttamaan kesäisen janonsa. Olipa joku saapunut paikalle istuttavalla ruohonleikkurilla!


Puolet myyjistä on vain muutamaa tuntia aiemmin nousseet kalastusaluksistaan, sitten savustaneet kalansa ja lopuksi nostaneet kylmiöstä mukaan maustesillinsä. Ja nyt puolisoineen ja muiden pellinkiläisten kollegoidensa kanssa kilvan kehuvat kalojaan. Eksoottisin tuote lienee Pingpong-silli, chilineen ja mangoineen.


Vaan aivan erityistä eksotiikkaa ja toisaalta kotiseutuopetusta lapsille löytyy, kunhan höristää korviaan. Mahtavaa kuulla Porvoon omaa ruotsia, vielä saariston omalla vivahteella maustettuna. "Poteetrena..." tuumataan täällä.


Ei pöllömpi harrastus, tuo kesätorilla käynti.

Kolmen päivän ihme

Miehen kanssa kaksin, ollaan ja ihmetellään, viihdytään ja nautitaan. Syödään kun huvittaa, levätään kun väsyttää, puuhataan kun haluttaa. Ylellisyyttää josta toisella puolen maapalloa ei pääse nauttimaan. Ja lienee niillä lapsosillakin mukavaa isovahempien luona. Tänään kaikki voittavat.

Kuvaamisen vaikeudesta

Kovasti siellä matkalla tuttavat kyselivät Kiinasta, kiinalaisista, asumisesta ja töistä, turvallisuudesta ja viihtyisyydestä. Ja kuviakin halusivat nähdä. Niinpä läväytin läppärini auki, kyllähän minulla kuvia piisaa, yli 14 000 karsittua otosta.


Vaan mitäpä ne kellekään mitään kertoivat. Pelkkiä yksityiskohtia kaikki, hakusanatkin aivan kummallisia: vastavalo, keltainen, lika, kaivonkansi, satula, kuljetus, vauhti, korjattu, harmaa. Löytyi sentään kotikin.


Vaan ei ainoatakaan kokonaista kuvaa talostamme, vain pieniä vilahduksia vasemmasta tai oikeasta nurkasta, tiukka rajaus leikkivästä kuopuksesta pihakujalta, kukkaruukku rappusilla... Olisivat yhtä hyvin voineet olla kuvia vaikka Perhe Virtasen kodista Chilestä!


Päätin oitis parantaa tapani ja valokuvata loppun loman vain ja ainoastaan suuria ja laajoja kohteita, yleiskuvia ja maisemia.


Vaan mitkä hakusanat saivatkaan lisää kuvia kansioonsa? Punainen, kaivonkansi, valkoinen, kattaus, merkki...


Että tässä teille nyt Kööpenhaminaa, kauniiden kaivonkansien kaupunkia. Maisemakuvina à la Vilijonkka.

Sukulaissieluja ja sulkia

Kuuden yön matkan varrella tapasimme viisi ystäväperhettä ja lapset leikkivät 11 Pariisin aikaisen ystävänsä kanssa. Neljän erilaisen ikkunan läpi saimme aamutuimaan kurkkia päivän säätä.


Vaikuttavin vilkaisu oli tanskalaisen taiteilijapariskunnan pihapiiriin, elämää täynnä olevan renesanssilinnan ympyröihin.


Mikäpä siinä lasten leikkiessä, kotipihan riikinkukon sulilla. Tai vieraanvaraisuudesta nauttiessa; illalliseksi linnan omaa vuohta, peurojen vilahdellessa vallihaudan toisella puolen, sorsien räpiköidessä vedessä. Ja mikä hämmentävintä, isäntäväki oli tismalleen yhtä hurmaava kuin Pariisin hektisillä kaduilla tutustuttaessa.

Näitä muistoja sulatellaan pitkää.

Passiko kertoo kaiken?

Pitkään aikaan en ajatellut sen kummemmin kansallisuuttani. Katselin maailmaa omien ikkunoiden läpi, näin asiat kuten nyt pikkukaupunkilainen näkee ja olin siinä sivussa suomalainen, ihan vain tavallisesti.


Muuttaessamme Ranskaan tapahtui muutos. Ei vain kotikaupungin koossa vaan myös identiteetissäni. Olin toki edelleen suomalainen ja ylpeä synnyinmaastani, mutta minun sisäinen skandinaavi heräsi. Ystäväpiirin puheissa vertailtiin Ranskaa ja Pohjoismaita keskenään, suomalaisuus ikään kuin kulki siinä sivussa.


Ja jälleen muutettaessa Kiinaan tapahtui muutos identiteetissä. Olen edelleen suomalainen ja skandinaavi, mutta myös eurooppalainen. Kaikki EU:n kansalaiset tuntuvat lähes sukulaissieluita, suuri yhteisymmärrys tuntuu vallitsevan ja hyvin usein kerron olevani Euroopasta sen tarkempia ykityiskohtia lisäämättä.

Mitenköhän käy Suomeen palatessamme. Tunnenko itseni sitten maailmankansalaiseksi, joka on paluumuuttanut synnyinmaahansa? Jänniä juttuja, joita on hauskaa pohtia pitkillä ajomatkoilla "kotimaanmatkailua" harrastaessa, täällä Tanskassa.

Outoja taloja

Uskomattoman monet naapuruston pihat ovat kuin karamelleja, soma ja siisti tunnelma vallitsee omakotitalojen välissä. Mutta yhteen kolahtaneet talonnurkat jaksavat kummastuttaa. Nämä talot ovat ihmetyttäneet minua niin pitkään kun täällä olen säännöllisesti piipahtanut, nelisen vuotta siis, eivätkä silmäni vain niihin totu. Törmäillä nyt tuolla tavoin!





Kokonaisuudessaan moderni ruotsalainen omakotitaloarkkitehtuuri on mielestäni kovin karua, ehkä jopa kömpelöä. Ristiriita pihojen ja talojen välillä on huima.


Vaan mahtuu joukkoon helmiäkin. Tästä jugendhuvilasta en tunnu saavan tarpeekseni, niskat meinaavat mennä nurin aina ohi kulkiessa. Millainen kuiva kangasmetsä- ja merimaisema tornista näkyykään? Todennäköisesti mahtava. Onko talossa sisällä sellainen mukava vanhan talon tuoksu? Maalatut portaat yläkertaan ja helmipontilla paneloitu veranta? Talo kaikilla menneen ajan herkuilla? Niin sen on oltava, varmasti.