Joku tuttu oli kuulemman todennut, ettei tänne milloinkaan halua tulla, tällaiseen yhteiskuntaan, kamalaan maahan. No, onneksi kaikkien ei tänne ole tultava, ei tarvitsekaan tulla, eikä ketään toiseen maahan voi pakottaakaan. En edes jaksaisi ottaa vastaan valmiiksi kielteisellä asenteella liikenteeseen lähteneitä vieraita! Mutta sellainen periaatteellinen toisen maan tyrmääminen ihmetyttää. Yhteiskuntajärjestelmät vaihtelevat kovastikin maasta toiseen, eikä outouksia tarvitse hyväksyä, mutta minusta tärkeää on muistaa, että kyse kuitenkin on ihmisistä. Maat ja kansat muodostavista ihmisistä. Sinkuista, vanhuksista, äideistä, uramiehistä, sylivauvoista. Palomiehistä, opettajista, bussikuskeista, kauppiaista, rakennusmiehistä... Heitä on moneksi, 1,3 miljardista riittää joka lähtöön, mutta ajoittaisista turhautumisen hetkistä huolimatta mielestäni vallitseva tunnelma Kiinassa sekä "Pekingin Espoossa" on myönteinen, utelias ja rauhallinen. Aika mahtavaa, vai?
Tarkkaillessani paperikauppiasäitiä ja lastaan torilla näen itseni menneisyydessä. Putiikissani, siinä pikkuruisessa kirjansitomossani kaupungin vanhalla kauppakadulla, milloin vauva lattialla ryömimässä tai hoitoon liian nuhainen lapsi vieressäni askartelemassa. Silloin tällöin sanasen toisillemme heittämässä, toivoen hyvän asiakkaan pistäytymistä sisälle. Menestystä kurotellen, parhaani tehden. Kuten paperikauppias.
