"Tämä suksien hankinta tarkoittaa vissiin sitä, että jäämme tänne lopullisesti!", tokaisi esikoinen viime viikolla sekä hieman alistuneesti että pilke silmäkulmassaan. Nyt takana on kolme hiihtopäivää ja ihmettelen lasten huikean nopeaa oppimiskykyä. Eipä uskoisi heidän hiihtäneen ladulla edellisen kerran kuusi vuotta sitten!
Minun edellisestä hiihtokerrasta lienee parikymmentä vuotta... Moinen lipsuvat tikut jalassa metikössä öheltäminen ei koskaan ole tuottanut minulle minkäänlaista nautintoa tai hyötyä. Luulen lumikenkien olevan enemmänkin minulle sopiva väline, jos jotain yleensä on pakko jalkoihin lisätä. Nautin kyllä lumisessa metsässä kulkemisesta, valokuvaten, rauhallisesti, vaikkapa eläinten jälkiä tutkien. Kuten näitä tassun jälkiä. Biologilukijani hohoi, onko mökkimetsämme poikki kulkenut karannut suuri koira vai peräti susi?
Hyvää ja kaunista alkanutta viikkoa kaikille!
Juu, minä se en ollut joka ohihiihti. Sukset on visusti kellarissa, vaikka en ole mikään hiihtovastainen ihminen, oikeastaan päinvastoin. En vaan saa aikaiseksi, kun ei pääse tuosta alaovelta suoraan sivakoimaan.
ReplyDeleteKirjailijatar, meillä onkin nyt ihmeellisen näppärä tilanne tällä hetkellä, sillä sekä mökillä että täällä kaupungissa pääsee hiihtämään heti ovelta. Tai no, kotona täytyy kävellä alamäkeä 100m... Mutta jos pitäisi ensin matkaustaa pidemmälle hiitääkseen en usko miehen organisoituvan viemään lapsia ja itseään useinkaan hiihtämään.
ReplyDeleteJuu tämä ei myöskään ole ohi hiihtänyt, mutta kaipaa kyllä niitä jalkoihinsa välillä kovemmin kuin toiste, mutta kuitenkin vuosittain. Ensi vuonna olen päättänyt seurata Suomen lumitilannetta tiukasti ja sitten tulen kaikilta ihan salaa ja hiihdän sieluni kyllyydestä koko loman ja lähden posket pakkasesta punaisina, leveä hymy huulilla takaisin viettämään leutoa talvea tälle saarelle.
ReplyDeletehttp://www.suurpedot.fi/www/fi/lajit/susi/tuntomerkit/jaljet.php
ReplyDeleteThis comment has been removed by a blog administrator.
ReplyDelete