Kadulta kurkin, ihan salaa vain. Katselen taloja, joiden nurkat remontoimme ja jotka tunnen ajalta ennen ulkomaille muuttoa. Paperilla ne ovat edelleen meidän, mutta vuosien mittaa huomaan henkisesti erkaantuneeni niistä, niin päätalosta kuin pihasaunastakin. Näen talot toisten ihmisten kotina, vaikka ne ykkösluokan rakennuksia ovatkin ja kaksi vanhinta lasta ovat viettäneet niissä varhaisvuotensa, kuopuskin kolme ensimmäistä elinviikkoaan. Mutta ne ovat vain kauniita muistoja ne ja olen onnellinen siitä, että taloissa osuvat toiset, toivottavasti tyytyväiset ihmiset. Talojen elämä jatkuu kuten meidänkin. Ainakin toistaiseksi erillään.
Tuntuu hyvältä! Hassua.
Ihan voisin tirauttaa pelkästä empatiasta pienen kaihoitkun. Minä joka kiinnyn taloihin niin, että uskon melkein niidenkin kaipaavan jalkapohjiamme lattioitaan hivelemään.
ReplyDeleteMinäkin pelkäsin, että jossain vaiheessa syvästi katuisin tai kaipaisin takaisin vanhaan taloon, jonka myimme. Koska kaikki pitivät meitä ihan hupsuina ja suorastaan tyhminä, kun niin teimme. Mutta ei, voin jo kävellä talon ohi ja ajatella, että onneksi en asu tuolla enää.
ReplyDelete