Matkalla kotiin Suomenlinnasta kummien luota käytiin seuraava keskustelu 7-vuotian takapenkkiläisen ja kuskin välillä:
-Äitiii, minusta on ihanaa olla vapaa Kiinassa
-Vapaa???
-Niin, kun Pariisissa ei voitu minnekään mennä itse, mutta nyt Pekingissä saadaan liikkua vapaammin.
Kyllä kirpaisi äidin sydämestä. Miten lapseni ovatkaan, ihan oikeasti, suurkaupunkielämän kokeneet? Vai voiko olla niin, että silloin olivat ihan tyytyväisiä, mutta nyt toisenlaista arkea eläessään huomaavat edellisen elämänmuodon epäkohdat paremmin?
Lapset ovat sopeutuvaisia, niinhän sitä sanotaan. Kiinassa on paljon uutta, myös leikkipuistoissa telineet ja jumppalaitteet. Tytöt tykkäävät. Mutta tämä sympaattinen suomenlinnalainen leikkiteline ei samaiselle 7-vuotiaalle kelvannut. Lieneekö ollut liian kotikutoinen tai kulunut, mutta "ihan tylsä" ainakin. Hetken jaksoimme sitä puolustaa, mutta oli kuin puulle olisi puhunut. Kuopus olisi viihtynyt leikkimässä pidempäänkin, muttei jatkuvaa kitinää kukaan kestä.
Minua viehätti laivaleikkitelineessä sekä sen "merkittömyys" eli erilaisuus että rustiikkisuus. Se oli monet säät ja leikit elämänsä aikana nähnyt ja kaikki vanhuuden rypyt olivat näkyvillä.
Vähän samoin kuin meidän Hellussa, jonka terassin lankkulattian läpi äsken rusautin jalkani. Ei hätää, ei sattunut nyrjähdystä pahemmin. Tämä rappioromantiikka lienee liikaa minullekin...
Mina olen kasvanut pikkukylassa jossa tuota vapautta oli vaikka muille jakaa, ja nyt odotan ensimmaista lasta suurkaupungissa. Vaikka me toivottavasti tulevaisuudessa voimmekin muuttaa vahan "vapaammalle" alueelle, niin opinnot pitavat ison kaupungin keskustassa viela kuutisen vuotta eli koko varhaislapsuuden.
ReplyDeleteKirpaisi siis minuakin sydamesta tuo kommentti, olisikohan sittenkin pitanyt odottaa viela raskauden kanssa etta olisi voinut tarjota enemman vapautta?
Tai sitten meidan taytyy tehda kuten te ja tulla kesaisin Suomeen oikeen tankkaamaan vapautta.
Aika sopeutuvaisia eläimiä taitavat lapset kuitenkin olla. Enpä usko että ovat pahemmin kärsineet.. ovatpahan saaneet ainakin estetiikkaa nähdäksensä Pariisin vuosina!
ReplyDeleteTäällä Kaliforniassakaan ei pahemmin voi päästää lapsia vapaalle, ainakaan omaa pihaa pidemmälle. Mutta rannalla, siellä juoksemme ja temmellämme sitten kaikesta sydämestä!
Saria, eihän sitä täydellistä hetkeä lasten saamiselle ole koskaan, joten mitä sitä odotamaan. Onnea tulevaan vanhemmuuteen! Suomeen kesäisin tankkaukseen vaan, toimii se näinkin.
ReplyDeleteMerja, oi kuinka kivaa kuulla sinusta! Teillä elämä vähitellen asettuu uomiinsa? Rannalla viipottaminen kuulostaa hyvältä.
Meidän lapset ovat kanssa koko ikänsä eläneet elämää jossa ei mennä yksin mihinkään. Tosin kun ovat tottuneet siihen niin eivät ole kyseenalaistaneetkaan.
ReplyDeleteMinäkin olen tota lasten sopeutumista pohtinut monen monituista kertaa. Mietin varsinkin sitä minkälainen on tällä kertaa paluu Suomesta kotiin. Täällä kun on niin paljon ihania ilmaisia juttuja lapsille (ihan alkaen läheisistä leikkipuistoista ja kirjastoista), joita ei meidän peräkylillä ole ollenkaan.
ReplyDelete