Tavaratarinaa

Kuten "kaikki" tietävät rakkain harrastukseni Pariisissa oli dyykkaus. Milloin mitäkin; kenkä, kirjoituspytä, kukka, sänky, kirjoituspöytä, tarjotin, taas kirjoituspöytä jne.

Alusta alkaen aavistelin hupini joutuvan jäähylle muuton myötä, onhan Kiina kehitysmaa. Pieninkin esine pääsee kierrätykseen oikeastaan ennen kuin siitä on luovuttukaan. Joskus muovipullosta tai tölkistä kadulla hörppiessä joku tulee kysäisemään, että joko on valmista...Kotiapulaisemme lajittelee jätteet hyvin tarkkaan ja toimittaa tölkit, jätepaperit, pahvit ja muovit jätteenkeräilijöille päivittäin ja saa näin muutaman sentin palkanlisää. Hänellä on siis työpaikassaan jäte-etu!


Lähikylässä pyöräillessäni huomaan automaattisesti bongaavani kaduilla seisovia huonekaluja, mutta ne eivät koskaan ole hyljättyjä, vaan ajavat jotain tiettyä tarkoitusta. Ne seisovat ryhdikkäästi talon seinustalla ja niiden ympärillä on elämää.


Dyykkauksen kulta-aika on tässä maassa vielä hamassa tulevaisuudessa.


Uutta piristävää on kotiin ja päälle kuitenkin saatava, joten suunnaksi on otettava torit. Mutta eihän se ole yhtään niin hauskaa! Valinnanvaraa toki on, liikaakin. Edullista on - viimeksi kangastorilta kassiin päätyi peräti 8 metriä puuvillakangasta ja siten tuhlatuksi tuli 16 euroa.


Kaikkea saa, paljon myydään kökköä laatua, mutta myös hyvääkin löytyy kunhan jaksaa etsiä, sillä se "kaikkihan" täällä tehdään! Mutta, tässä piilee suuren suuri mutta. Tavara on uutta. Siltä puuttuu sielu, tarina ja luonne. Kuka tahansa lampsii kassalle jälkeeni ja ostaa prikuullen saman pöydän tai kukkaruukun jopa koltun. Onkos sellaisessa nyt laitaa?


Kesälomaan on enää viikko. Tunnen jo varpaissani tutun kuhinan, ne ovat suuntaamassa kohti Porvoon Kierrätyskeskusta ja Samarialähetyksen kirppistä. Vaikkei tavara aivan näin riemunkirjavaa siellä olekaan ovat myyjät omalla tavallaan ihanan värikkäitä ja hyllyt pursuavat esinepersoonia jotka odottavat uutta kotiaan.