Iltapäivällä ulko-oveen koputettiin varoen. Vielä tuntematon naapurimme teinipoikansa kanssa iloisesti esittäytyvät ja ojentavat suklaisia lämpimäisiä sekä käyntikorttinsa. Toivottavat uudet tervetulleiksi ja tarjoutuvat auttamaan koska vain jos apua kaivataan, amerikkalaishongkongilaisella sydämellisyydellä.
Tyttäret totesivat ykskantaan, ettei tällaista olisi koskaan Pariisissa tapahtunut. Niin...
Paljon on Pariisilla ja Pekingillä yhteistä: upeita puutarhoja, hienoa vanhaa arkkitehtuuria, hurjat liikenneruuhkat, kansainvälisesti tunnetut ruokakulttuurit, asukasluvut huitelevat reilusti yli 10 miljoonan, byrokratiaa ei voi välttää mitä tahansa asiaa hoidettaessa (lippuu, lappuu, leimaa), ihmisten varallisuuseroja on vaikeata käsittää, runsaasti asukkaita, joiden äidinkieli poikeaa maan virallisesta kielestä. Listaa voisi jatkaa koko postauksen verran.
Mutta se mikä oikeasti on pohdituttanut minua, on se suuri, valtava, mielettömän huikea ero: ihmiset ja heidän tapansa kohdata toinen ihminen. Etenkin toinen, joka on ulkomaalainen, joka ei aivan aina tiedä kuinka kuuluisi toimia, saattaa puhua kömpelösti, toteuttaa asioita nurinkurisesti.
Tiedättekö, muutettuamme Pekingiin minusta tuntuu kuin olisin saanut ihmisarvoni takaisin. Vaikka poliisit tulivat ovelle tarkistamaan oleskelulupamme, vaikken ymmärrä oikein mitään, vaikka minua yritetään toisinaan rahastaa, vaikkei palvelu toteudu luvatulla hetkellä.
Mutta minua kohdellaan kuin täysjärkistä ihmistä, minua ei ajeta liikkeestä ulos koska päälläni on sadetakki, minun vähäistä kielitaitoani kehutaan julkisen moittimisen sijaan, minun persoonaani ja arvoani ei arvioida kielitaitoni perusteella. Mitenkö voin tämän kaiken tietää? Katseista, kohdatuista ilmeistä ja eleistä, puhetavasta tai puhumattomuudesta.
Paljon on Pariisissa aivan ainutlaatuista, jota on jo ikävä. Runsaudensarvea muistuttavat ruokatorit, kaikkialla korostuva estetiikka, upeat museot ja linnat, oma yhteisömme ruotsalaisella kirkolla ja koululla, loputtomat ikkunaostosmahdollisuudet.
Nyt kuitenkin tuntuu vapautuneelta, kuin olisin päässyt livahtamaan pois piikkimatolta, joka ensialkuun valheellisesti vaikutti samettiselta patjalta. Patja oli tiivis, se ei päästänyt läpi. Vieterit toki auttoivat hypähtäessäni Suomesta uuteen kotikaupunkiin, mutta sisälle en koskaan saanut kutsua. Entuudestaan minulla oli yksi ranskalainen ystävätär, yhtään uutta en vuosien aikana kyennyt saamaan. Lähes neljän vuoden jälkeen on edelleen mysteeri, miksi kohtaamani pariisilaiset olivat niin epäluuloisia, kylmiä, eristäytyviä. Omaa epävarmuuttaanko? Jokin hyvin suuri asia jäi minulta ymmärtämättä, kuin kookospähkinää olisin yrittänyt lusikalla avata - aina kierähti pois alta. Toisaalta viimeiseen vuoteen en enää edes yrittänyt, luovuin, pahastuin ja hyvillä mielin lähdin pois.
En kanna kaunaa, mitäänhän ei tapahtunut! Olen ehkä eniten surullinen ajatellessa mennyttä. Lisäksi olen ylpeä, että selvisin arjen pyörittämisestä siellä, lapseni viihtyivät hyvin, lukematon määrä ihania muistoja perheen yhteisistä tekemisistä. Ja mikä arvokkainta, sain mahdollisuuden tutustua ja ystävystyä monien ihanien skandinaavien kanssa. Tervehdys siis kaikille Piiperoille ja mammoille, sekä Veroniquelle!
Myöhempi lisäys:
Kertokaa tietämättömälle jos jotain aavistatte! Jättäkää kommentti, ajatuksen poikanen, mikä vain. Silloin ehkä asiat alkavat valjeta!
-------------
I'm relieved, I feel as human being again. When I meet people I am not afraid how I'll be treated. I understand even less Chinese than French, but still things feels to happen more smoothly. The big mystery is why it has to be so? Within almost four years in Paris I could not open the secret of french/parisian behavior. I don't miss it. To be honest, I miss the food markets, esthetics and our own scandinavian society at 17. part of Paris. Hälsningar kära vänner, jag lever igen!
Luulen ymmärtäväni, mistä puhut. Oltuani 80-luvun lopussa Keniassa ja Tansaniassa, (vain jonkun viikon reissulla) paluu Helsinkiin oli suurempi kulttuurishokki kuin kaikki näkemäni surulliset asiat siellä. Mm. suuresta köyhyydestään (ja monesta muusta asiasta)huolimatta ihmiset kohtelivat toisiaan (ja minua)lämpimästi, katsoivat silmiin ja puhuivat sydämellään.
ReplyDeleteNaiset ottivat käsistäni kiinni puhuessaan ja olivat myötätuntoisia kun minulla ei ollut(vielä silloin)lapsia.
Helsingissä olin järkyttynyt ihmisten "kylmyydestä" ja karusta ulkonäön arvioinnista, pinnallisista keskusteluista ja karmeista määristä materiaan liittyvää ahneutta. Ajattelin silloin jotenkin surullisena sitä, että tämä on minun rikas kansani, joka on henkisesti aika köyhä!
t. Kaarna Kurnukka
Kiitos Kaarna kommentistasi. Minä pyörin muutamaan otteeseen samoissa maissa 90-luvun alussa ja vastaavat fiilikset jäivät mieleen. Päälle jäi oikeastaan ikuinen kaipuu Afrikkaan, mutta järki sanoo, ettei lasten kanssa ehkä kannata sinne muuttaa.
ReplyDeleteEnsinnäkin, tästä (ja edellisistä viesteistä jo)välittyi se, että olette onnellisia siellä. Ja se on hienoa!
ReplyDeleteVälittyi myös se että ollaan me kaikki vaan niin erilaisia. Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä jne. Minusta kun taas tuntuu etten täysin sopeudu mihinkään muualle kuin Ranskaan. Solahdan siihen maahan ja mentaliteettiin heti, ilman hyvää kielitaitoakin. (voi olla että olisin eri mieltä neljän Pariisin vuoden jälkeen...)
Täytyy sanoa, että missään muussa maassa en ole kohdannut keskimäärin niin epäluuloista ja tympeää väkeä kuin Suomessa ja Tsekeissä. Olen sentään matkustellut ja oleskellut monessakin maassa. Tai sitten mulla on ollut vain huono säkä.
Hienoa, että voitte kokea ja aistia eri kulttuureita ja maita siellä eläen! Hienoa, että viihdyt(te) uudessa elämässänne.
ReplyDeleteMietin tässä näitä kommentteja luettuani, mahtaako teitä kohdata uusi kulttuurishokki kun joskus palaatte takaisin Suomeen? Täällä eläessä sitä ei niin näe.
Itse olen asunut kesän Pietarissa ja syyslukukauden Ruotsissa, mitä ei ehkä voi verrata pitkiin oleskeluihin ulkomailla. Parhaat ihmissuhteet loin silloin muihin ulkomaalaisiin, vaikka olin aktiivisesti tekemisissä myös paikallisten kanssa. Minun kohdallani oli syynä epävarmuuteni kielen kanssa, ja se, että muiden ulkkareiden kanssa yksinkertaisesti oli enemmän yhtäläisyyttä elämäntilanteissa. Hassua, mutta en oikeastaan edes kaivannut parempaa kontaktia paikallisiin... Jännityksellä odotan, miten käy ensi kesän Irlannissa asumisen kanssa :). Mukava kuulla, miten suhtaudut kiinalaisiin! Minä vietin muutamien kiinalaisten arkkitehtiopiskelijoiden kanssa pari viikkoa viime kesänä, ja jäi jotenkin ennakkoluuloinen olo, aivan päinvastainen kuin samaan aikaan tutustumiini ihaniin thaimaalaisiin. Hyvä kuulla positiivista, mielelläni muutan mieltäni!
ReplyDeleteRehelliseen postaukseen rehellinen vastaus (mutta vain ja ainoastaan minun mielipiteeni). Ranskalaiset vaikuttavat aika epävarmoilta niin itsensä kuin ympäristönsäkin suhteen. Paikallinen lasten kasvatustapa yhdistettynä tiukkaan arvosteluun perustuvaan koulujärjestelmään syö ihmisten itsetuntoa jo lapsuudesta lähtien. Tämän takia ranskalaiset saattavat vaikuttaa viileiltä ja etäisiltä. Poikkeuksia on- toki-, minullakin ihania ranskalaisia ystäviä jo vuosien takaa, vaan ei yhtään uutta viimeisten puolentoista vuoden Suur-Pariisissa asumisen ajalta... Se sijaan ihania suomalaisia, englantilaisia, amerikkalaisia, hollantilaisia, kanadalaisia tuttavia. Tietysti ulkomailla asuessa on helpompi samaistua ihmisiin, jotka ovat samassa elämäntilanteessa, eli siis muihin ulkkareihin!
ReplyDeleteSuukkoja Pekingiin kevät-Suomesta!
Liivia, hah, perussuomalainen tympeys onkin jotainihan omaa luokkaansa! Kun ennakkoluulot yhdistää huonoon käytökseen, siitä se soppa vasta syntyykin. Ranskalaisilla on käytöstavat kyllä hanskassa, silvupleet ja ovenavaukset tulevat lapsiltakin automaattisesti.
ReplyDeletePipuu, alkuperäiseen kotimaahan muuttaessa kulttuurishokki on usein kaikista suurin. Syitä on monia. Maa josta on joskus lähtenyt ei ole enää se sama jonne palaa, sillä sekin on muuttunut. Erityisesti Suomeen palatessa saattaa taloudellinen tilanne muuttua rajusti - huonompaan suuntaan (palkat heikommat, verotus kovempi, asuinkustannukset kuitenkin korkeat, kaikki kotiapu kallista ja jopa mahdotonta löytää). Mutta se on sitten sen ajan murhe! Ja isänmaa on kuitenkin "vikoineen" kaikkineen isänmaa.
17 neliötä, on paljon asioita joista Pariisissa pidän, kuten postasin, ja niistä voi erityisesti nauttia tosiaan lyhyemmillä asumisilla. Varmasti palaan sinne , mutta vain lomalle! Ja mitä kiinalaisiin tulee (ai karseeta mitä yleistyksiä!), ihan omanlaista kansaa hekin. Ajattelevat paljon omaa napaansa, tässä väkimäärässä on melkein pakko. Esimerkiksi jonotus on vieras käsite...Mutta minua kohdellaan samoin kuin muitakin, kiilataan ja palvellaan normaalisti vaikka eroan muista! Luulen erityisesti häiriintyneeni siitä, että minua kohdeltiin suoraan sanottuna rasistisesti, tyrmättiin vain ulkomaalaisuuteni vuoksi.
Kaisa, tästähän me ollaan ennenkin puhuttu... Uskon laillasi ajatukseen systeemin syömistä ihmisistä. Eihän se paljon kannusta yrittämään kun epäonnistumista saa pelätä. Haleja sinnekin!
Muutamia asioita tuli mieleen.
ReplyDeleteYksi on se, että olette asuneet Pariisissa, ja isot kaupungit tekevät ihmisistä..no...ihmiset eivät ole samanlaisia Pariisissa ja muualla. Noin keskimäärin.
Kaisan kanssa olen saman havainnon tehnyt. Olen sitä mieltä että monet ranskalaiset ovat ennemminkin hyvin epävarmoja (etenkin ulkomaalaisten edessä, etenkin ulkomaalaisten suhteen) kuin ylpeitä tai kylmiä.
Kielitaidottomuus (vaikka kovasti on paremmalla mallilla kuin vaikka 10-20 vuottakin sitten) on yksi syy.
Olen asunut Ruotsissa n. vuoden (en sitä siis edes oikeastaan laske, koska minusta siinä ei ehkä oikein ehdi saada turistioleskelua parempaa käsitystä), Ranskassa n. 6-7 vuotta, Hollannissa 5,5 v vuotta, nyt noin vuoden Belgiassa ja Hollanti oli se maa, jossa on toistaiseksi ollut henkisesti hankalin olla. En osaa sitä sen kummemmin selittää.
Violet, olen tietoinen suurkaupungin merkityksestä ihmisten käytökseen. Siksi yritinkin kirjoittaa nimenomaan Pariisista, en Ranskasta yleisesti.
ReplyDeleteJa meininki täällä uudessa kotimaassa on ihan kuherruskuukausitasolla. Kaikki näyttäytyy vielä ihanana.
Piti oikein käydä tarkistamassa mitä pöljää yöllä kirjoittelin...
ReplyDeleteTuohon suurkaupungin vaikutukseen; kun muutin takaisin Hesasta Tampereelle, silloin tuli melkein kulttuurishokki. Tamperelaiset tuntui superystävällisiltä hesalaisten jälkeen. No ei kyllä tunnu enää, ja täällä Tampereen ulkopuolella vasta junttilassa ollaan, mitä tulee käyttäytymiseen.
Olen hakenut lasta tarhasta nyt vuoden päivät, samat äidit ovat päivittäin paikalla samaan aikaan. Joka kerta minä tervehdin, vaikka vastausta en saa kuin yhdeltä. Joku kerta karjasen jotain, nyppii niin tollanen.
Mukavaa, että olette saaneet ihmisystävälliset naapurit! Ne vähät turistikokemukset sieltäpäin maailmaa ovat ystävällisiä. Ihmiset hymyilevät ja jopa puhuvatkin kielitaidottimille muukalaisille. Enkä usko, että kaikki olisi vain mahdollisen rahan toivossa, vaikka varsinkin turistithan ovat käveleviä dollareita. Ehkäpä teihin paikallisiin länkkäreihin suhtaudutaan toisin. Olivatko leivonnaiset hyviä?
ReplyDeleteMitähän tähän oikein osaisi sanoa. Itsellä on sellainen iki-ihastus Pariisiin, mutta minähän katselen sitä vain turistin silmin. Ei ole tarvinnut kohdata byrokratiaa eikä sisäpiiriläisyyttä..
ReplyDeleteJenkeissä asuessa olin huomaavinani sen että mukaan piireihin pääsi parhaiten puoliamerikkalaisena, miehen siivellä. Muilla suomalaisilla sopeutuminen saattoi olla vaikeampaa. Tosin pitäytyivät sitten taas mielellään niissä omissa suomalaispiireissä, mikä ei taas minua niin sytyttänyt.
Oliko tässä mitään häntää? Sitä kai yritän sanoa että useampi vuosi menee joissakin paikoissa ennenkuin niihin sopeutuu tai sitten ei vaan sopeudu. Eikä tarvikkaan, kaikki paikat ei ole kaikille tarkoitettu. Minä en ikimaailmassa voisi asua Hollannissa enkä Saksassa, kauhea miten tylyä porukkaa. Tämäkin näin tooosi karkeasti yleistäen.
Ihanaa että teillä on mukavaa Pekingissä. Toivon että näen teitä siellä kesäkuussa, edes ohimennen..
Tämä ulkkarina oleminen vierailla mailla sai minut kurkistamaan peiliin, ja mörköhän se sieltä kurkisti ;)
ReplyDeleteOlen pelkästään täällä Suomessa asuessani ollut tekemisissä erimaalaisten ihmisten kanssa niin vapaa-ajan, opiskelun kuin työnkin merkeissä. Olen ollut innokas tekemään tuttavuutta, mutta sitten tuttavuuteen on tullut mutkia, jotka johtuvat minusta - suomalaisuudestani ja luonteestani.
Ei, en ole sydämellinen ihminen. Siinä minun mörköni, joka kurkisti peilistä. Minulla on pohjaton tarve olla välillä yksin ja omissa oloissani. Ei olekaan ollut helppoa selittää vieraalla kielellä eikä suomeksi asioita, jotka ovat meille suomalaisille itsestäänselvyyksiä. Minä olen luovuttanut ennen kuin tutustuminen on muuttunut suorittamiseksi.
Pitäisi kai kirjoittaa omaan blogiin tästä, eikä avautua ventovieraiden blogeissa ;)
(Itseasiassa olen seuraillut ihan hipihiljaa blogiasi jo jonkin aikaa. Muistaakseni eksyin tänne Violetin blogista jokin aika sitten.)
Hej Vilijonkka, ei taida olla enään mitään kommentoimista. Kaikkia mielipiteitä on tullut.
ReplyDeleteMutta huomaan että Sinulla on kuitenki avoin sydän nähdä asioita ja uskon että ymmärrät mistä asiat ovat ja ovat olleet niinkuin ovat. Se se tärkeintä on!
JA, kaikki kokemus on hyvästä, sekä pettymykset ja ilot!
This is my comment and have a nice day, with yuor girls!
m a k i
Ihana kuulla, että teillä on elämä lähtenyt siellä kivasti käyntiin.
ReplyDeleteAlussa minulla oli hyvin samoja tuntemuksia ja on välistä vieläkin ranskalaisia kohtaan. En voi sanoa kirjamellisesti pariisilaisia, kun emme siellä asu. Eniten minua on aina ottanut päähän heidän olettamuksensa että heidän tavat ovat niitä ainoita oikeita. Missä hemmetissä sanotaan, että vain tietty tapa syödä tiettyjä ruokia on se ainoa oikea ja muut epäilyttäviä. Siis ihan vaan esim. jotkut tietyt ruokayhdistelmät tms. Hyvin pikkuasia, mutta välistä sietämätöntä.
Tiedän varsin hyvin mistä puhut, kun puhut siitä, että pelkkä tapa toimia, eleet tai kielitaito riittää ylenkatsomaan ihmisen. Ehkä olen ollut täällä jo tarpeeksi kauan, että systeemi on imaissut minutkin sisäänsä. Toisaalta nautin välistä ihan tahallani toimiessani "väärin". En kykene sulattamaan, että minun on aina annettava periksi ja muutettava tapojani vaan sen vuoksi, että minut hyväksyttäisiin. Silloinhan ei minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen, vaan sellaisena kuin haluan muiden olettaa minun olevan. Tästä voisi jatkaa loputtomiin...
Terveiset kaatosateesta! Eilen oli ihana aurinko Piipero-vappupiknikillä ja voitko uskoa, minä leivontaa vihaava ihminen nousin tekemään munkkeja koko katraalle klo 06 sunnuntaiaamuna!!!!
Liivia, tervehtiminen on kumma juttu tosiaan. Tuntuu olevan kovin työlästä monille. Jatka vain sinnikkäästi!
ReplyDeletePensastasku, kakku oli suklaista eli hyvää! Ja kävelevistä dollareista puheen ollen, toki tääläkin on markkinoita, joissa pyrkimys on kyniä niin paljon kun vain lähtee, mutta niille ei ole pakko mennä ja tyhmähän se on joka maksaa, ei se joka pyytää.
Merja, sopeutumiseen tosiaan menee vuosia. Ja väittäisin jopa tietyllä lailla sopeutuneen Pariisiin. Vertaan itseäni edelleen Suomen somaleihin. Elin omassa skandiyhteisössäni hyväksyttynä ja arvostettuna jäsenenä, mutta kontaktit alkuperäisväestön jäi laihaksi.
Celia, kyllä täällä saa avautua, silloinhan sitä keskustelua syntyy. Tervetuloa uudestaan. Mikä on blogisi osoite? Mörköjä kaikilla peilistäkurkistaa, jos vain uskaltaa katsoa! Tuota täytyykin miettiä.
Maki, avoin sydän juu, mutta jossain pisteessä vain laiskistui tuolla Euroopassa. Saa nähdä kuinka kauan jaksaa Aasiassa olla avoin ja innokas.
Edith, toi oli hyvä pointti, että kuinka paljon haluaa muuttua tullakseen hyväksytyksi. Onko sitä sitten enää itsensä. Toisaalta koko ajanhan me ihmiset kehitymme ja muutumme, toivottavaa olisi tietty että samaan suuntaan sekä puolison että ympäröivän kulttuurin kanssa. Mutta jossain menee raja ja pieni pirullinen jääräpäisyys siellä täällä tuo vain suolaa elämään. Piknik kuulosti hauskalta. Oliko paljonkin väkeä?
Minäkin toivoisin olevani yhä edelleen tuossa Kiinaelämän suloisessa alussa.
ReplyDeleteKiinalaiset vaikuttavat ystävällisiltä. Siis alkuun, kun et vielä ymmärrä kieltä. Sitten pikku hiljaa kun alkaa ymmärtää mitä he hymyillen sanovat sinulle päin naamaa on varmaan jo aika lähteä pois..
Mutta totta puhuen, kiinalaiset rakastavat sitä kun ulkomaalainen edes yrittää puhua heidän kieltään. Kuinka monesti taksikuskitkin ovat kehuneet pelkän ensimäiseksi lausutun ni hao´n perusteella kielitaitoni maasta taivaisiin ;). Jos puhut pelkkää englantia olet täysi turisti ja sinua kohdellaan sen mukaan. Mutta jos vähänkään yrität puhua kiinaa, heillä on aivan eri asenne suhtautua sinuun.
Kaikenlaista tulee vastaan Kiinassa, myös rasismia. Jo sanat laowai ja da pi zi, joilla meitä ulkomaalaisia usein kutsutaan, ovat oikeastaan haukkumanimiä. Aivan kuin me sanoisimme jotain heidän vinohkoihin silmiinsä tai ihon väriin viittaavaa. Kerran kiehahdin kun hississä kaksi paikallista puhui alentavaan ja arvostelevaan sävyyn lapsestani. Ja lapseni ymmärsi myös täysin mitä he hänestä sanoivat. Taisivat todella yllättyä ja nolostua kun tajusivat että ymmärrän.
Okei, tuli vuodatettua mutta mä olen ollut taas tähän palaan Kiinassa tarpeeksi ;). Joka tapauksessa, älä ymmärrä väärin sillä Kiina on IHANA maa, se vie mukanaan ja jää osaksi sinua ikuisiksi ajoiksi!
Vilijonkka, blogini osoite on http://celiceli.vuodatus.net/
ReplyDeleteEhdinkin eilen vuodattaa omassa blogissani tästä mörköasiasta. Sinne pääsee myös klikkaamalla kommentissani olevaa linkkiä (siis sitä celiaa) :)
Ha Ha! The French mistery? Since I see French abroad, I understand what you mean. I only stood several times for a month in Paris and felt not bad (young, good looking, single, fluent in French - of course it was nice!)
ReplyDeleteNow, I live in Beijing in a "French colony" (East Lake). Only when you are fluent in French (better the whole family) then you might get in contact and invited - otherwise NO.
My husband is Italian and don't like the French, because - I had to learn that - (most) French feel superior of Italians.
What a pitty that I can not understand the rest of the post. Looks like you organized a picknick in a park?
Until soon, hopefully
cheers
Suzhouren, tuosta päinnaamatavasta olen kuullut aiemminkin. Että toisilleenkin sanovat, että onpa sulla ruma paita, johon kuuluu vastata, että eipä itselläsikään kovin kaunis ole... Tuo hissikeskustelu oli aika paha.
ReplyDeleteCelia, kiitti, tulen kurkkaamaan.
Suzie, the cake was something with which our neighbors wished us welcome here! That's when my daughters said, that it would not had ever happened in Paris... Other pictures (from Parc Rita) were just pour illustration.
Vilijonkalle piknikkiin; meitä oli tänä vuonna yhteensä 3 seuruetta eli me ja kaksi muuta äitiä lapsineen. Piiperopiknik on jo vanhan traditio; joinain vuosina on ollut lähes 30 perhettä, sitten pari-kolme... nyt oli juuri koulujen lomien aikaan ja kutsutkin tuli viime tipassa, että ehkä monilla oli jo muita suunnitelmia!
ReplyDeleteOlen viime aikoina pyöritellyt mielessäni samanmoisia kysymyksiä, en tosin Pariisista ja Kiinasta vaan Italiasta ja Meksikosta.
ReplyDeleteItalialaiset ovat toki suomalaisittan erittäin avoimia ja ystävällisiä mutta siellä asustamani vuoden aikana en juurikaan onnistunut saamaan paikallisia ystäviä. Me ulkomaalaiset löysimme toisemme helpommin. Täällä Meksikossa, miljoona cityssä, taas kohtaan päivittäin erittäin ystävällisiä paikallisia ja viikottain tapaan potentiaalisia paikallisia tuttavia tai ystäviä. Siinä mielessä elämän aloittaminen tässä uudessa maassa on ollut lastenleikkiä, vaatinut vain avoimuutta ja ripauksen aloitteellisuutta itseltä.
Pitänee kirjoitella tästä tuolla omassa pisteessämmekin! :)
Minulla on ranskalaisista kahden vuoden tiivis työ-ja ystävyyssuhde kokemus. Tällä hetkellä asumme eri paikkakunnilla työtehtävien vaihtumisten johdosta. Työyhteys oli samalla sekä antoisaa että hyvin raskasta. Tuo kuvaamasi patjailmaus on loistava ja ymmärrän sitä hyvin.
ReplyDeleteMutta todellakin: tervetuloa Aasiaan!! Täällä kaikki on toisin. Täällä ainakin yritetään viimeiseen saakka, ettei pahoiteta toisen mieltä, vaikkakin sitten valkoisin valhein.... mutta sillä ei tarkoiteta mitään pahaa. Pääasia, että kaikilla on kivaa. Sen kun ymmärtää, selviää monista tilanteista oikein hyvin. Täällä päin ihminen on aina tärkeämpi kuin itse toimitettava asia. Ja lisäksi täällä ei kuunnella, mitä toinen sanoo, vaan sitä mitä hän sillä sanomisellaan oikeasti tarkoittaa. Vihjailukulttuuri katsos. Siis ei MITÄ vaan MIKSI.
Monet asiat ovat varmasti hyvin toisella tavalla siellä pohjoisessa, mutta täällä etelämmässä, Laosissa, meillä näin.
Toivon teille oikein hyviä elämän alkuja sinne Kiinaan!! Hauskaa saada tuttu bloginpitäjä lähemmäksi.
Minä en sitten olekaan ainoa sosiaalihankaluuksinen, jolla on vaikeuksia saada ihan oikeita ystäviä Ranskasta.
ReplyDeleteEn tiedä, jotenkin vain jossakin tökkää, ja kaveruudet jäävät aina pintapuolisiksi.