Ja kiinalaiset löysivät minut! / And the chinese found me!

Bloggaus uudessa maassa sujui alkuun kuin leikiten, kunhan piuhat saatiin ensin vedettyä (peräti kolmen asentajan voimin). Ha haa, muita kiinansuomalaisia vaivanneet ongelmat blogspottiin pääsyn kanssa eivät koskeneet minua. "Vähänks mä oon hyvä..."

Mitä tulee minun elämässäni oppiman? NÖYRYYTTÄ.

Tänään on ensimmäinen kerta viiteen päivään kun pääsen suuren kiinalaisen palomuurin läpi. Mitkään kiertotiet eivät auttaneet, ei huoneeseen kutsutun diplomi-insinöörin aivotkaan, ei blogiystävän vinkit. Ei paikallisten sensuuriviranomaisten edessä kannata ruveta ähisemään. Kyllä ne ajallaan palauttavan pääsyn Vilijonkallekin Vilijonkan omaan blogiin ja jopa muihinkin blogspot-blogeihin. Ainakin hetkeksi. Kiitän tässä välissä nöyrästi, sillä vieroitusoireet olivat jo tuskaistuttavia.


Ihmisiä riittää, niin nettisivustoja tarkastamaan kuin pallomeren palloja pesemään. En varsinaisesti tunne ihmispaljoutta, kenties Pariisin vuodet totuttivat minut jo tiettyyn tungokseen?


Työtä riittää, tyntekijöitä riittää. Kadunvarsilla, ravintoloissa, pihoilla, kaupoissa, rakennustyömailla. Puuhaavia ihmisiä, torkkuvaa väkeä, paljon lihasvoimaa, omaa yksinkertaista osuuttaan hoitavia ihmisiä. Miehiä ja naisia, nuoria aikuisia ja ylättävän vanhojakin papparaisia.

Mutta aina yhdessä, ei koskaan yksin. Kaksin, kolmin, mieluiten ryhmänä. Tarjoilijoiden lounastauko sujuu asiakkaiden lomassa, työtovereiden tutussa seurassa.


Tauko aloitetaan minuutilleen päiväuniaikaan. Yhdessä mennään etsimään sopiva nurmikko pyörillä kulkevan lounaskioskin kupeesta. Laatoitustöihin palataan kunhan jaksetaan.

Luulen sensuuritoimistossa ihmisten palaavan hieman rivakampaa tahtia koneidensa äärelle.

Muuten mieliala on edelleen korkealla!

----------

For some time I could not get through the great chinese firewall. Maybe Vilijonkka has been too critical or weird for local authorities. But here I am again in Blogistany, for a long time I wish.

There is something I daily wonder and admire - people. Lots of people working all over, both men and women, young and surprisingly old. Guards, gardeners, cleaners, but always together, newer alone. Maybe therefor I feel a little different and lonely when I explore the villages alone.

But still, it is lots of fun here and I am glad we come.