


Aktiivinen joulukuu lasten konsertteineen, suurlähetystön itsenisyyspäivän vastanottoineen, Suomi-koulun joulujuhlineen sekä taidenäyttelyineen täällä Pekingin päässä alkaa lähestyä loppuaan. Huomenna vielä suomalaisten joulujuhla. Ja matkalaukkujen pakkaus.
Kaikista menemisistä huolimatta olen pohtinut paljon. Onko minusta sittenkään tähän, mihin olen matkalla, jaksanko tätä, haluanko vai ajaudunko vain koska menee "ihan hyvin". Olenko sittenkään tarpeeksi suvaitsevainen, sopeutuvainen, avomielinen? Ulkomailla asumista mietin, kuudetta vuotta.
Mutta myös mahdollista muuttoa Suomeen. Että miltä se mahtaisi tuntua, löytäisinkö sen kummempaa paikkaa itselleni sielläkään. Ja kuinka tylsää se mahtaisikaan olla kun kaikki aina vain toimisi. Vai hoituisiko sittenkään? Että mahtaako kannattaa palata, jos kuitenkin kahden vuoden päästä taas kaukokaipuu iskee, tämän arjen jatkuvien kommelluksien unohduttua.
Lapset ovat jo maailmalle "menetetty", vaikka heillä vahva suomalaisidentiteetti onkin. Esikoinen sanoo asuvansa aikuisena Pariisissa, keskimmäinen New Yorkissa ja kuopukselle ei eri mailla tunnu olevan mitään eroa. Kenties hän eläinrakkaana toteuttaa äitinsä lapsuuden unelman apinatutkijuudesta sademetsässä! Tosin hyönteiset tuntuvat kiinnostavan häntä eniten, mutta niitähän sademetsäässä niemnomaa on. Oi, sinne, sinne minä menen, valokuvaajaksi hänelle, viereiseen lantamajaan asumaan, papukaijojen viheltely radiona, trooppisen sateen pestäväksi. Pääsisinköhän sielläkin suurlähetystön kekkereille?