On kovin erilaista

1.4.2008. Jännitystä ilmassa. Olimme kypsiä karistamaan Ranskan pölyt kengistämme ja aloittamaan Aasian valloituksemme. Paljon opimme kiinalaisesta kulttuurista, mutta mahtoiko se meille koskaan kunnolla aueta, en ole aivan varma. Monta mandariinin sanaa opimme, mutta kielimuuri jäi silti todella ylittämättä, kunnon keskustelut syntymättä. Kiinalaissyntyisiä ystäviä saivat lähinnä lapset, minä ystävystyin naapuruston skandinaavien kanssa. Kaikki tämä on hieman surullista, mutta niin ne neljä ja puoli vuotta vain menivät. Hujahtivat. Kunnes eniten ehkä lasten kielitaidon ja kulttuuri-identiteetin kasvun vuoksi tuntui oikealta palata Suomeen, toki painoivat vaa'assa esteettiset sekä terveydellisetkin syyt.

Pekingin vihattavin ja elämää rajoittavin seikka ovat ilmansaasteet. Lapset ovat tottuneet aamulla ensimmäiseksi katsomaan ikkunasta sumutilanteen ja siitä arvaillet pääsevätkö välituntisin ulos leikkimään vai eivät. Totuttelua tämäkin, ettei sumu ole Suomessa paha asia, vaan suorastaan tuo ilmaan raikkaan tunnun! Useampaan kertaan sain keskimmäiselle asiaa selittää, ennen kuin uskoi. Ja että välituntisin saa ulkoilla aina!

Tästä se alkoi, 2.10.2012, suomalaistuminen. Sekä minun että kahden nuoremman tyttären. Monsieur ja esikoinen jäivät vielä Kiinaan ja muuttavat luoksemme jouluksi. Hetkellisesti olemme siis kaksi yksinhuoltajaa 6000km etäisyydellä toisistamme. Sekin on uutta.

Tänä lumen valkaisemana iltana haluan lämmöllä muistaa 20 miljoonaa pekingiläistä naapuriani ja toivon heille puhtaampaa tulevaisuutta. Ja tsemppiä puolikkaalle perheelleni kahdeksi viimeiseksi kuukaudeksi. Teitä on jo kova ikävä! Täällä siskokset muistelevat isosiskon kauneutta ja kuinka isä aina sanoo "kiva"...