Viimeisenä viikonloppuna kävimme vielä kertaalleen muurilla, tavanomaista hieman kauempana ja tuntemattomammalla pätkällä. Mutta kuten yleensäkin salaisesti haaveksimani rauhallisuus oli paikasta kaukana. Filmaushan siellä oli käynnissä ja saimme odotella muurille pääsyä hyvän tovin. Aikamme odotettua emme olisi edelleenkään päässeet, muttemme jaksaneet malttaa vaan ronskisti uhmasimme järjestymiehiä ja kävelimme punaisten lippujen ja banderollien ohitse, puna-asuisten esiintyjien kappaleenvaihdon aikana koko hässäkän läpi. Tuli hieman tuhma, mutta voitokas olo.
Jäin miettimään sitä punaista. Siellä muuten kauniissa vihertävän harmaassa maisemassa ne punaiset väripilkut tuntuivat kovin voimakkailta ja jopa vaativilta, vaikka vuosien kuluessa olenkin siihen melko turtunut. Eivätkö kiinalaiset itse koskaan kyllästy punaiseensa? Ilmeisesti eivät, sillä Pekingin Ikean kassajonossa on paikallisten ostoskärrytkin punaista pullollaan. Niinpä olen nyt nauttinut tästä Suomen punaisesta. Lempeä, murrettu ja vaatimattomampi. Juuri tässä määrin sitä jaksan ja hyvin varmaan tulen pärjäämään akutisoituneen allergiani kanssa, kunhan en ajaudu tavaratalossa joulukoristeoastolle.
No comments:
Post a Comment