Kuopuksessa on paljon ujoa peikkolasta, joka vaatii aikansa lämmetäkseen ja voittaakseen epäluulonsa. Sisäinen reippaus hiljakseen kasvattaa voimaa, ottaakseen uudessa tilanteessa epävarmuudelta vallan. Siitä alkaakin yleensä riemu.
Tänään tapahtui pienessä koululaisessa lopullinen vallankumous: hän jäi muina miehinä koulunpihalle leikkimään 1800 muun sekaan. Tarvittiin vain yksi bongattu luokkatoveri, pikainen heippa ja tennarit lähtivät huolettomasti hyppelemään kohti pensaslabyrinttiä, tihkusateesta välittämättä, äiti jo unohtuen. Enää ei minua tarvittu seisomassa leikkikentän laidalla kellonsoittoon asti.
Olen hyvin onnellinen, sillä nyt tiedän tuon pienen maailmankansalaisen pärjäävän.
Oi!
ReplyDeleteVoi ^^ Sehän kuulostaa kivalta, rohkeutta ja kasvamista tapahtunut :)
ReplyDeleteVoi kun hyvä!
ReplyDeleteViime syksy oli meillä vaikeaa, tänä syksynä mennyt kuin heittämällä. On se helpotus.
Tyylityttö:)
Suloinen ensimmäinen kuva.
ReplyDeleteNiin hyvät väritkin.
Eikó tunnu hyvältä kun huomaa että peikkolapsetkin pärjää!
Valtavan kokoinen koulu, minuakin pelottaisi hiukkasen Mutta jos bongaisin edes yhden kaverin, pärjäisin kyllä. Kaunis tuo ensimmäinen kuva, ei yhtään peikko.
ReplyDeleteHelena, niin.
ReplyDeleteHietzu, hyvin paljon kasvamista ja vain kahdessa viikossa!
Liivia, olin varautunut huomattavasti vaikeampaan alkuun, aivan turhaan. Onneksi välillä näin.
Piilomaja, kunhan me aikuiset muistaisimme ettei kaikkien tarvitse edetä samaan tahtiin. Ensimmäisellä kouluviikolla kuopus ei ollut osallistunut evästaukoon, vaan mennyt kateleman luokan kirjastoa. Opettaja huolissaan otti yhteyttä, että voisinko nyt todellakin laittaa evästä... Olinhan minä laittanut lapsi vain oli omien sanojensa mukaan väsynyt (kaikesta yrittämisestä?) ja halusi levätä yksinään hetken. Vilkkaille kanadalaiselle tämä oli outo ajatus. No, nyt jo eväät kelpaavat ja muiden lasten seurakin.
Kirjailijatar, koulu on Pekingin suurin kansainvälinen koulu, jossa on luokat tarhan kolme vuotiaista aina IB-tutkintolaisiin saakka. Valtava se on myös arkkitehtuuriltaan, ties kuinka monta hehtaaria, mutta erittäinen onnistunut. Talo muodostaa ikään kuin ketjun jonka sisälle jää suojaisia sisäpihoja. Ei ollenkaan niin hurja tunnelmaltaan miltä kuulostaa. Tiistaisen opettamiskokemuksen perusteella olisin siellä erittäin mieluusti töissä enemmänkin, sillä niin upeasti työhön keskittyviä oppilaita ei minulla ole koskaan ollut! Uskomaton rauha vallitsi, vaikka lukion kuvistilat sijaitsivat aivan talon keskellä, kahta suurta ruokasalia vastapäätä.
No voi jessus, nyt tuo peikkotyttö esittelee tänään koulukavereiltaan samiaan "I love you" kirjeitä. Viisi kirjettä, kahdelta eri lapselta. Vikonlopun ainaka täytyy varmaan auttaa häntä kirjoittamaan paluupostia!
ReplyDeleteMikä helpotus! Hauskoja kirjetalkoita. Nopeestipas kävi sekin tutustuminen -ja yltiörunollisesti.
ReplyDeleteNiin ihania kuvia!
ReplyDeleteEnnen lapsen saamista ei voinut kuvitellakaan, miten suuri huoli voi olla siitä, että toinen pärjää maailmassa, löytää oman paikkansa. Se huoli on jo asettunut muhun, vaikkei oma ipana todellakaan käy missään yksinään.
Ehdin vasta nyt lukemaan muutenkin jutut pidemmältä ajalta. Tunnustan omaavani myös tunnistamisongelmia, vaikak ennen pidin kasvomuistiani erinomaisena...
Miksi silloin aiemmin loukkasit minua äitinä aiemmassa blogissa talvella? Olen jo jotenkuten toipunut. Firma tosiaan lopetti nuoreni tärkeän IB tutkinnon.Miten voisin ottaa sen kevyesti?Lisbet eli Liisa
ReplyDeleteEilen tänään huomenna, kiitos! Talkoot alkanevat sillä, että otamme selvää toisen lähettäjän nimestä, sillä kuopus väittää sen olevan Stiuu, mutten millään usko. Mutta kirjeen kirjoittajalta oli unohtunut allekirjoitus. Aikas suloisia nuo 6-vuotiaat!
ReplyDeleteAnu, aika monta asiaa on vaikeata kuvitella ennen kuin osuu omalle kohdalle. Jännityksellä odotan todellisia teinivuosia.
Anonymous Lisbet eli Liisa eli Lissu, olen jo kertaalleen pyytänyt anteeksi, poistanut kaikki sinun kommenttisi kuten pyysit enkä edes hatarapäisenä ihmisenä muista mistä koko jutusta oli kyse. Mutta sen muistan, että harkitsin koko blogin lopettamista kun kommentoijat eivät pysyneet silloisessa aiheessa. Liisa, oletko muuten harkinnut omaa blogia? Olisi erittäin mielenkintoista saada lukea sinun vuolassanaista kirjoitustasi omannäköisillä sivuillasi! Ehkä sinne myös eksyisi muitakin vanhoja expatteja, joille on käynyt yhtä kurjasti kun teille, joilla on kaunaa yrityksiä yms. kohtaan. Ja syntyisi juuri sitä kaipaamaasi kunnon keskustelua, mitä täällä minun blogissani ei tunnu syntyvän. Blogin pitäminen voi olla sekä antoisaa että hauskaa, jopa terapeuttista, suosittelen kokeilemaan!!!
Kiitos kommentista.Et ehkä taaskaan ymmärtänyt minua.Halusin silloin tuoda julki kokemuksia omasta ulkomaankomennuksestani.Ymmärsin hyvin,että tulin jotenkin sinun reviirillesi ja pyydän anteeksi.Minulla ei valitettavasti ole aikaa blogin kirjoittamiseen, teen pitkää työpäivää lääkärinä(aviomies kun on työtön). Ja ehkä en jaksaisi blogissani keskittyä noihin asioihin.Olet kova ihminen.
ReplyDeleteAnonymous, aha. Yleensä ihmiset pitävät mua pehmeänä koska olen ylipainoinen.
ReplyDelete"Meille" tai tarkemmin tuolle nuorelle miehelle ei käynyt huonosti, hän sai IB-tutkinnon suoritettua seuraavana vuonna Suomessa ja pääsi suoraan opiskelemaan yliopistoon.(pitäisikö minun vielä kääntää sieluni ympäri,että kaikki olisivat tyytyväisiä)Liisa
ReplyDeleteJalkaterien asento on tosiaan kakkoskuvassa hieman epäröivä, ehkä mietiskelevä. Ihanaa että hän on sopeutunut! Meidän kaksosemme ovat myös jo sulautuneet eskariin, vaikka aina välillä muistelevatkin vanhoja kavereitaan jotka jäivät Kaliforniaan..
ReplyDeleteOn niin iso asia vanhemmillekin huomata, että lapsi pärjää. Että sen voi huoletta lähettää maailmaan kokeilemaan ensi askeleitaan. Hyvä peikkotyttö, Hyvä!! Ja sen vanhemmat!
ReplyDelete