Kaivoin vaatehuoneen hyllyltä oboeni esille (viimeisen kymmenen vuoden aikana olen soittanut sitä keskimäärin kerran vuodessa), avasin sattumanvaraisesti lapsen pianovihkon O sole mio:n kohdalta ja harjoittelin hieman. Nimittäin tämän naistenpäivän kunniaksi ajattelin ilahduttaa teitä elämäni ensimmäisellä musiikkivideolla! Mutta olipa tämä postmoderni taidetuokio haastava. Milloin loppui henki, milloin rajaus olikin pielessä, milloin katosi usko, milloin näytin kamalalta ja lopuksi katosi ansatsi. Toisaalta, kuinka vakava asia naistenpäivä oikein on? Kunnon nainen osaa nauraa itselleen, vai mitä! Tämä lienee myös vapaasti noukittavissa oleva haaste.

Sanan voima

Tarkemmin ajateltuna ihmisen saaminen hyvälle mielelle on pienestä kiinni.

Olin fysioterapeutin vastaanotolla saamassa akupunktiota ja venytysneuvoja pieneen selkävaivaan. Siinä hoidon lomassa minua vuoteella veivatessaan terapeutti totesi nivelieni olevan todella liikkuvaiset ja hän uskoo joogan olevan helppoa ja antoisaa minulle. Toki ymmärrän kommentin olleen vain toteamus, ei kehu. Ja etten ole itse tehnyt mitään notkeuteni eteen, kunhan nyt satun olemaan nivelistäni löysä. Lisäksi olen kuullut saman kommentin useasti ennenkin terveysalan ammatilaisilta. Mutta silti, voi kuinka ilahduinkaan! Liikkuva kuulostaa positiivisemmalta kuin jäykkä ja siihen nyt takerruin.

Akupunktion mahtiin en vielä vanno, mutta tarvittaan vain yksi kiva lause ja potilaan askel kulkee kummasti kevyemmin. Näin uusi viikko keväisessä Pekingissä alkoi loistavasti!

Lukupiiriterveisiä

Monsieurin kotiinpaluulla oli perinteiset seuraukset. Vartin päästä tärkeimpien kuulumisten vaihdon jälkeen perheen naiset valloittivat kukin oman kolonsa sohvalta tai olohuoneen matolta ja uppoutuivat tuliaiskirjoihinsa. Esikoiselle suomenruotsalaista eli Maria Turtschaninoffin Underfors, keskimmäiselle takuuvarmaa Tittamari Marttista Viivi Pusun seikkailujen muodossa ja kuopukselle Tapani Baggen Maalla sekä Kaupungilla. Ja minä sain kauden villityksen tueksi joogakirjallisuutta!

Näin meidän "kuplaelämä" ja kotiviikonloppu jatkuu. Rauhallista ja hyvää viikonloppua teille kaikille armaat lukijani!

Kuplassa

Tänään haluan lillua kuplassani. En mene kylään katsastamaan viikon veikeitä rakennusratkaisuja, en äimistelemään torin tofuantia tai kadulle hyljättyjä esineitä. En halua enkä jaksa kiinnostua. Välillä on yksinkertaisesti pidettävä taukoa tästä kaikesta. Annoin kuskille ja kotiapulaiselle vapaapäivän, sillä heidänkään hyväntahtoinen koheltaminen ei tänään kiinnosta. Vietän siis itsekin vapaapäivää taitai -työstäni eli en emännöi työläisiä tahi ketään. No, lapset sentään ajattelin hoitaa. Mutta huomenna en tee sitäkään, sillä Monsieur palaa kotiin matkoiltaan!

Poikkeuksellista

Paljon on vanhempaa matalaa rakennuskantaa kolmen vuoden aikana laitettu maan tasalle pois uuden ja uljaan (tosin yhtä huonolaatuisen) tieltä. Siniset työmaa-aidat ovat niin erottamaton osa kaupunkikuvaa, ettei niihin kiinnitä enää mitään huomiota. Paitsi tänään, sillä aidassa oli rako, josta pilkisti vielä yksi talonen, sekä monet tekstijulisteet joita ohikulkijat pysähtyivät lukemaan.




Ensimmäistä kertaa näin jonkun osoittavan mieltään, laittavan hanttiin ja kieltäytyvän tarjotusta rahakorvauksesta sekä muutosta toisaalle. Näyteikkunaan oli somistettu hautajaiset kukkalaitoksineen sekä suurine puuarkkuineen. Yrittäjät itse istuivat edustalla, rahakippoineen.

Olisin halunnut kannustaa railakkaasti, mutta annoin heille vain lounaan verran rahaa, mitään sanomatta. Kurkkuakin kuristi.

Talvikoristeita

Joskus marraskuun loppupuolella säiden kylmettyä ja talvisaasteiden laskeuduttua ripustettiin meidänkin asuinalueen julkisten alueiden puihin, kuten klubitalon eteen sekä portille, ns. jouluvalot. Ihan aidosti tunnen niiden piristävän muuten beessiä maisemaa, vaikka varsin sähäkkään rytmiin vilkkuvatkin kylmää led-valoaan. Mutta valitettavasti en kertaakaan ole toistaiseksi onnistunut ohittamaan valoja hymyttä, sillä oksille on ripustettu huomiosta kilpailevia osia: joka puskan välissä roikkuu jatkojohtopistorasiamuovipussihässäkkä ja soma Danger-lappu omassa muovitaskussaan.

Peking-tyyliä aidoimmillaan, by gong ren (= työ ihminen).

Nyt seurataan mielenkiinnolla mahtavatko valoset päästä kesälevolleen ennen pääsiäistä.

Kivaa

Määrätietoisesti, jo toista päivää, yritän tehdä vapaa-aikanani eli lasten ollessa koulussa sellaisia asioita joista pidän. Eilen hankin siis ne kultakalat, joiden touhujen seuraamisesta pidän. Nehän siis uivat oikealle ja vasemmalle, vaihteen vuoksi ylös ja alas, joskus jopa päin lasia tai törmäilevät toisiinsa. Ehkä taustalla on jotain lohduttavaa, kun näkee toisten olevan itseäkin kohelompia!

Tänään olen piirtänyt. Yritin sinnikkäästi oppia piirtämään hevosen. Mutta se elikko on ihan liian möykkyinen hyvien piirrosten aikaansaamiseksi. Voin luonnollisestikin syyttää mallia, 30-senttistä kipsivalosta nyljetystä lihaskimppuhevosesta. Kaiken huipuksi siltä puuttuvat korvat ja häntä!



Pelkistys, siitä pidän. Huomenna yritän jättää kaikki vähänkään merkityksettömät kaaret pois, kuvittelen mallini päälle upean turkin ja muut lisäkkeet. Aion saada paperille selkeälinjaisia ja uljaasti seisovia kopsuttelijoita. Juuri niin meinaan. Ja kun näin on tapahtunut voinkin hyvällä mielellä todeta käyttäneeni aikani sellaiseen mistä pidän.

Mikä sinusta olisi kaikkein kivointa?

Liian kauan Kiinassa?

Aamu alkoi hersyvällä naurulla, en vain pystynyt pitämään huvittuneisuutta sisälläni nähdessäni esikoisen huolella valitsemansa päivän asun: farkut, valkoinen neuletakki, kukallinen sinivioletti kauluspaita (tähän asti kaikki hyvin), mutta asusteena kauluksen alta roikkui löyhä aavistuksen muhkea silkkinauharusetti, iloisen sinivalkoraidallinen. Tämä viimeistys muutti koko asun luonteen niin kiinalaiseksi, niin paikalliseksi. Tyttäreni on sulautunut joukkoon... Toki aika luonnollinen muutos kolmen vuoden maassa oleskelun jälkeen, mutta ei sitä ilman kunnon naurua voi niellä!

Ai miten meille sellainen rusetti yleensä oli päätynyt? Niin, se kuului siihen upeaan viralliseen opettajien polyesterasuun, valkoinen kauluspaita & sininen polvipituinen hame, jota meidän piti pitää päällä Pekingin ruotsalaisen koulun uusien tilojen vihkijäisissä. Aika kiinalainen juttu sekin.

----

Alankohan minäkin olla jo kohtuullisen paikallistunut kun aidosti ihastelin kukkamarkkinoiden posliiniosastolla (sekin on normaalia, että kukkakaupoissa myydään astioita), kultakalakahvikuppeja, joissa pyrstö muodostaa korvan ja aluslautasella pullottaa toinen reliefifisu.

Samaisella torilla jouduin tänään tekemään vaikeita päätöksiä valitessani perheeseen uusia kultakaloja, että ottaisinko silmät kohti taivasta -versiot, otsasta litistetyt, pallokiduksiset vai ihan normaalit mulkosilmäiset. Lisäksi sain pelätä lasten reaktioita, ei vain kalavalintojen suhteen vaan yleensä niiden ostamisen kanssa. Olen näet kaksi vuotta sitten pyhästi vannonut jättäväni kalahankinnat sikseen, koska "tapan ne kuitenkin". Mutta eihän se ole kiinalainen koti eikä mikään jossa ei pari kalaa lilluisi.

Suureksi helpotuksekseni lapset vastaanottivat kalat sydämellisesti. Eli eipä näytä omenat kauaksi puusta pudonneen. Äiti piti kalattomuuslupauksensa kaksi vuotta ja lapset jaksoivat pysyä kannassaan juuri saman verran.

Nyt meillä on taas tosi kodikasta!

Kivi sydämeltä?

Lasten koulun puolivuosittaisissa kirjamyyjäisissä olikin ihanana yllätyksenä myynnissä Muumiromaaneja. Hamstrasin oitis useita lasten ystävien syntymäpäivälahjoiksi. Jotain juuri tällaista olen kaivannut: suomalaista, sopii sekä tytöille että pojille, laadukasta ja iloista. Näin meidät on pelastettu kevään paniikkilahjanhankintatilanteilta ja suomalainen kulttuurivienti on voimissaan.

Harjoitin kulttuurikasvatusta myös perheen sisällä. Esikoisen Suomi-koulun tunnilla oli tehty kuullunymmärtämisharjoitus. Tekstissä oli kerrottu Aleksis Kiven elämästä monia yksityiskohtia ja vierustoverit olivat supatelleet keskenään, että kuka lie Aleksis Kivi, eivätkä "muistaneet" kysyä asiaa opettajalta. Illallisella sitten esikoinen kysäisi, josko minä tiedän kuka on Aleksis Kivi! Ja samalla tajusin kirjailija reppanan jääneen perheessämme hyvin vähälle huomiolle. Runebergin päivää vietämme lähes suureellisesti, Sibeliusta kuuntelemme ja hehkutamme viikottain, itsenäisyyspäivää, vappua ja pääsiäistä vietämme perinteitä viimosen päälle noudattaen. Mutta Kivi, häntä olemme suotta syrjineet. Ja tässä tulos: ulkosuomalaiset lapsemme eivät hänestä tienneet ennen illallista mitään. Mutta onko tilanne nyt yhtään parempi? Esikoinen on kovin murheissaan Kiven kuolemaan liittyvistä traagisista yksityiskohdista, köyhyydestä ja sairaudesta.

Voi sitä Kiveä. Ja elämää ihan yleensä.

Mielialavaihtelua

Hiljainen päivä, vaikka paljon on tänään jo ehtinyt tapahtua. Kaikkien riemuksi neljältä yöllä alkanut tuuli on määrätietoisesti puhdistanut ilmaa, näemme taas auringon ja lapset pääsevät välitunneilla ulkoilemaan. Taitavat opettajatkin huokasta helpotuksesta! Ihmeellistä kuinka pelkällä säällä on niin suuri vaikutus mielialaan. Eilen esimerkiksi olin tyystin valmis karkaamaan maasta, en halunnut edes hankkia saati laittaa illallista mielialan vajotessa yhä syvemmmälle. Tänään taas, taivaan lähes sinertäessä ja ilman ollessa hajutonta oli suorastaan ilo käydä ruokaostoksilla ja tulevaisuuden suunnittelu tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

Naapuripihan variksenpesässäkin käy iloinen kuhina.

Kellertävän harmaa ilma on enää eksoottinen sävy kuvissa.