Kolmesta piilomaahanmuuttajalapsestani yksi on saanut sellaisia ystäviä ikätovereistaan, että tapaa heitä myös koulun ja balettituntien ulkopuolella. Aktiivisilla vanhemmilla lienee osuutensa asiassa. Kiitos!
Kaksi muuta joutuvat edelleen vielä lähes puoli vuotta täällä oltuaan kompuroimaan. Ilta on ollut raskas. Kotisohvalla on tunti tolkulla analysoitu suomalainen muualta tulleisiin umpimielisesti suhtautuva kansanluonne. Ja mitä olisi itse pitänyt tehdä toisin, jotta tilanne olisi parempi. Yksi lapsi jopa varmisti, ettei haise... Ihaillen kuitenkin kuuntelin lapsiani, jotka puhuivat avoimesti ulkopuolelle jättämisestä ja kannustivat vuorotellen toisiaan: "Siis sullahan menee muakin huonommin!" ja sitten kaksi päästi itkut kolmannen yksinäisyyden vuoksi. Sisarrakkautta en tänään voi riittävästi ylistää ja kiittää, sillä vanhempana minulta loppuivat jo sanat kesken.
Huomenna paistaa aurinko?
Voi kurjuutta. Tässähän tulee itku minullekin. Suomeen on varmasti vaikeampi asettua kuin moneen muuhun maahan, vaikka olisi sieltä alunperin kotoisinkin - tai ehkä juuri silloin.
ReplyDeleteRaivostuttaa se miten helposti Suomessa jätetään yksinäinen yksin. Mikä siinä on, että on niin vaikea kutsua vähän vähemmän tuttua mukaan yhteisiin menoihin? Tätä olen paljon miettinyt omien paluumuuttoyritysteni aikana. Voisi kuvitella, että se olisi kaikkien etu ja ilo, että porukkaan saadaan uusia kavereita?
Tsemppiä äidille ja tyttärille! Ennen pitkää tuuli kyllä varmasti kääntyy ja kaikille lapsille löytyy oma ystäväpiirinsä.
Onneksi on siskot! Ja noin ihanat siskot!
ReplyDeleteTiedän niin miltä äidistä tuntuu tai lapsesta itsestään. Itse koin saman pienenä ja nuorena, ja oma tyttöni oli koko lapsuutensa aina kolmoselle asti yksin. Ei edes niitä sisaruksia.
Minua raivostuttaa se tyttöpari-kulttuuri joka alkaa pyörimään jo tarhassa; varataan kaveri jo edellisenä päivänä (koulussa jo viikko etukäteen) ja kolmas ei sovi millään mukaan.
Tähän kulttuuriin olisi aikuisten sorkittava. Tyttöni luokassa näkee, kuinka iso asia on ollut se, että opettaja on puuttunut asiaan tiukasti. Kunpa vain useampi vanhempikin tajuaisi, mutta olen törmännyt siihenkin, että vanhemmat oikein yllyttävät että oma lapsi olisi ajoissa asialla varaamassa, ettei vain jäisi kolmanneksi.
Tulipa murheellinen olo. :-( Suomalaiset ovat kyllä kovin kummallista kansaa joskus!
ReplyDeleteAuringonpaistetta toivottelen. <3
Kata, kiitos myötätunnosta. Minua alkaa ihmetyttää kuinka hyvin täytyy tuntea, ennenkuin otetaan mukaan? Näemmän ei riitä, että on syönyt kuukausia lounaan ja viettänyt välitunnit porukassa. Mitä vielä vaaditaan, jotta pääsisi koulun ulkopuolella mukaan syömään, isoille synttäreille, elokuvailtaan? Kansainvälisissä porukoissa kaikki uudet pikemminkin revittiin mukaan, vai alanko jo kuvitella? Ja kun uudelle annettin mahdollisuus löytyi yleensä se oma porukka kohtuullisessa ajassa.
ReplyDeleteLiivia, ja ne hiivatin tyttökaksikot sitten muodostavat suurempia yksiköitä, joissa ilmeisesti voi hengailla, mutta iltarientoihin ei olekaan tulemista. Opettajilla on tosiaan hyvin suuri merkitys ja valta, he voivat myös joko pitää silmänsä auki tai halutessaan pitää se kiinni. Seuraelämästä nauttivan tyttären opettaja oli oikein etukäteen nostattanut valtavan uuden kaverin odotuksen luokkaan. Kaikki halusivat olla uuden pari jne. Ja koulun ulkopuolisissa tekemisissä lössin koko on ihanan meduusamainen kahdesta neljään tyttöä, miten milloinkin. Mutta yksi tytär on nyt murheellisesti se kolmas pyörä. Ja sitten lapsi jonka luokkaa ei oltu informoitu uudesta tulevasta oppiilaasta laisinkaan (!), eli tulla tupsahti hämästyneeseen luokkaan, on nyt tilanteessa missä on. Oi jospa olisivat edes kerran etukäteen keskustelleet luokassa kuinka auttaa uutta. Onneksi on sentään tanssitunnit auttamassa ajankulussa!
Satu, anteeksi murheen levittämisestä, mutta nyt pisti sen verran vihaksi, että oli pakko purkaa. Eilisissä keskusteluissa tulimme tyttärien kanssa tulokseen, että rumasti yleistäen suomalaiset taitavat olla ajattelemattomia ja välinpitämättömiä. Ainakin tässä asiassa.
Minullakin silmät kostuivat. Tuli mieleen oma tyttäreni. Kyllä ne ystävät vielä löytyvät, pää pystyyn :) Teillä on ihana rakastava sisarsuhde, se on ja pysyy. Lämmöllä hengessä mukana,
ReplyDeleteSen lapsemme ovat jo huomanneet niillä lyhyillä pyrähdyksillä Suomessa, että Istanbulista ei kannata paljoa puhella. Ketään ei kiinnosta tai sitten pidetään lesona. Tällaista valmennusta me nyt sitten täällä annamme: "Siellä ei sitten ehkä kannata kertoa, että on jossakin tosi hyvä. Ei kannata olla kovin erilainen tai erottautua joukosta. Niitä valitettavasti kiusataan."
ReplyDeleteSuomalaista koulua syystä kiitellään, mutta jos suoraan sanotaan, niin kyllä sitä äiti täällä syystä myös pelkää. Ja yrittää kuitenkin olla siirtämättä pelkoja eteenpäin. Siltikin esikoinen koko ajan epäilee, että hän on sitten se outo, joka ei edes löydä asioille suomalaisia nimiä.
Auringon täytyy paistaa risukasaankin. Ja tärkeintä on, että edes kotona saa kuulla, että ei haise, eikä ole muutenkaan mitään vikaa. Että on hyvä ja kiva tyyppi ja lopulta muutkin tai edes joku muukin sen huomaa.
Voimia!
Tuo on kyllä todella surkeaa ja minuakin pelottaisi laittaa lapsi siellä kouluun juuri tuosta syystä. Pienestä asti tuntuu, että ihmisiä aletaan arvottaa aika raa'asti ja pikkutarkasti. Erilaisuutta ei siedetä ollenkaan ja siksi pienistäkin asioista tulee isoja.
ReplyDeleteTykkään valtavasti aussikoulujen systeemistä, jossa ihan pienestä saakka opetetaan, että kaikki pitää ottaa mukaan ja huomioon. Totta kai on parhaat kaverit, mutta esim alakoulussa leikkiessä on itsestäänselvää, että kaikki ovat mukana, ja jos eivät ole, pyydetään, ja jos eivät pyydä, vanhemmat ja opettajat muistuttavat. Siinä on mielestäni vanhemmilla ja opettajilla vastuu, että opettavat lapsensa ottamaan muutkin mukaan, niin että KAIKILLA on kivaa. Mutta ehkä Suomessa on sitten aikuistenkin keskuudessa yleistä se, että otetaan vain se oma lähipiiri huomioon ja muista ei niin välitetä.
Suomen koulut suorittavat hyvin oppimistesteissä, mutta sosiaalisissa taidoissa voisivat ottaa oppia muualta. Eikö juuri vähän aikaa sitten ollut juuri artikkeli siitä kuinka paljon yksinäisiä lapsia kouluissa on? Teki todella pahaa lukea se ja toivottavasti koulut pyrkivät muuttamaan tilanteen pian.
Ihanat lapset sinulla, että tukevat toisiaan. Oikein paljon tsemppiä ja voimia teille, ja toivottavasti kavereita tulee pian ja paljon!
Tosi kurjaa, että kehitys on mennyt tuollaiseen suuntaan. Jos minun kouluaikaan meille olisi tullut tuollainen "eksoottinen" luokkakaveri, hänen seurastaan olisi aivan varmaan kamppailtu.
ReplyDeleteTyhmiä me suomalaiset kyllä usein näissä ihmis-asioissa. Olen sellaisenkin kuullut sanottavan että "minulla on jo tarpeeksi ystäviä, en jaksa tutustua enää useampiin". Kovin on pienet piirit monella.
ReplyDeleteTsemppiä teidän perheelle, onneksi on sisarukset! Ehkä puoli vuotta on vielä lyhyt aika tälle mörköjä pelkäävälle kansalle.
Ruostevilla, uskon myös ystävien löytyvän, jossain vaiheessa. Lapselle vain kun sanoo, että "ehkä syksyllä löytyy joku tai viimeistään lukiossa vuoden päästä menee pakka uusiksi" ei kamalasti lohduta. Lapset elävät tässä ja nyt. Ja kun huomaa sosiaalisesta mediasta, että kaikki muut ovat viettämässä syntymäpäiviä juurikin sillä hetkellä kun on yksin kotona. On muuten kovin ihmeellinen tämä nykyinen tapa laittaa "online" raporttia meneillään olevista juhlista. Tai ehkä olen vain kalkkis.
ReplyDeleteMine, samaa sanoin itsekin lapsille aluksi, että eivät liikaa toitota Kinassa sitä, Ranskassa tätä. Mutta nyt olen tainnut unohtaa muistuttaa... Täällähän ei saa myöskään erottua edes hyvässä. Ja kun on aina tehnyt läksynsä tulee hikarimaine.
Sannabanana, ihan samaa mieltä! Sosiaaliset taidot ja toisten huomioonotto isossa porukassa on tyystin hakusessa. Vanhemmat auttavat lapsiaan tässä vielä muutamana ensimmäisenä kouluvuotena, mutta sitten jätetään lapset omilleen ja koulun yhteydenpito on ihan minimissään. Lopputuloksena yksinäisyyttä. Luin myös sen artikkelin. Sen tarinoiden ja meidän tilanteessa erona on, että lapsilla on sentään seuraa koulussa. Ongelmana on, etteivät ota mukaan koulun ulkopuolella, vaikka muuten suurella lössillä tekevät kaikkea hauskaa. Mistä kaikesta sitten lapsi näkee kuvia ja lukee sosiaalisessa mediassa.
Voi ei! Onneksi teillä on noin ihana perhe! Mulla ei ole sanoja tuohon, sanat ei vaan riitä kuvaamaan sitä pahaa oloa joka tuon ajattelusta tulee. Sitä on jotenkin aina kuvitellut, että olisi helppoa luoda uusia ihmissuhteita jos olisi koulussa. Eikä tullut edes mieleenkään, että jotakuta ei kiinnostaisi uuden ystävän mahdollisuus. Ja tuollaisesta ystävyyden varauslistasta en ole kuullutkaan. Laittaa ajatukset rullaamaan ja pohtimaan, että mistä tuo kaikki kiikastaa ja mitä/miten tilannetta pystyisi parantamaan.
ReplyDeleteTsemppiä teille kaikille! Uskon kyllä, että ystäviä löytyy ja silloin ne ovatkin niitä kultahippuja, joita ei tarvitse varailla.
Allu, samoin leillä muinoin. Muistan kuinka luokalle tuli tyttö, joka oli asunut vuoden Libyassa. Meistä oli tavattoman kiehtovaa nähdä hänen kotona sieltä tuotuja tavaroita ja kuulla juttuja. Jäi myös elävästi mieleen kuinka hän kerran kesken kaiken pysähtyi jalkakäytävällä ja sanoi, että juuri tässä haisee nyt Libyalta. Mutta tämä tapahtuikin muinoin 80-luvvun alussa.
ReplyDeleteMiolann, merkillinen asenne, että ystäväpiiri voisi olla "valmis". Vaikka myönnän, etten itsekään enää Kiinassa viimeisen kuukauden aikana jaksanut paneutua uusiin ihmisiin, kun lentoliput olivat jo taskussa!
Uusi Aamu, niihän sitä luulisi, että koulustahan sitä sitten löytyy kavereita. Toisaalta kun mietin omaa nuoruuttani, niin vapaa-ajan kaverit olivat lähinnä partiosta peräisin. Mutta jos joku luokalla järjesti bileet, niin kyllä sinne kaikki kutsuttiin! Kerran vähän liiankin "kaikki" ;)
ReplyDeleteVetää hiljaiseksi. Mutta voisin juuri maata vaihtaneena sanoa, että saman voi kohdata myös aikuisena, vaikka en olisi sitä uskonut. Suomalaiset on käsittämättömän hitaasti lämpiäviä. Mutta kuinka ollakkaan ensimmäinen ystäväni on ruotsalainen. Tuli mieleen Vadelmavenepakolainen-kirja :-)
ReplyDeleteVoimia tytöille ja äidille! Tiedän tunteen.
-Marianne
Tippa tuli linssiin täälläkin tilannetta ajatellessa!
ReplyDeleteMietin asiaa omaltakin kannalta, näin aikuisena: kaikki kerrat, kun olen halunnut tutustua uusiin ihmisiin, olen itse ollut aloitteellinen. Joka kerralla olen ensin itse pyytänyt jonkun meille kylään tms. Aika harvoin muuten tulee kutsuja. Olen ajatellut sen johtuvan lähinnä siitä, että kaikilla on elämä niin täynnä kaikkea. Mutta että olisiko sitä samaa myös lapsilla? Kiirettä, ajattelemattomuutta. Auttaisiko, jos pyytää itse? Vai tuleeko siitä tuppautuva olo?
Marianne, olet ollut ajatuksissani, että mitenköhän on lähtenyt käyntiin. Vai ei edes valo ja kuumuus saa suomalaisia lämpimiksi?! Ruotsalaisethan ne minutkin ovat pinteistä pelastaneet, niin Pariisissa kuin Pekingissäkin. Parempaa huomista sinullekin!
ReplyDeletePipuu, voi kunpa selitys olisi vain kiireessä! Mutta ei, sillä kyllähän tuo iso porukka yhdessä ennättävät puuhata kaikkea kivaa. Mutta vaikeaahan siihen on mukaan tuppautua, kun eivät koskaan osoita puhetta hänelle, vaan siihen vieressä seisovalle, että mentäiskö kaupungille syömään yhdessä jne. Ja eihän sitä myöskään voi tuupata itseään synttärijuhlille, vaikka koko muu porukka siellä näytti sosiaalisessa mediassa esitellyissä kuvissa olevan...
Olemme yrittäneet kannustaa lasta olemaan aloitteellisempi, mutta tässä tulee kulttuurierot vastaan. Kansainvälisessä koulussa oli niin, että nimenomaan ne "vanhat" kutsuivat ja vetivät sen "uuden" mukaan. Ei niin, että uusi joutuu epävarmana maan tavoista ensiksi kutsumaan vanhat.
Vaikka niihän se minullakin on ollut kuten itsestäsi kerroit, että yleensä minä olen ollut se kutsuja! Nyt syksyllä esimerkiksi kutsui yhden äidin kahville, ja hän naurahti, että on asunut alueella jo viisi vuotta, mutta tämä on vasta toinen (!) koti, jonne hänet kutsutaan kahville. Ja meidän perheessä ei kyllä viittä vuotta odoteta, vaan silloin ollaan jo vaihdettu maisemaa jos näin jäyhää on.
Huomaan kamalan surun lapsieni puolesta vaihtaneen yön aikana muotoaan taistelumeininkiin. Vain vahvat pärjäävät tässä maailmassa.
Toisenlaisiakin kokemuksia on, meidän nuori otettiin hyvin vastaan ihan vieraaseen kansainväliseen kouluun Suomessa. Erityisesti opettajat olivat kannustavia. Tosin aloitimme siirtovalmistelut jo hyvissä ajoin Kiinasta käsin. Haluan kannustaa paluumuuttoa epäileville,että Suomeen uskaltaa palata. Liisa
ReplyDeleteEi ongelma ole vain Suomessa... asun Italiassa, olen asunut kohta 25 vuotta ja lapseni ovat Suomessa syntyneet mutta ovat aina asuneet täällä. Minun kauttani heillä kuitenkin on hyvin vahvat siteet Suomeen, siellä on käyty ulkosuomalaisten kielileireillä ja joulua viettämässä jne.
ReplyDeleteLapsillani ei ole missään vaiheessa ollut kunnon ystäviä täällä kylänpahasessa Italiassa (2600 asukasta talvisin, kesällä paljon enemmän) Kavereita kyllä mutta ystäviä ei. Pientä piilo-eristämistä on AINA ihan alaluokilta asti... jopa opettaja kutsuu suomalaiseksi vaikka on koko elämänsä asunut täällä... Ja siis tätä jatkuu... vanhimmat ovat jo yliopistossa ja silti kolleegat aina välillä antavat ymmärtää että et ole 'yksi meistä'.
Ainoa paikka missä lapseni ovat tunteneet itsensä samanlaiseksi kun muut ovat juuri ulkosuomalaisten kielileirit kesällä Suomessa. Siellä melkein kaikki ovat puoliksi suomalaisia ja siksi ovat kaikki viihtyneet niillä leireillä.
Ei ole helppoa, ymmärrän tuskasi.
Voi sentään miten harmittaa tyttöjesi puolesta! Mutta kuten tiedät, täällä ainakin yksi ystävä tytöillesi.. ahkeraan lähtee omalta tytöltäni viestejä sinne päin :)
ReplyDeleteMitä tulee suomalaisten jäyhyyteen ja huonoon vastaanottavuuteen, niin mun on nyt esitettävä eriävä mielipide. Ensinnäkään en tykkää yleistämisestä, ollaanhan mekin kommentoijista suomalaisia, olemmeko jotenkin sitten muiden yläpuolella tässä asiassa ja jotenkin fiksumpia? Mun lapseni on otettu todella hyvin vastaan Suomessa, kahteen kertaan on ulkomailta palattu eikä ole ollut ongelmia. Minusta tämä taitaa olla enemmän paikallinen ongelma kuin jotenkin yleissuomalainen. Sitä paitsi voin myös kertoa että tyttäreni amerikkalaisessa koulussa kyllä oli myös sisäpiirejä, ja yksinäisiä lapsia oli sielläkin.
Liisa, mahtavaa kuulla, että nuoresi otettiin hyvin vastaan! Kirjoitit kansainvälisestä koulusta, mutta meidän tytöt ovat suomalaisessa, jossa pieni kansainvälinen vivahde, sillä osa opetuksesta on englanniksi - tässä taitaa olla suuri ero! Kansainvälisessä koulussa ollaan totuttu, että uusia tulee ja vanhoja lähtee, on rutiinia ja pitkälle kehittynyttä ymmärrystä mitä maahanmuuttajalapsi tarkoittaa.
ReplyDeleteVanhimman lapsen koulussa tiedettiin jo viisi kuukautta ennen, että lapsi on tulossa, ei informaatio ollut mennyt opetajille saati uusille luokkatovereille. Siellä sitten ensimmäisellä tunnilla lapsi sai itse kertoa, että on uusi eikä hänellä ole kirjaa.
Toisen lapsen kohdalla yksi opettaja tajusi uuden oppilaan olemassaolon vasta yli kuukauden kuluttua. Ja toinen opettaja sai hankittua oppikirjan yli kuukauden jälkeen, kaksi päivää ennen koetta...
Näin Helsingissä. Olisi mielenkiintoista tietää missä kaupungissa te asutte, jos vain haluat paljastaa, että missä asiat on osattu hoitaa "oikein".
Lisäksi toinen ero taitaa meillä olla ulkomailla vietettyjen vuosien määrä eli kulttuurieron suuruus. Me asuimme ulkomailla yli kahdeksan vuotta putkeen. Meidän lapset eivät osaa laulaa "Pienen pientä veturia", tiedä mikä on Jokerit, Hullut Päivät, Penkkarit, eivät olleet koskaan ennen kulkeneet yksin julkisilla yms. Jos lapsi on muuttanut ulkomaille esimerkiksi yläasteijässä ja palannut lukioaikana, on suomalainen järjestelmä entuudestaan tuttu. Meidän lapset puhuvat suomea kyllä sujuvasti ja näyttävät suomalaisilta, mutta taitavat kuitenkin olla enemmän "maailmankansalaisia" kuin suomalaisia. Ja ihan pihalla kuinka täällä toimitaan sosiaalissa tilanteissa.
Tea, kurjalta kuulostaa teidänkin kylän touhu! Että vielä yliopistotasollakin, huh huh. Olen luullut yliopistojen olevan nykyisin niin kansainvälisiä, etttei niissä kukaan ole me ja muut. Olen ulkosuomalaisleireistä kuullut ennenkin hyvää. Ja kansainvälisistä ripareista.
Merja, juu, aivan mahtavaa kun tytöt ovat yhteydessä! Siten minäkin kuulen etukäteen juorut, ennen kuin kerrot mm. matkoista blogissa.
Ja yleistäminen "suomalaiset sitä sun tätä" häiritsee minua itseänikin, joka kerta kun näitä komenttejakin kirjoittelen. Ehkä yleistäminen liittyy näihin kokemuksiin, joista olen muidenkin paluumuuttajien kanssa hiljattain puhunut. Ja lasten ikiin: mitä vanhempi sitä vaikeampaa.
En ajattele olevani kenenkään yläpuolella saati fiksumpi, mutta en halua tuntea olevani myöskään alapuolella, tai että lapseni joutuisivat anelemaan "oi saanko tulla mukaanne, miten kelpaisin teille...", noin kärjistetysti.
Hei vielä. IB-lukio,jossa nuoremme opiskeli viimeisen luokan oli Kaakkois-Suomessa, lukio oli vain osa suomalaista koulua,eli koulu kokonaisuudessaan ei ollut kansainvälinen koulu. Opetustakin annettiin kahdella paikkakunnalla. Ehkä sielläpäin Suomea ihmisten on helpompi tutustua toisiinsa ja ollaan kiinnostuneempia uusista ihmisistä. Ja ehkä opettajat ovat lukioasteella empaattisempia. Uskon,että asiat alkavat teilläkin järjestyä ajan kanssa.Tsemppiä. Liisa
ReplyDeleteLiisa, Nyt jäin miettimään, että onkohan kyse tosiaan Helsinki vs. muu Suomi. Kun tuo Merjakin kirjotti, että paluumuutot ovat sujuneet hyvin ja asuu siis muualla ja nyt sinä kerrot kaakossa asioiden toimineen hyvin. Tyhmää yleistämistä jälleen, mutta onhan Helsingillä tietynlainen suurkaupunkeihin liittyvä maine, jossa kukin huolehti vain omista asioistaan. Mielenkiintoista.
ReplyDeleteUskon,että Helsingissä on kansainvälisempi ilmapiiri ja ainakin kouluvalíkoima ja harrastusmahdollisuudet yms. ovat paremmat.Jokaisella paikkakunnalla on omat ongelmansa.Ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla.Voimia ja toivoa huomiseen.Liisa
ReplyDeleteVoi surku - toivottavasti ystäviä hiljakseen löytyy kaikille teidän kolmikosta!
ReplyDeleteLuulen, että aika paljon vaikuttaa lapsen ikä. Ei pienet alakoululaiset osaa niin miettiä, että "ai jaa, toi on asunut ulkomaille, luulekohan se olevansa jotain erityistä" tai "toi on ihan outo, eikä tajua mitään siitä mikä on coolia".
Jos yhdessä oleminen on vielä paljon ihan leikkimistä, siihen on helpompi mahtua mukaan. Sitten kun se menee enemmän siihen hengailuun ja jutteluun, niin rima saattaakin nousta korkeammalle ja kaikenlainen "outous" eli jos ei tajua käytöskoodeja eikä mikä on coolia, johtaa helposti siihen, ettei pääsekään mukaan.
Teini-ikäisten kanssa on sekin, että vanhemmat ei enää ole ystäväkuvioissa juurikaan mukana. Siinä vaiheessa, kun lapsia saatetaan kouluun (tuo kyllä Suomessa vaikeuttaa kaverisuhteiden tukemista, että lapset niin pienestä kulkee yksinään koulumatkoja) huomaa vanhempikin, että luokalla uusi lapsi. Ja voi sanoa, että "kutsutaanpas hänet leikkimään muiden kavereiden kanssa".
Meidän yläkoululaiset ei välttämättä edes mainitse, jos luokkaan on tullut uusi lapsi. Jossei satu kemiat kohtaamaan. Koetan toki yleisesti muistutella, että uudet pitää ottaa porukkaan mukaan esim. harrastusryhmissä. Mutta muistuuko se sitten mieleen siellä koulussa...ja jos uusi tulokas ei ole kaikkien vanhojen kavereiden mieleen, vaatii teiniltä suurta itsenäisyyttä ole se, joka toimii erilailla.
Hankalia juttuja..ja saattaa olla meillä ensi vuonna edessä. Muutot on sujuneet pienten ja alakoululaisten kanssa hyvin. Nyt kun oikeastaan kaikki kolme teinejä, niin jännittää ihan eri lailla mahdollinen muutto.
Sitkeyttä toivotan!
Lempi Sveitsistä
Voi, miten kurjaa! Toivon todella, että Suomi-arki alkaa luistaa tyttärilläsi paremmin. Hieman pelonsekaisin tuntein myös luen paluukokemuksistanne, sillä meillä saattaa olla sama edessä hyvin piankin... Onneksi te ja teidän kaltaisianne löytyy myös sieltä! Voimahalauksia paljon
ReplyDeleteMeillä on hieman samankaltainen kokemus. Lapsella on kyllä kavereita koulussa mutta vapaa-ajalla ei. Teini-ikäisen kanssa paluumuutto Suomeen ei ollut todellakaan järkevä vaihtoehto jonka olisin jättänyt väliin. Itsekin lohduttelen lasta että ehkäpä sitten lukiossa kun ryhmät sekoittuu, niin löytyy kavereita vapaa-ajallekin.
ReplyDeleteJa kyseessä ei ole pääkaupunkiseutu.
Mutta äidin sydäntä raastaa. Ymmärrän niin tunteesi.
Meidän koulussamme kerrotaan hyvissä ajoin uusista mahdollisista oppilaista, esimerkiksi perjantaina lapsi kertoi, että heidän luokkaan tulee syksyllä mahdollisesti jopa kolme uutta oppilasta. Ja kaikki otetaan vastaan innostuneena ja avoimin mielin.
Lempi, varmasti tämä muutto osui yläasteikäisellä hyvin vaikeaan saumaan juurikin kaverisuhteiden luomisen kannalta. Etenkin kun on tyttö, luulisin. Sitä venhempana luuli, että kyllä kaikki menee putkeen kun kaikki kolme ovat sellaisia iloisen puheliaita. Mutta on tässä nyt haastetta kerrakseen. Laittaa meidät vanhemmatkin pelkän eteenpäin hösöttämisen lisäksi miettimään syvällisemmin, mitä nämä lapset kokevat.
ReplyDeleteOnko teille mahdollinen muutto maan sisällä vai peräti toiseen maahan? Vaikka Sveitsin kanttonit taitavat olla niin erilaisia, että maan sisälläkin muutto on taatusti haastava.
Kaisa, vai sellainen tilanne, kauan olette tekin kierrelleet. Kyllä tästä paluusta hengissä selviää. Etenlin muiden paluumuuttajien kanssa on tullut harrastettua pitkiä terapiapuheluita. Tuletteko muuten kesällä Suomeen? Olisi kiva saada teidät taas vaikka veneilemään itään!
Anonyymi, tämä on tällaista "sivistynyttä" ulkopuolella jättämistä. Ollaan koulussa kimpassa (mikä on tietysti aivan mahtavaa!), mutta sitten muuten kavahdetaan yhdessäoloa kaikin keinoin. Olen edelleen sitä mieltä, että jos koulussa olisi etukäteen kerrottu uuden lapsen tulemisesta, lapsen taustasta, ettei tunne yhtään ketään tai kaupunkia ja vaikka puhuu suomea ei tiedä paikkasidonnaisista asioista tai Helsingin slangista mitään. Ja että antakaa tälle uudelle mahdollisuus, ottakaa mukaan rientoihinne ensimmäisen kuukauden aikana. Näin olisi luokkatovereiltakin riittänyt ymmärrystä lapsen hassuihin kysymyksiin ja taatusti oma porukka löytynyt piankin. Perjantain jälkeen tilanne on nyt käääntynyt niin, ettei nuori enää edes haaveile saavansa täältä kavereita, vaan suunnittelee miten pääsisi mahdollisimman pian vain pois kansainvälisiin ympyröihin.
Samat kokemukset itselläni 80-luvun alusta. Koulu oli helsinkiläinen, kansainväliseksi määritelty, mutta niin vain muotoutui paikaksi, jonka jälkeen minua ei (onneksi) ole missään kiusattu eikä syrjitty yhtä lailla. Ekana päivänä minulle ei esitelty koulua, joten olikin jännä siellä haahuilla ympäriinsä tietämättä, missä piti mihinkin aikaan olla... kulttuurishokki oli melkoinen.
ReplyDeleteKovasti tsemppiä teidän tytöillenne!
Pandice, no huh, onpa sinuakin koeteltu. Meidän tyttöille sentään oli ensimmäiseksi päiväksi määrätty tutorit, jotka näyttivät paikat! Monta vuotta sinulla meni ns. asettumiseen?
ReplyDeleteNo nyt alkoi ahdistamaan! Reilut kaksi kuukautta ja mekin ollaan paluumuuttajia. Meidän isommat neidit on menossa lukioon ja toivon todella, että lukioikäiset osaavat jo ottaa toisetkin huomioon. Keskimmäisellä on ehkä helpointa, hän kun menee lukion ekalle ja suurin osa porukasta on (ehkä) vieraita toisilleen.... saapa nähdä miten tuon vanhimman käy, hän kun on menossa jo lukion tokalle ja aivan varmasti siellä on jo syntynyt näitä kuppikuntia. Eniten kuitenkin jännitän tuon nuorimman puolesta, 6-luokkalaiset kun painiskelevat jo muutenkin omien murkkuongelmiensa kanssa.
ReplyDeleteTäytyy kyllä vielä lisätä, että kyllä näitä kuppikuntia on meillä aikuisillakin. Niin vain minäkin kuluttelen päiviäni yksikseni nyt kun aikanaan saadut kaverit on muuttaneet uusiin maisemiin. Välillä on ihan pakko mankua mukaan kun joku on lähdössä jonnekkin...
Hyvää kevättä teille kaikille ja tsemppiä tytöille!!
-Paula-
Paula, älä nyt ahdistu, ole vain realisti. Minä en nimittäin ollut, tuudittauduin liikaa lasteni ulospäinsuuntautuneisuuden palastavuuteen. Teidän keskimmäisellä tosiaan voi olla helpointa. Ja esikoisenne tilanteesta ajattelen, että lukion tokalle tulee aina jonkin verran palaavia vaihto-oppilaita, joten pakka sekoittuu jonkin veran ja joiltain on "pari" lähtenyt pois vahtoon. Siellä piilee siis mahdolisuuksia kavereiden löytymiseen. Kuopuksen kohdalla täytyy toivoa, että sattuisi vain hyviä tyyppejä luokalle ja fiksu sosiaalisen silmän omaava opettaja. Sekä meillä että teillä yleistilannetta kuitenkin helpottaa lasten "reippaus", etteivät ole perusluonteeltaan tolkuttoman arkoja tai ujoja. Näitä muita ongelmien syitä voi yrittää muuttaa, mutta ihmisen luonne tai tempperamentti ovat mitä ovat.
ReplyDeleteOlin siinä koulussa reilut kuusi vuotta, pari viimeistä vuotta (ysiluokka ja lukion eka) alkoi sujua paremmin...
ReplyDeleteMeillä lapset sujahtivat luokilleen suht helposti, osin siksi, että osa luokkakavereista oli tuttuja jo ennestään. Jonkun verran ovat olleet tekemisissä myös kouln jälkeen mutta suurin ongelma siinä on se, että kaikki lapset asuvat eri puolilla kaupunkia ja esim. omamme eivät vielä hahmota a)kaupunkia, b) osaa liikkua busseilla.
ReplyDeleteMutta, on pakko sanoa, että kyllä näissä kaverijutuissa vanhemmat saavat katsoa peiliin ja kunnolla. Tyttären luokalla on yksi ainoa tyttö, joka harrastaa tätä kaverin vieressä ulospyytämistä ja mitäs näenkään kun näen äidin käytöksen-sama peli käynnissä sielläkin. Opettajat ovat olleet superihania siinä, että he painottavat, että kaikkien kanssa on oltava, koska lukumääräisesti luokalla on vähän lapsia. Ensi vuonna alkaa yläaste, hieman jännittää...äitiä lähinnä :).
Voi, ei.
ReplyDeletePalasin eilen lyhyeltä työmatkalta Japanista, jossa kaikkiin suhtaudutaan ystävällisesti. Lukkiutuvien ja ulosblokkaavien suomalaisten käytös on syvältä. En tiedä lohduttaako vai pahentaako asiaa, kun kerron, että kuvaamasi ongelma on myös niillä, jotka óvat eläneet kaiket päivät Suomessa. Joissakin kouluissa, etenkin joissakin luokissa tilanteeseen osataan tarttua. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisten tukea kaverisuhteissa. Sosiaalisia taitoja ei opita vain heittämällä kylmään veteen. Onneksi osa opettajista sen taitaa. Tämä on se sokea piste suomalaisessa koulujärjestelmässä. Pisa-tulokset ovat huikeat, mutta koulussa viihtyminen sakkaa pahasti. Aineenopettajiksi koulutetuilla ei käytännöllisesti katsoen tarjota opintojen aikana mitään työkaluja sosiaalisten taitojen tukemiseen tai ryhmän hallintaan, myönteisen ilmapiirin tukemiseen. Sitten siihen suhtautudutaan niin, että luokan ilmapiiriä luullaan jonkinlaiseksi omalakiseksi luonnonilmiöksi, jolle ei mitään voi. Kyllä voi ja paljon voikin. Nyt yhteyttä koulun kuraattoriin, jonka tehtävä on alkaa luomaan jotain huomaamatonta tukea luokan tilanteeseen. Tsemppiä!
T2
Kuinka surullisia kokemuksia. Ja kyllä - meidän suomalaisten umpimielisyydelle tarttis tehrä jotain. Alkeellisimmatkin kohteliaisuustavat ovat kivikaudelta ja sen huomaa AINA maailmalta kotiin palatessa, siis vaikka vain viikonloppumatkalta lähinaapureistamme. Voi meitä metsäläisiä.
ReplyDelete