Palatessamme joululomalta kotiin lentokentällä meitä on vastassa tyysti vieras kuljettaja oman Wanksumme sijaan. Pian saamme kuulla Wanksumme olevan vakavasti sairas ja pitävän kuukauden sairaslomaa. Huolestumme kovin, sillä hän on työskennellyt kuljettajanamme lähes neljä vuotta, jonka aikana ollut enintään kuusi päivää sairaana. Seuraavana päivänä saamme kuulla auton leasing-firmasta hänen kärsivän vatsahaavasta ja olevan hoidossa sairaalassa.
Samanaikaisesti on hiljattain maahan muuttanut tanskalainen hakenut 1.1. palkatulle kuljettajalleen kulkukorttia työpaikalle. Tanskalaisen ja kuljettajankin yllätykseksi yrityksen systeemi kertoo kulkukortin jo olevan olemassa, että tämä Wanksu työskentelee toiselle... Pian tanskalainen soittaa miehelleni ja tiedustelee miksi työsuhde kuljettajan kanssa on lopetettu?! Olemme toki helpottuneita, ettei tähän asti uskollinen Wanksumme makaakaan riutuneena sairaalalaverilla, vaan on täydessä kunnossa! Mutta tosiaa, vasta nyt meillekin selviää työsuhteen loppuminen!
Kuljettajan omien sanojen mukaan hän saa enemmän palkkaa tanskalaiselta ja että meidän leasin-firma pakotti hänet lopettamaan. Kumpikaan näistä ei tosin ole totta. Mutta Wanksu-parkahan ei näemmän ennättänyt neljän vuoden aikana huomata, että kun suomalaisia jokin asia ihmetyttää tonkivat he asian selväksi pohjamutiaan myöten.
Viikon kestäneen salapoliisityön tuloksena on saatu selville, että oikeastaan ainoa syy tähän yllättävään häipymiseen on se, että me emme ole antaneet kuskin ajella autollamme ja bensoillamme hänen omia kotimatkojaan (30km suuntaansa), sillä olemme halunneet auton olevan iltasella ja viikonloppuisin omassa käytössämme, mutta tanskalainen on näin tehnyt. Tosin epäilen, ettei hänelle ole kerrottu kotimatkan pituutta! Huomannee sen pian bensiinin kulutuksessa.
No niin, kyllä työpaikkaa saa vaihtaa, mutta oih ja voih, tapa miten se täällä tapahtuu saa minut ärsyyntymään. Kasvojen menettämisen pelossa ei sanota lopettamista suoraan, vaan ikäänkuin hivuttaudutaan pois, sairastutaan, ehkä vammaudutaan, tai vähintään isä kuolee kolmatta kertaa ja täytyy lähteä kahdeksi viikoksi hautajaisiin. Kiinnijäämisen pelkoa ei tunneta.
Sillä ensimmäinen hyvinkin mahdollinen kohtaaminen on jo huomisaamuna mennessämme Suomi-kouluun. Tanskalaisilla on nimittäin samanaikaisesti ja samoissa tiloissa Tanska-koulua. Ja parkkipaikka on hyvin pieni. Saati koska tahansa lähiruokakaupamme parkkipaikalla, jossa nämä tanskalaisetkin käyvät. En ole vain vielä osannut päättää mitä Wanksulle kohtaamisen hetkellä sanon, vai sanonko mitään. Onnittelenko pikaisesta paranemisesta vai mitä murjaisen?
Entäpä tämä leasing-firman lähettämä varakuski! Tänään neljä ja puoli päivää työskenneltyään hän kello 11 tule luokseni, lyö autonavaimet kouraani ja portaita alas juostessaan huikkaa pään olevan kipeä! Häntä lienee enää turhaa odottaa töihin. Päänsärkyä, jo vain!
(Kuvien ja tarinan yhtäläisyys on varovaisessa huumorissa. Tällä viikolla Kiina on ollut monella tapaa vitsikäs.)
