Sadepäivä

Jo eilen taisimme sopia pelaavamme lautapeliä yhdessä. Keskimmäinenkin on oppinut lukemaan riittävän nopeasti, joten kokeilimme sanaselityspeliä. Kerrassaan mainio peli lasten kanssa, pääsimme vaivihkaa sisälle heidän maailmankuvaansa.

-Sellainen jolla seisotaan ja mennään talvella.
-Lumilauta!
-Oikein... oho, se olikin surffilauta.

-Iso kaupunki Suomessa, en kyllä yhtään tiedä missä.
-Turku

-Iso asia, joka on sairaalassa. Ihminen makaa.
-???
-Leikkaus!


Ja vähän joka välissä oli kuopuksen vuoro selittää, aikaa timalasin verran, kuten muillakin.
-Haluan leikkiä... haluan kissan...barbia...haluan hiiri...

-Iso jossa pidetään vaatteita
-Kaappi
-Oikein, tai oikeastaan siinä lukee kaappia.
-???
Kortin vaivihkainen tarkistus. Siinä luki kaapia. Hyvä muistutus kotikielenopetuksen tärkeydestä. Onneksi Alva pitää suomesta, omasta viikottaisesta tunnistaan, vaikka koulupäivän jatkeena onkin. Olen erittäin kiitollinen ruotsalaiselle koululle opetuksen järjestämisestä.

--------

Lomaviikko on ohi, huomenna paluu tuttuun ja turvalliseen arkeen. Mies maailmalle, ayi talossa, kuviksen opettamista ja kiinan oppimista. Hauskin tehtävä lienee kuitenkin 20-luvun tyylisen juhlamekon suunnittelu. Kerrankin olen ajoissa liikenteessä, tilaisuuteen vielä kolme viikkoa aikaa.

Aarrelaatikosta löytynyttä

Piilomajassa oli puhetta aarteista. Vanhoista kadonneista, löytymisen tuomasta riemusta, kunkin omista kalleuksista joihin muiden ei pitäisi puuttua.

Kummissani jouduin toteamaan, etten äkkiseltään muista omia aarteitani, ainakaan niitä vanhoja. Apuna-apina on tallella mökillä, mutta muista aarrelaatikkoon sopivista esineistä ei oikein ole muistikuvia. Kummallista.

Tänään tärkeimmät aarteeni liittyvät arkeen, eivätkä ole edes yksin minun vaan koko perheen käytössä. Mutta nämä esineet tuottavat minulle iloa ja edustavat arkiestetiikkaa parhaimmillaan.


Kiinalainen teesetti, käsityötä (tiedä tuota oikeasti), josta on erittäin helppo kaataa kullanhohtoista juomaa.


Pannunaluset käsityömarkkinoilta Bretagnesta. Jokaisella kattauskerralla minulla on vaikeuksia valita minkä laittaisinkaan pöydälle.


Muutaman viikon ikäinen teos, jossa 4 v. kuopuksen näkemys merenneidosta. Katsahdan siihen juomavettä ottaessani, aina hymy huulillani.


Pienet parikymmensenttiset luudat, joita tuskin koskaan tulen käyttämään muistuttavat muovin ihmemaan historiasta ja katoavasta kansanperinteestä. Löysin ne markkinoilta hiljattain, hmmm, oikeastaan vasta tänään... Mutta aarteita silti, kaikessa vaatimattomuudessaan.

Muita arkisia aarteita?

Satumaassa

Ilmainen kuvanlukuharjoitus, olkaa hyvät!





Oliko satu, runo vai laulu?

---------

Saimme muistutuksen ulkomailla vietettyjen vuosien määrästä: Esikoinen, 10v, kysyi: "Mitkä ovat missikisat?" Mr.Vilijonkan antaumuksella soittaessa ja laulaessa "Tiedän kyllä ken on kaunein..." Onko se sitten hyvästä vai pahaksi? Kauneus on muutenkin päivän teema, sillä keskimmäisen päätä vaivaavat kauneusleikkauskysymykset miksi, missä ja ketkä. Voi näitä tyttäriä!

Lama-temppeli

Kotikaupungin nähtävyydet ovat tuntuneet hieman pakkopullalta. "Kaikki" on niin kovin historiallista, suurtaa ja tyhjää. Toki yleisöä on kaikkialla paljon, mutta on puuttunut sellainen aito elämä.


Tänään sitä kaipaamaani vilskettä sitten löytyikin. Alunpitäen lähdimme ihmettelemään yhdestä jättimäisestä seetristä kaiverrettua 26-metristä Buddhaa, mutta retken todellinen anti oli jotain muuta. Olen tänään kokenut elävää uskontoa enemmän kuin koskaan.


Satoja hartaita rukoilijoita, suitsukepakkausten kanssa taistelevia ihmisryhmiä, kymmeniä uskonnollisia tarvikepuoteja, kiireellä paikkoja siivoavia munkkeja, naapurinpojannäköinen nuori tiibettiläisiä tekstejä mumisemassa.


Valotaulussa kiellettiin suitsukkeiden polttaminen tuulisena päivänä. Tänään ei erityisemmin tuullut, mutta tätä kansaa tuskin mikään pidättelisi sytyttämästä muutamaa tikkua...


Olipa ihana kokemus: elävää hartautta, hyväntuulista uskontoa, rentoa meininkiä. Hulppeita rakennuksia, upeita värejä ja kauniita yksityiskohtia. Jopa tyttöt tykkäsivät! Kotiin palasimme luonnollisesti kolme Buddhaa rikkaampina...

Peli geeneissä?

Tiedättekös kun on sellaisia ihmisiä jotka rakastavat pallourheilua, yksinkertaisesti heidän henkinen hyvinvointinsa vaatii päästä juoksemaan pallon perässä kerran vuorokaudessa. Jopa koko perhe tai suku tai kansa saattaa kuulua moisiin. On myös paljon muunkinlaisia ihmisiä. Kuten kiinanlaisia, joista 99,9% rakastaa seurapelejä.


Kaduilla samoillessa ei voi välttyä näkemästä pelaajia. Siinä he tienposkessa kyykkivät, vaihtelevan suuruinen yleisö ympärillään, kommenttien ja rajun pohdinnan siivittämänä peli etenee, minun silmissäni erittäin verkkaisesti.


Ainakin kuuden sätkän verran oli tätäkin peliä jo pelattu. Mikäli jostain miellehäiriöstä tai painostuksesta päätän osallistua johonkin peliin saa se kestää enintää kaksi tupakkia (vaikken poltakkaan), muuten uni meinaa yllättää tai käsitaipeissa alkaa kihelmöidä tapahtumattomuus.

Olen miettinyt, että jos olisin syntynyt kiinalaiseksi, kuuluisinko pelihulluun enemmistöön vai olisinko yksi niistä harvoista oudoista, joilta puuttuu peli-innostusgeeni.

Päättämättömiä päätöksiä

Nyt alkoi loma, viikon lepo ennen loppuvuoden rutistusta. Tämän kokoiseen lössiin mahtuu jo erilaisia lomailijoita, joilla on toisistaan varsin poikkeavia unelmia ja toiveita.


Minä haluaisin Sisä-Mongoliaan ja yöpymään jurttaan. Mies ei ihan tiedä, ehkä katsella kotikaupungin nähtävyyksiä tai lentää jonnekin Kiinassa. Esikoinen unelmoi tosieksotiikasta (mitä lie?), keskimmäinen hiekkarannasta ja "lyksit" hotellista (maan ainoa kunnon hiekkaranta kohtasi kaksi päivää sitten tornadon ja lisää jännää säätä tulossa). Hännänhuippuna kuopus haluaisi paijata kissaa (jonka ehkä voimme järjestää). Ayin mielestä meidän kannattaisi aivan ehdottomasti hilpasta Keski-Kiinaan ihmettelemään vuoria, hmmm.


Helpointa lienee jäädä kotiin, hypätä lisää ruutua kotikadulla ja syödä jäätelöä (jos uskaltaa ottaa melamiiniriskin). Onneksi kirjahyllyssä on vielä monta lukematonta Suomesta tuomaani kirjaa, herkut edullisia ja seura parasta mahdollista.

Ihmeellinen maailma

200 000 köyhää maidon pientuottajaa eivät ehkä ajatelleet asian menevän aivan näin, mutta tuloksena kuitenkin on 50 000 sairastunutta lasta, myös kuolleita ja vammautuneita.


Toisaalla joku pohtii ehkä liikaakin, menee ahdistuksessaan sekaisin ja tuloksena 11 elämän loppua.

Ihminen on käsittämätön.
Osaanottoni Kauhajoelle.

Virkistymässä

Pekingin paras paikka on 798 art space. Vanha matala tehdasalue, joka on herännyt uuteen eloon kymmenien gallerioiden, kirjakahviloiden, taidemuseoiden, trendikkäiden ravintoloiden ja taidekäsityöliikkeiden muodossa.

Eilinen hujahti siellä. Lounaalla oli aivan pakko yrittää vangita filmille ravintolan tunnelma. Maalausta kameralla. Taide on ihanaa. 798:n pian uudestaan.

Kumisaapasostoksilla

Kuopuksella ei ole kumisaappaita. Tai onhan hänellä, mutta 6000 km päässä varastossa Kiialan pellolla eikä Pekingin Espoossa. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja opetustuntien jälkeen lähdin kaupoille. Menin aivan valtavaan kenkäkauppaan, mutten nähnyt ainoatakaan kumppariparia - ei vissiin ole muodissa.

Mutta viereisestä hallin osuudesta pilkisti jotain mielenkiintoista, en malttanut olla vähän kurkistamatta.




Ruokatukku. Tuoksui mausteilta, kananverkkoseiniä, satoja pienyrittäjiä, kattoon kurottelevia pahvilaatikkopinoja, tofupurkkeja ja paljon paljon koreja ja metalliastioita joiden sisältöä en osaa arvata. Tuli mieleen maata ravisteleva maitoskandaali. Huijaus olisi täällä helppoa.




Asiakkaita en näe missään. Myyjättäret tappavat aikaa samoin kuin tuhanneet muutkin pekingiläismyyjät. Ristipistoja syntyy, toinen toisensa perään. Tästä saisi mielenkiintoisen näyttelyn: ruokatukkureiden kirjontanäyttely.




Miesmyyjillä iltapäivä sujuu untenmailla, kuinkas muuten.

Pikainen piipahdus halliin venyi tunnin mittaiseksi valokuvaussessioksi. Sain 130 kuvaa ja iloisen mielen.

Pörröpääarmeija

Olin rauhallisella kävelyllä kauppahallissa. Isossa kauppahallissa, jonka läpi asiakkaat saattoivat polkea tai jopa mopoilla, eihän tuo nyt niin tarkkaa ole. Yhtäkkinen huuto herätti minut. Edessäni on 20 parikymppistä peikkopoikaa, kahdessa suorassa rivissä ja välillä jonossa.


Sulkeisia, karjuntaa, taputusta. Hyväntuulisesti ja samalla kuitenkin armeijamaisesti. Pörröpäät ja muu toiminta eivät jotenkin kuuluneet yhteen, paitsi muista ohikulkijoista tilanteessa ei selvästikään ollut mitään ihmeellistä.




Aikansa siinä tömistelivät ja kääntyilivät, kunnes käsky kävi siirtyä jonnekin, riveissä juosten ja tasatahdissa. Mahtoivatko olla paikallisen kampaamoalan opiskelijoita? Vai mallitoimiston listoille pyrkiviä?


Hiusteema jatkui, sillä seuraavaan putiikkiin poiketessani ovella roikkuivat hiuslisäkkeet. Eivätkä mitkä tahansa karvatupot, vaan ihan aidot ihmishiuksiset poninhännät! En tullut kysyneeksi hintoja, mutta jos olisin mustahiuksinen olisin oitis yhden ostanut. Hmmm, samaisessa paikassa taidettiin myydä värjäysaineitakin...