Satunnaisia otoksia

Yksi tyypillisimmistä näystä vilkkaalla pekingiläisellä liikekadulla on tämä: pyykinaruilla punaruskeita pyyhkeitä kuivumassa. Monta, aina vain, aamupäivisin, iltapäivisin, aina. Jotenkin herttaista. Menestyvän kampaamon merkki.



Vähemmän tyypillinen, mutta ymmärettävä näky kuitenkin. Valkoisen porkkanan kuivaamista talven varalle. Keskellä leveähköä kevyenliikenteenväylää. Käyhän se käy näinkin, hetekalla jalankulkukäytävällä, paremman tilan puutteessa.


Koululaiset, nämä tarpeeksi hyvät oppilaat kantamaan punaista huivia, matkalla paikasta x paikkaan y. Jotenkin hurjaa, kaikki tunnistavat ken on hyvä oppilas, kenellä parantamisen varaa riittää. Ayin mukaan huivia ei kuitenkaan oteta pois vaikka tulokset jostain syystä myöhemmn heikentyisivätkin. Armollista?


Kiireisen yhteiskunnen varjopuolia: ruuhka ajaa ihmiset epätoivoisiin yrityksiin. Pientareella ajo ei välttämättä nopeuta kotiin- tai töihinsaapumista...

Ottakeehan lunkimmin siellä Pohjolassa!

Juhlittu on, juu

Ensimmäistä kertaa elämässä hyväntekeväisyysjuhliin... Valmistauduin tilaisuuteen huolellisesti; googlasin 1920-lukua kaksi viikkoa putkeen, kaksi päivää kiertelin silkkimarkkinoita ja viikon odotin jännittyneenä kuinka ompelijatar sai piirroksistani selvää.




Lopputulos ei nyt ollut aivan täydellinen, mutta pieni lainehtiminen saumoissa ei pahemmin tuntunut illan menoa hidastavan. Kotiin taisimme palata aamun puolella ja monta uutta tuttavaa rikkaampana.

Shamppanjabrunssi

Pekingin hienoissa hotelleissa on sunnuntaisin neljän tunnin syömisbakkanaaleja. Ruokaa laidasta laitaan: sushista currykanaan, tirmisusta vihreän teen makuiseen jäätelön, kuohuvaa juomaa niin paljon kuin uskaltaa nauttia. Tunnelma on rauhallinen, sillä kiirettä ei ole ja tarjottava ei kesken lopu. Erityisen kiehtovaa on seurata eri ammattikuntia, mitä moisen tilaisuuden onnistumiseen tarvitaan.


Kokit hääräävät keskittyneesti ja valmistavat lisää tarpeen mukaan, nautiskelijoiden simien alla. Hatut komeasti päässä ja vakava suhtautuminen työhön.


Drinkkimestari itse on yhtä kukoistava kuin laseissa odottavat tyylikkäät juomat.


Laulajattaret ja minihameet, hmmm.



Kaikkein viehättävin on kuitenkin taikuri jä hänen sulavaliikkeiset kätensä. Todellista taituruutta ja esiintymisen riemua. Jos jokin tyttäristäni haluaa taikuriksi, tulen kannustamaan häntä pyrkimyksissään parhaan taitoni mukaan. Kyllä perheseen yksi silmänkääntäjä mahtuu.

Työniloa kaikille lukijoille! Muistakaa nauttia tehtävistänne.

Vuodenaikaraportti

Myönnettävä se on, syksy on saapunut kaupunkiin. Syksyn suloista tuoksua, kirpeitä aamuja, yllättävän kalseita tuulenpuuskia, värikkäitä lenteleviä lehtiä, kuulasta auringonvaloa, yhä varhaisemmin alkava iltapimeys.


Puut ovat kuin varkain kasvattaneet majoja ja miniatyyrihedelmiä, joita nyt tipahtelee pitkin katuja. Kadunlakaisijoilla taskut pullottavat sadosta. Pelkuriulkomaalainen ei palluroihin kajoa, kun ei tiedä miten mitäkin tulisi syödä... Ihanaa aikaa joka tapauksessa.

Keskimmäisen mielestä huomenna pitää rientää Ikeaan, sillä siellä kuulemman myydään jo glögiä ja joulukuusikin pitää hankkia... Ei muuten mennä.

Sellaisia päivät nyt ovat pekingiläisille, syksy juuri alkoi ja joulu jo kolkuttelee ovella.

Erilainen päivä

Aamusella askarteluhuone täyttyi kielenopettajista, jotka olivat tulleet oppiini. "Kuvataiteen opetuksen perusteet päivässä" -kurssi saattoi alkaa. Yhdeksän innokasta oppijaa ja vähintään yhtä odottavaisella mielellä oleva opettaja. Ei pöllömpi alku päivälle.


Eikä muuten olleet mitä tahansa kielenpettajia, vaan ihan rakkaasta äidinkielestämme huolehtijoiden joukko. Näin tuli itsekin pohdittua kuinka kuvailmaisun (ja käsitöiden) opettaminen on hyvinkin verbaalista. Paljon määritelmiä, kuvailua, näyttämisen tukemista tai selittämistä sanallisesti. Äidinkielen opetus on helppoa liittää kuvikseen.


Ja opettajaa ilahdutettiin heti aamusta omenalla. Niin sitä pitää!

Paperinleikkuu

Täällä paperin keksimismaassa on luonnollisestikin ennätetty vuosisatojen kuluessa kehittää paperitaide huikean pitkälle. Jostain syystä en aiemmin oikein ole päässyt paperinleikkuuseen sisälle. Silputtu paperi on tuntunut hieman rihkamalta ja turhalta.


Mutta nyt se kolahti. Kohdalle osui muinaisen Taidekirjansitomo Katartin pikkuserkku (Katart oli 25 neliötä, tämä 4 neliötä). Taiteilija itse (luulisin) oli tyypillisen herttainen vanhempi herra kauhtuneessa puvuntakissa ja olipa muutaman sanan englantiakin opetellut. Hän myi tuotteitaan innokkaasti, muttei tyrkyttäen. Jotain taisi vierailevalle apelle ja minullekin kassiin sujahtaa.


Putiikin suloisin yksityiskohta taisi kuitenkin olla tämä vaatimaton teksti:"The lowest price on this earth!!!"

Onneksi edullisuus ei kuitenkaan näkynyt laadussa.

Nautiskelua hutongissa

Kaiken normaalin keskellä oli jono, siinä keskellä ostoskatua jopa nurkan taakse yltävä kymmenien maltillisesti seisoskelevien ihmisten rivistö. Uteliaisuus heräsi.


Hissuksiin yksi kerrallaan katosivat jonottajat ovesta sisään.


Välillä jokunen tuli uloskin. Pieniä kasseja kantoivat kuin aarteita ja käsissään yksi avattu purkki...


JUGURTTIA! Sellaisenaan tai punapavuilla maustettuna.


Ehdotus seuraavalle romanttiselle treffille: jugurttibaariin!

(Emme jaksaneet ruveta jonottamaan, joten makuraportti jää odottamaan ilmestymistään.)

Uusi koulurakennus

Tämä ylväs rakennustyömaa-aita tervehti työmaalle saapuvia uteliaita opettajia. Tämän takana on tuleva työpaikka ja 120:n Pekingin ruotsinkielisen oppilaan opinahjo. Jännää...


Tilat täyttyivät innokkaista ja uteliaista vieraista. Pulinaa, ihmettelyä, supinaa, ihastelua. Kaikkea samanaikaisesti, silmät päässä pyörien.


Jotain pientä laittoa on vielä edessä. Tämä kollaasi on kahden eri rakennuksen yhdyskäytävän katto...


Ja tässä tilassa on tuleva työhuoneeni, koulun atelje, kuvisluokka noin perussuomella. Toisinaan miellän itseni ulkolmaihmiseksi, mutten aivan ole varma tämän tilanteen mahtavuudesta. Nimittäin, muutto on jo kahden viikon kuluttua!


Mieleen pulpahti ajatus, että tokkopa tietävät rakennusfirmassa kiireensä määrän. Muistavatko punaisen langan, että tuloksen tuli olla paitsi ajoissa valmista myös laadukasta?


Meikäläisten ei muu auttanut kuin lähteä ja toivoa parasta. Pahimmassa tapauksessa saamme kaikki harjoittaa ulkoilua kaiket päivät kahden viikon päästä.

Kiertotie

Ruuhkainen aamu, pääsimme koululle puoli tuntia myöhässä. Kotimatkalle valitsinkin kiertotien ja vahingossa pääsin todistamaan, kuinka aika pysähtyi. Mikä ihana kiertotie, kuin romaanista. Yksinäisiä kulkijoita, unohtuneita hautakumpuja, syksyn kuulas valo.

Tervetuloa tienpientareelle seurakseni!

Länkkäripäivä

Välillä on niitä päiviä, ettei erilaisuus jaksa kiinnostaa. Tänään oli juuri niin. Heti aamusta sen aavistin ja houkuttelin tytöt pukeutumaan Iloisiin takkeihinsa. Ohjelmassa oli viimeiset hepatiittirokotukset ja sarveiskalvotulehduksen seurantalääkäri suuressa kansainvälisessä sairaalassa. Seinillä aidot Monet-kopiot ja kahviossa vihreän teen sijasta lattea (kaafe laade) ja kroisanttia. Sairaalaruljanssin jälkeen palkitsimme itsemme lounalla amerikkalaismeksikolaisessa ravintolassa, jonka menussa ei ollut laisinkaan kiinaa...


Sama meno jatkui kotona. Isolan paprikapöytäliina esille, Ikean tuikut palamaan, lapsille jäätelöt ja telkkarista töljöttämään Hollywoodia. Ihanan selkeää, rauhallista ja tavallista. Onnistunut lepopäivä!

Huomenna voisikin taas harkita hutonkikierrosta...

Kansalaisaktivismia

Kolme tytärtä olen synnyttänyt, turvallisella mielellä, kotikaupungissa, pienessä kodikkaassa sairaalassa. Saamani hoito on mielestäni ollut niin asianmukaista, ammattitaitoista, tehokasta kuin miellyttävääkin.


Jälleen on talous menossa inhimillisten tarpeiden edelle, sillä Porvoon synnytysosasto on lakkautusuhan alla. Sellaista miettivät siellä HUS:issa. Toivottavasti unohtavat aikeensa pikaisesti, sillä tuhannet itäuusimaalaiset kyllä moisesta tuohtuisivat! Olisipa jopa vaarallista. Meidän keskimmäinen olisi nähnyt päivänvalonsa jossain Mellunmäen kohdalla moottoritien pientareella (epämiellyttävä ajatus talvipakkasella), kovin kiireinen kun oli. Esikoista taas olisin yksinäisyydessäni rypien hautonut kolme viimeistä raskausviikkoa kaukana Helsingissä, turvonneena ja puuhaamiskiellossa, vailla päivittäisiä vierailijoita.

Harvemmin kansalaiskamppanjoihin osallistun, mutta nyt on niin tärkeästä asiasta kyse, että se ansaitsee kolme postikorttia. Toivottavasti tuhansien muiden korttien tavoin ne vaikuttavat Hus:in hallituksen päätöksentekoon. Itä-Uusimaa saakoot pitää synnytysosastonsa!!!

Käsityksen rajamailla

Että kun näitä on niin paljon, ihmisiä, asukkaita ja niiden valtavia kerrostaloja.


Edelleen löytyy laajat alueet hutonkeja, perinteisiä käyräkattosia kiinalaistaloalueita, mutta myös kerrostaloja. Jonossa, rivissä, yksitellen, rytmissä ja sikinsokin.


Auntoja arvekkeella ja ilman.


Värejä löytyy joka makuun.


Mutta jokaisen ikkunan takana asuu joku. Kuinka ihmeessä heitä riittää? Tämä on suurin ero Porvoon ja Pekingin välillä. Kaksi läheistä kotikaupunkiamme.

Jouluksi taas Porvooseen, siihen tulokseen perheparlamentti loppujen lopuksi tuli. Lapsille tyhjyyskasvatusta ja itselle jouluherkkuja. Kuulostaa hyvältä.

Minun tapani ja muiden tavat

Puoli vuotta on vierähtänyt Pariisista muutosta. Paljon on ehtinyt tapahtua, toisaalta tuntuu kuin olisimme olleet siellä ihan viime kuussa. Vaikka muutto pois suurkaupungin vilinästä oli helpotus niin aina välillä pieni ikävä vaivaa. On ikävä tunnelmia, leipomon tuoksua, Keski-Euroopan kirkasta valoa, tyylikkäitä näyteikkunoita, ystävistä nyt puhumattakaan!


Kokosin ikävää helpottamaan seinällisen Ranskaa, minulle vaikuttavimmat ja läheisimmät muistot. Vanhoja postikorttikuvia Pariisista ja Bretagnesta sekä omia maalauksia parvekekaiteista.


Näin muuttui "konttori" kodikkaaksi ja Eurooppa hieman läheni. Samalla haluan muistuttaa itseäni muistojen arvokkuudesta.

--------

Sitten talonyhtiömme klubitalon pihalle tutkimaan hieman erilaisia tapoja: Mihinpä käyttivät kaksoishäitään viettävät pariskunnat etukäteen otettuja hääkuviaan?




Pihan koristeluun tietenkin, muistuttamaan keitä oikein juhlitaan. Jokainen pienikin puu oli saanut pidelläkseen valokuvaa hymyilevistä pariskunnista. Eipä tullut itselle moinen mieleen, silloin muinoin! Oli vain tylsästi vuorenkilpeä pöydillä.