Perheen valaistuminen

Meillä on perheessä hyvinkin vakiintuneet tavat ja työnjako arjen pyörittämisen suhteen. Kun miehen työpaikka on kaupungin toisella laidalla hänen työpäivät matkoineen syövät lähes koko hereilläoloajan niin minä puolestani hoidan kotihärdellin läksyineen ja harrastuksineen ja mitä siihen nyt kuuluukaan. Tällaisen kotiäidin viikon matkan toteuttaminen tuntuu toisaalta lähes ylivoimaiselta, voinko nyt olla näin itsekäs, että lähden vain yksinäni seikkailemaan, jätän nämä kaikki tänne sekoilemaan ayin kanssa...


Toisena matkapäivänä sain esikoiselta tekstiviestin: "Moi. Kun sä et oo kotona keskimmäinen ja kuopus käyttäytyvät tosi huonosti! Aamulla ne on tosi hitaita ja eivät tottele. Keskimmäinen ei harjaa hiuksii koko päivänä ja menee balettiin hiukset repsottaen ponnarilla. Kun harjaan hän vaan hutasee harjan ja se osuu mun varpaaseen. Me ei varmaan pärjätä tosi hyvin ilman sua."


Hetken olin surun murtama, katseeni kiersi pitkin viiden euron hostellihuonetta ja etsin hätäjarrua (löytyi ainoastaan naruviritelmiä, jotka toimivat valonkatkaisijoina). Pikapuhelu miehelle, joka halusi lieventää viestin ahdistavaa tunnelmaa.


Toista tekstiviestiä en enää saanut. Palattuani matkalta koulussa opettajat kehuivat kilvan kuinka kuopus on kasvanut "isoksi". Baletinopettaja kehui oppilaassa tapahtunutta reipastumista. Lapset olivat kuta kuinkin puhtaita ja keskimmäisen päästä löytyi ainoastaan yksi vauvan nyrkin kokoinen takku.

Taidan laittaa seuraavan seikkailun jo mietintämyssyn alle, kun noin hyvin pärjäsivät! Me kaikki suorastaan valaistuimme.

Valossa

Eräänä varhaisena aamuna kipusimme Lijiangin kaupungin laidalla olevalle temppelille. Seurasimme auringonnousua, valon kehittymistä valkoisesta keltaiseksi, hämyisästä häikäiseväksi. Valon kirkkaus ja jyrkkyys olikin viikon suurin yllätys!





Valoelämysseuralaiseni pitävät muuten myös blogeja, heidän näkökulmia voi käydä kurkkimassa täällä ja täällä.

Kuvatulva vuorilta

Siellä jossain, kolmen tuhannen metrin korkeudessa, puolentoista tunnin ajomatkan päässä "sivistyksestä" aaltoilee järvi ja sen rannalla uinuu Wenhain kylä. Onnellisten hevosten, lehmien sekä sikojen laiduntaessa tyyninä ja vapaina arolla, huikean kirkas aurinko poltti minun turistihuuleni ja tuuli viskasi lakkini kymmenien metrien päähän. Kiersin järven, palasin kylän arjen keskelle.



Matriarkaalisen yhteiskunnan rippeet näkyivät katukuvassa. Naiset raatoivat työt, olivat päättäväisiä ja vahvoja. Miehet - no, mitäs muuta heille jäi kuin juopottelu kylän ainokaisessa anniskelupaikassa. Muutamalla tosin näin kuokan olalla tai hevosen liean päässä lompsottelemassa. Kontrasti oli surullinen, en haluaisi syntyä mieheksi Wenhaissa!



Syrjäseutujen ongelmat eivät liene kovastikaan eroa maailman eri kolkissa toisistaan. Jatkuvasti nousee muistoista mieleeni matka Vienan Karjalaan, samanlaista meininkiä; raaka ilmasto, kouluttamattomuutta, puutetta ja turhautumista, perinteistä viljelyä hevosvetoisilla välineillä, juopottelua ja kuitenkin ympärillä maailman kauneimmat maisemat, joista lähteminen toisi mukanaan ikävää, sopeutumisongelmia, ulkopuolisuudentunnetta.

Tämä postaus olkoon kunnianosoitus sitkeille sekä ystävällisille Wenhain naxeille.

Baisha

Viikon matkan kohokohdaksi on ajatuksissani muodostunut köpöttely Baishan kylän pääkatua ensin pohjoiseen, sitten etelään ja lopuksi takaisin pohjoiseen. Kuin aika olisi pysähtynyt, silti asukkaat nauttivat juuri tästä päivästä. Verkkaista ja hiljaista, mutta kuitenkin virkeää ja aktiivista.


Katuravintolan lounastarjoilu oli jo päättynyt.


Kylän kansanmusiikkiryhmä esitti jokaiselle ohikulkevalle turistille muutaman korvia viiltävän naxi-kappaleen.


Erään putiikin ainoat myyntiartikkelit.


Pienten ravintoloiden ja putiikkien varjoisissa huoneissa vanhukset keskittyivät iltapäiväksi mahjongin peluuseen.


Syksyn sato pursusi talojen ylisiltä ja loivat herkullisilla väreillään turvallisen olon.


Kyläkauppojen hyllyt eivät ehkä notkuneet myytäviä tuotteita, mutta lupa- ja kunniakirjoja ainakin riitti.

Sellainen Baishan minä näin. Sinne palaisin vaikka huomenna, mutta vaihteeksi perheen kera.

Kotona arpomassa

Reissu Yunnaniin tehty. Vaellettu arolla hevosten, lehmien ja lampaiden seassa, tutustuttu naxien vähemmistökulttuuriin, bongattu ihkaoikeita mosuioita, miaoita, daita, syöty herkullisia tulisia ateroita, nukuttu sähklämmitteisillä patjoilla ja naurettu juuri niin paljon kuin kolmen arjen velvollisuuksistaan viikoksi vapautuneen naisen kuuluukin nauraa.

Näin ensimmäiseksi kotiin palattuani suoritin lupaamani ARVONNAN.



Matriarkaaliseen Mosuo-heimoon kuuluvan uljaan naisen kutoman kaulahuivin voitti onnettarena toimivan vieraamme kaima Anna!


Kiinan pienimpiin vähemmistöihin kuuluvaan sinofennomaaniseen heimoon kuuluvan Vilijonkan valokuvateoksen voitti Nopsa!

Onnea voittajille, laittakaahan sähköpostilla osoitteenne!

Huomiseen.

"Kohti valoa" sekä arvonta!

Tervetuloa Galleria Katartin kuudenteen näyttelyyn! Toiseen Pekingissä. Mieleenpainumia sekä valoisia hetkiä edellisen puolivuotisen ajalta, olkaat hyvät!




"Mennyt vai nykyinen"



"Kel onni on, se onnen kätkeköön"



"Valon hiljaisuus"



"Turvassa"



"Rojut vai aarteet"




"Hutongissa"

Kaikkinensa livenäyttelyssä esillä oli 43 työtä, joista suurin osa päätyi uuteen kotiin! Ja voi kuinka hauskat kaksi päivää minulla olikaan, ystävien, tuttavien ja hieman vieraampienkin tullessa kotigalleriaani.

------
Arvonta:

Huomenna kukonlaulun aikaan vetäydyn maan eteläiseen reunaan Yunnaniin kuvaamaan, patikoimaan sekä hengittämään vuoristoilmaa. Palattuani viikon kuluttua perjantaina arvon kaikkien kommentin jättäneiden kesken jotain jännää, käsintehtyä sekä litteää tuliaista, Yunnanin vähemmistökansoilta ostettua! Deadline torstain ja perjantain välinen keskiyö Suomen aikaa.

Heissuli siihen saakka!

Yllätys

Parina edellisenä päivänä ihmiset ovat päivitelleet tulevaa säätä. Muka lunta ja pakkasta. Pidin sitä lähinnä huonona vitsinä. Tämä oli kuitenkin tänään näkymä makuuhuoneen ikkunasta aamulla 5.50.



Kylmää, märkää, kirkasta ja kauhian kaunista riitti koko päivälle. Ja kaiken kukkuraksi kuopuksen mukaan tänään tulee joulupukki ja päästän luistelemaankin!

Hätäselitys

Vimmattu tekeminen vain jatkuu: liimaan, järjestelen, leikkaan, asettelen, naulaan, siivoan, maalaan, astun taakse ja katselen aikaansaannoksia.


Mikään viikon tapahtuma ei tunnu olevan riittävän tärkeä työn keskeyttämiseksi ja blogiin kirjoitettavaksi. Pahoillani ajattelen teitä lukijani siellä jossain, kuinka te rivissä nökötätte ja ihmettelette Vilijonkan hiljaisuutta. Suut ammolla. Kas näin, kuin nuo tynnyrit.


Oikeasti täällä on tapahtunut vaikka mitä jännää. Ei ainoastaan olla pesty kenkiä, vaan minua on haastateltu taideblogiin, ayin pojan aiheuttama pieni onnettomuus on tutustuttanut kiinalaiseen oikeudentajuun, lapsien kehityskeskustelutkin on suoritettu ja olen yrittänyt suodattaa totuutta uuden maailman opettajien yltiökehujen lomasta.

Enpä ihmettele, että näitä aikoja kutsutaan elämän ruuhkavuosiksi.

Mitä, missä, milloin

Olen tehnyt intensiivisesti töitä kolme päivää putkeen, keskimäärin 14 tuntia päivässä. Huomaan ajan- ja viikonpäivätajun hämärtyvän, on sopivan eufoorinen olo. Tosin lonkkia ja ranteita särkee, joten maanpäällisessä pysyn.


Työkalulaatikko alkaa olla sekaisin, sopii hyvin tähän päivään. Sillä oli viidestä sentistä kiinni, etten ajanut lavamopollani pyöräilijän kylkeen, joka valoitta pimeässä päätti ylittää kadun, katsomatta sattuisiko joku olla tulossa. Sama toistui 40 metrin päässä. Yleistäen meidän lähikylän väki kulkee maanteillä kuin autiomaassa, mistä ja minne vain mennen, silmät ja korvat kiinni. Ja valoja ei kenelläkään, ei mopoissa, ei pyörissä, jopa kuorma-auto huristi ohitseni valotta. Mistähän ojasta itsensä aamulla löytävät? Uskomattomia ovat.

Tilannekatsaus

Tutkailin tilannetta, katsoin totuutta silmiin "kyllä, edessäni on yli neljäkymmentä näyttelyyn valitsemaani kuvaa onnistuneesti tulostettuna" ja rohkaisin mieleni. Valitsin "print" ja aloin jakaa ystäville, tuttaville sekä kyläläisille kutsuja ensi viikon tilaisuuteen.


Mainoksien lähdettyä maailmalle ei paluuta enää ole. Vaikka kuinka jännittää. Miten tämä saikin kehon tuottamaan niin hurjasti adrenaliinia?


Viiteen mennessä olin jo niin voipunut, että nukuin nokoset sohvalla. Samanaikaisesti samassa tilassa myös soitettiin piano- ja viululäksyjä, yksi katsoi Pikku kakkosta, kolme lasten ystävää tuli leikkimään. Eikä häirinnyt yhtään, sillä kellon soidessa palasin tähän maailmaan syvästä unesta.

Kehystysprojekti on alkanut, vallitsee helpottunut olo.