Mistä taito on peräisin?

Katsellesani vetämissäni työpajoissa lasten havainnointia, piirtämistä ja lopputuloksia en voinut kuin ihmetellä. Miten he olivatkaan niin taitavia ja kuvallinen työskentely näytti poikkeuksellisen luontevalta? Eihän kaikille 70 lapselle voi piirtäminen olla helppoa ja vaivatonta? Kyllä edes yhden pitäisi lyödä hanskat tiskiin tai vaivihkaa jättää tekemättä! Toki antamaani tehtävään oli helppoa heittäytyä: pian purettavasta kouluympäristöstä itseä kiehtovan tai  tärkeän yksityiskohdan dokumentointi piirtäen. Mutta silti... Sitten mieleeni muistuikin muinainen teoriani kiinan kielen kirjoittamisen yhteydestä kuvalliseen hahmottamiseen.

Kiinan karakteereja opetellaan peruskoulun alaluokilla yhteensä noin 2000 kpl, sanomalehden lukemiseen niitä pitää hahmottaa 3000-4000 kpl. Yleisimmin käytettyjä merkkejä on noin reilu 6000. Suurin osa merkeistä on täysin abstrakteja viivakasoja, jotka pienenä printtinä näyttävät lähinnä villakankasykeröitä muistuttavilta sattumilta. Alun pitäen kuvakirjoituksesta kehittyneen kirjoitusjärjelmän hallinta vaatii nykymuodossaan kirjoittajaltaan ja lukijaltaan uskomattoman hahmotuskyvyn, jonka kehittyminen vaatii tuhansia ja tuhansia tunteja raakaa harjoitusta, joka aloitetaan syystäkin jo esikouluikäisenä.

Uskon ahkeralla karakteerien kirjoittamisen harjoittelulla ja piirtämistaidoilla olevan vahva yhteys toisiinsa. On hahmotettava viivan sijainti, suunta, muoto, pituus ja suhteet tietyllä alueella, yhdessä jopa 20 muun viivan kanssa. Meidän nykyperuskoululaisten harakanvarpaiden kyhäykseen ei paljoa hahmotus- ja hienomotoriikkataitoja vaadita ja lisääntyvä näppäimistökirjoittaminen kuihduttaa valitettavasti viimeisetkin kynänkäyttötaidot olemattomiksi. 

Kiina, kuvataideopettajien Onnela? Ainakin kuvallista hahmotuksen ja piirustuksen tekniikan opetusta ajatellessa!

Väreistä

Miksi suomalaiset haluavat muovinsa valkoisena, kengänpohjalliset harmaana ja seinänsä enintään haalean keltaisena tai harmaan sinisenä. Valita voisi toisinkin! Keneltä löytyy rohkeutta iloon ja kunnon hempeilyyn?!

Kerrassaan herkullista kaikki!

Koulun keittiössä riittää vipinää lähes kellon ympäri, sillä siellä valmistetaan kaikki vuorokauden ateriat niin oppilaille kuin opettajillekin, omia keittiöitä kun opettajilla ei ole. Koulun pääkokki vaikutti toimeliaalta ja iloiselta herralta, jolla on käytössään oppilasta kohti koko vuodeksi noin 300€. Kouluvuoden kustannuksista ruoka onkin suurin yksittäinen menoerä. Aamiaiseksi riisivelliä, leipää ja vihenneksia, lounaaksi vaikkapa vihanneksia, tofua ja riisiä, illalliseksi esimerkiksi nuudelikeittoa. Vaatimatonta ja yksinkertaista kiinalaista perusruokaa, mutta ah niin herkullista! 

Lapset ottivat ruokaa kipponsa kukkuroilleen ja he näyttivät syövän suurella ruokahalulla. Lihaa  pilkotti padoissa lähinnä maustehippusina ja proteiinipitoisia vihanneksia oli annoksissa rajallisesti, joten heräsi kysymys mahtavatko nämä kasvavat ja ahkerasti opiskelevat nuoret saada riittävästi proteiinia. Toisaalta oppilaat olivat reippaita, ihot kuulsivat sileinä ja hiukset kiilsivät elinvoimaa, ysiluokkalaisetkin ovat kuulemman menestyneet hyvin valtakunnallisissa kokeissa... 

Mutta varmuudella tiedän, että omat lapseni vaihtaisivat mieluusti minun makaronilaatikkoni ja koulujensa peruspöperöt maittaviin kiinalaisruokiin. Siksi perheemme kaipaessa kunnon makuelämyksiä tai juhlistaessamme syntymäpäiviä suuntaamme kipittäen kohti Kulosaaren Chengdua ja sen sichuanialaisia patoja. Ja jos tuolloin saatuamme annokset pöytään suljemme silmät hetkeksi voimme kuvitella olevamme takaisin kotona Pekingissä tai vierailulla Dandelion koulussa!

Olen 猫

eli mao eli kissa ja asun kuvataideluokissa, sillä ne molemmat kuuluvat reviiriini. Ihan itse tänne kutsumatta muutin, koska huomasin täältä löytyvän herkullisia hiirulaisia. Tosin nykyisin joudun illallistani ihan vaanimaan koska ruokakanta on hyvän ruokahaluni myötä vähentynyt. Täällä on hyvä asua: ihmislapset antavat minun nukkua tuolilla rauhassa, on ulkonukkumista rauhallisempaa ja ovet ovat auki vapaata liikkumista varten. Taidan jäädä tänne Dandelionin kouluun pysyvästi. Ainoa toiveeni oikeastaan on, että tuo mustaa laitetta nenäni edessä heilutteleva iso ihminen häipyisi ja antaisi minun jatkaa päiväuniani rauhassa. Heippa. 再见。

Dandelion koulun kuvisluokassa

...puhutaan kuvilla, muodoilla, asetelmilla, väreillä, materiaaleilla. Asetelmat saattavat olla varastointeja, värit vahinkoja, ripustukset sattumia, mutta kaikkesta pilkistää luovuus ja pyrkimys jonkin asian ilmaisuun. Aivan kuten kuvataideluokissa Suomessakin.

On kaksi paikkaa joissa viihdyn erityisen hyvin ja molemmat voivat sijaita oikeastaan missäpäin maailmaa tahansa. Ensimmäinen on koti, jonka luomme perheeni kanssa. Toinen on kuvataideluokka, joka voi olla jonkun toisen "oma", mutta kaikissa kymmenissä kuvisluokissa joissa olen elämäni aikana käynyt on puhuttu sydämeni kieltä, "kuvista"!

Jännittävää on myös se kuinka saman aineen opettajat löytävät helposti yhteisen sävelen vai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa saman pensselinvedon! Vaikka emme kielirajoitteiden vuoksi pystyneet puhumaan sanoin pinnallisuuksia enempää keskustelut oppilastöiden kuvien kautta olivat varsin merkityksellisiä. Kuinka onnellinen olenkaan kun pystymme nyt välimatkasta huolimatta jatkamaan näitä keskusteluja kiinalaisen WeChatin avulla!

Tekemisen meininkiä

Mihin tahansa katsoikin, kuunteli tai sen kummemmin ajattelematta aisti niin havaitsi ympärillä aktiivista elämää. Avonaisesta ikkunasta kantautui klarinettisoittoharjoitukset, toisaalla dokumentoitiin purettavan talon mosaiikkikuvioita paperille muistoksi, poikien makuusalien edustan pingispöytien luota kuului jatkuva kops-kops-kops, pientä tyttöjen kikatusta siellä täällä, koripallotelineiden kolisevaa väpätystä, kaikenlaista ahkerointia niin ohjatusti kuin itsenäisestikin...

Kaikki tuntuivat tietävän mitä olivat tekemässä, mitä tapahtuisi seuraavaksi, milloin piti jo juoksujalkaa kiirehtiä seuraavaan aktiviteettiin. Varsin huima kokemus seurata kuinka 400 teiniä ja 60 opettajaa elävät yhtenä suurena perheenä, työskentelevät ja opiskelevat, toimivat yksilöiden omien haaveiden saavuttamiseksi, mutta yhdessä ja sopuisasti.

Löytyisiköhän suomalaisessa kulttuurissa riittävää kurinalaisuutta tällaista yhtälöä pyörittämään? 

Terveisiä eteläisestä Pekingistä!

Syyslomaviikko vierähti poikkeuksellisesti eli matkaillen, vieläpä työn merkeissä. Nyt muutaman päivän kotona asioita sulateltuani ovat päällimmäiset tuntoni kaikkea näkemääni ja kokemaani kohtaan ihailu, nöyryys ja kiitollisuus. Ajatella että pääsin lähtemään takaisin Pekingiin ja meidät otettiin avosylein vastaan siirtolaislasten Dandelion koulussa. Ja kun sekä isäntäväen eli 60-päisen opettajakunnan työn ja seitsenhenkisen suomalaisopettajien ryhmän vierailun päämotiivi on 400 lapsen koulutuksen parantaminen tuntui osittainen kielimuuri ja jonkinasteiset kulttuurierot kovin vähäpätöisiltä seikoilta.

Tämän upean neljän päivän kouluvierailun ja työpajojen vetämisen keskiössä olivat huikeat yläasteikäiset nuoret, jotka ottavat kouluvuosistaan irti kaiken, jokainen päivä, kellon ympäri ja jokaisen kohtaamansa opettajan sekä vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Oppilaiden vanhemmat asuvat jopa tuhansien kilometrien päässä ja ikävä varmasti välillä on sanoinkuvaamattoman kova. Mutta nuorilla tuntui olevan asenne, into ja tulevaisuuden unelmat kohdillaan. Määrätietoisen 14-vuotiaan tiiibettiläistytön intensiivisen katseen saattelemat sanat: "En tykkää Pekingissä, mutta olen täällä oppimassa.", soivat korvissani varmasti vielä pitkään.

Päällimmäisenä ajatuksissani pyörii kysymys, mitä voisin pitkäjänteisesti näiden lasten hyväksi tehdä. Nyt heitin yhden työpajakeikan, joka varmasti oli oppilaillekin jonkinlainen elämys ja jopa oppimiskokemuksia synnyttänyt kokemus, mutta entä sitten? Mistä jatkossa olisi eniten heille hyötyä, iloa ja arvokasta? Joskus yksi pienikin tilaisuus saattaa olla ihmiselämässä merkityksellinen, mutta työn sisällön suuret kaaret sekä pitkäkestoiset ja syvenevät ihmissuhteet ovat monen menestyksekkään yhteistyön kulmakiviä. Todella toivon, että pystyisin jatkossakin osallistumaan tavalla tai toisella Kiinan sisäisten siirtolaislasten koulutuksen tukemiseen. Aika näyttää miten tässä seikkailussa käy. 

Toisaalta tällaisen pienehkön projektin mukauttaen kopiointi ja toisto jossain toisaalla voisi myös olla hyvin mielenkiintoista... Mihinköhän projektiin sitä itsensä seuraavaksi tunkisi mukaan? Uusia ideoita odotellessa jatkan kaikkein pitkäkestoisinta projektiani täällä kotisaarella huolehtimalla innokkaiden oppilaiden taidekasvatuksesta. Ihan parhaita lapsia hekin!

Ihana talvi!

Tule takaisin. Tai luovuta reilusti keväälle.