Liian kauan Kiinassa?

Aamu alkoi hersyvällä naurulla, en vain pystynyt pitämään huvittuneisuutta sisälläni nähdessäni esikoisen huolella valitsemansa päivän asun: farkut, valkoinen neuletakki, kukallinen sinivioletti kauluspaita (tähän asti kaikki hyvin), mutta asusteena kauluksen alta roikkui löyhä aavistuksen muhkea silkkinauharusetti, iloisen sinivalkoraidallinen. Tämä viimeistys muutti koko asun luonteen niin kiinalaiseksi, niin paikalliseksi. Tyttäreni on sulautunut joukkoon... Toki aika luonnollinen muutos kolmen vuoden maassa oleskelun jälkeen, mutta ei sitä ilman kunnon naurua voi niellä!

Ai miten meille sellainen rusetti yleensä oli päätynyt? Niin, se kuului siihen upeaan viralliseen opettajien polyesterasuun, valkoinen kauluspaita & sininen polvipituinen hame, jota meidän piti pitää päällä Pekingin ruotsalaisen koulun uusien tilojen vihkijäisissä. Aika kiinalainen juttu sekin.

----

Alankohan minäkin olla jo kohtuullisen paikallistunut kun aidosti ihastelin kukkamarkkinoiden posliiniosastolla (sekin on normaalia, että kukkakaupoissa myydään astioita), kultakalakahvikuppeja, joissa pyrstö muodostaa korvan ja aluslautasella pullottaa toinen reliefifisu.

Samaisella torilla jouduin tänään tekemään vaikeita päätöksiä valitessani perheeseen uusia kultakaloja, että ottaisinko silmät kohti taivasta -versiot, otsasta litistetyt, pallokiduksiset vai ihan normaalit mulkosilmäiset. Lisäksi sain pelätä lasten reaktioita, ei vain kalavalintojen suhteen vaan yleensä niiden ostamisen kanssa. Olen näet kaksi vuotta sitten pyhästi vannonut jättäväni kalahankinnat sikseen, koska "tapan ne kuitenkin". Mutta eihän se ole kiinalainen koti eikä mikään jossa ei pari kalaa lilluisi.

Suureksi helpotuksekseni lapset vastaanottivat kalat sydämellisesti. Eli eipä näytä omenat kauaksi puusta pudonneen. Äiti piti kalattomuuslupauksensa kaksi vuotta ja lapset jaksoivat pysyä kannassaan juuri saman verran.

Nyt meillä on taas tosi kodikasta!

Kivi sydämeltä?

Lasten koulun puolivuosittaisissa kirjamyyjäisissä olikin ihanana yllätyksenä myynnissä Muumiromaaneja. Hamstrasin oitis useita lasten ystävien syntymäpäivälahjoiksi. Jotain juuri tällaista olen kaivannut: suomalaista, sopii sekä tytöille että pojille, laadukasta ja iloista. Näin meidät on pelastettu kevään paniikkilahjanhankintatilanteilta ja suomalainen kulttuurivienti on voimissaan.

Harjoitin kulttuurikasvatusta myös perheen sisällä. Esikoisen Suomi-koulun tunnilla oli tehty kuullunymmärtämisharjoitus. Tekstissä oli kerrottu Aleksis Kiven elämästä monia yksityiskohtia ja vierustoverit olivat supatelleet keskenään, että kuka lie Aleksis Kivi, eivätkä "muistaneet" kysyä asiaa opettajalta. Illallisella sitten esikoinen kysäisi, josko minä tiedän kuka on Aleksis Kivi! Ja samalla tajusin kirjailija reppanan jääneen perheessämme hyvin vähälle huomiolle. Runebergin päivää vietämme lähes suureellisesti, Sibeliusta kuuntelemme ja hehkutamme viikottain, itsenäisyyspäivää, vappua ja pääsiäistä vietämme perinteitä viimosen päälle noudattaen. Mutta Kivi, häntä olemme suotta syrjineet. Ja tässä tulos: ulkosuomalaiset lapsemme eivät hänestä tienneet ennen illallista mitään. Mutta onko tilanne nyt yhtään parempi? Esikoinen on kovin murheissaan Kiven kuolemaan liittyvistä traagisista yksityiskohdista, köyhyydestä ja sairaudesta.

Voi sitä Kiveä. Ja elämää ihan yleensä.

Mielialavaihtelua

Hiljainen päivä, vaikka paljon on tänään jo ehtinyt tapahtua. Kaikkien riemuksi neljältä yöllä alkanut tuuli on määrätietoisesti puhdistanut ilmaa, näemme taas auringon ja lapset pääsevät välitunneilla ulkoilemaan. Taitavat opettajatkin huokasta helpotuksesta! Ihmeellistä kuinka pelkällä säällä on niin suuri vaikutus mielialaan. Eilen esimerkiksi olin tyystin valmis karkaamaan maasta, en halunnut edes hankkia saati laittaa illallista mielialan vajotessa yhä syvemmmälle. Tänään taas, taivaan lähes sinertäessä ja ilman ollessa hajutonta oli suorastaan ilo käydä ruokaostoksilla ja tulevaisuuden suunnittelu tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

Naapuripihan variksenpesässäkin käy iloinen kuhina.

Kellertävän harmaa ilma on enää eksoottinen sävy kuvissa.

Käytännön luovuutta

Onkohan enää maata jossa farkut eivät olisi yleisimmät housut? Kaikkialla niitä myydään, ja niistä kaikista myydyistä 99% valmistettanee Kiinassa. Pukeutumisessaan valmistajamaan asukkaat eivät persoonallisuudella pääse kehuskelemaan, mutta luovuutta löytyy ainakin kierrätyksen saralla:



Pieni ruokakauppa kylässä, loskakeli ja laminaattportaat on hankala yhdistelmä. Tarvitaan rättiä asiakkaiden liukastumisen estämiseksi... Joko arvaatte?



Lienevätkö sekundaa, laittomia kopioita, vai muuten vain ylimääräisiä, mutta ilmeisesti köyhyys ja puute on lähikylässä varsin suhteellista. Farmarit olivat oiva ratkaisu tässä ongelmatilanteessa, mutta kieltämättä tuntui hieman kummalliselta niille astua. Ehkä olen jäykkis.

Hypermarketissa

Yleensä en siellä käy, mieluummin ostan tuosta naapurista, kalliimmalla ja päivittäin, mutta nyt seurueen mukana päädyin näiden pitkien hyllyrivistöjen väliin. Kestin paikan pokkarin avustuksella. Vaihteeksi hauskaakin.


Kliseisesti näytän heti ensimmäiseksi kuivanuudelihyllyn. Valinnan varaa ehkä liikaakin, sillä koskaan en muista mikä oli hyvää ja mikä liian vahvaa...


Soijaa, 1/4 valikoimasta.


Öljyjä.


Viinaa, paljon. Ja on pahaan, en suosittele edes maistamaan.


Mielenkiintoisinta onkin mitä villeimmät pullot.


Tuoretavaraosastolla kalat lepäävät oikeaoppisesti jääpedeillä ja huurteessa.


Paitsi elävät akvaarioissa.

Ja lisää tuoreruokaosaston antimia. Seuraavaksi reseptejä tutkimaan!

Huurujen seassa

Pitkästä aikaa ilmanlaatumittarin asteikko loppui kesken. Olen hieman pettynyt, sillä Twitterissä ilmoitettiin tilanteen olevan vain "beyond index", joka kuulostaa äärettömän tylsältä entisen "crazy bad":iin verrattuna...

Mutta hauskaa on silti ollut! Olen kas taas hieman hurahtanut, tällä kerralla astanga joogaan. Aamulla olin suorastaan helpottunut, etteivät soittaneet sijaiseksi koululle, vaan pääsin jatkamaan tätä hienosti (eilen) alkanutta uutta harrastusta. Nyt ihmetyttää miksen ennen ole sinne älynnyt mennä!? Jotain pelkäsin, ehkä eniten itseäni. Opettajaa tuskin, sillä hän on ihanan positiivinen pohmohihhuli, oikea onnen ilosanoman levittäjä. Katsotaan kuinka pitkään hymy tänään kasvoilla pysyy, eilen pitkälle iltapäivään. Tosin kohta täytyy sukeltaa tuonne ulos asioille... täytynee yrittää pitää hymyilevä suu kiinni aikakin!

Lauantaina

Tarjoutui tilaisuus lähteä liikenteeseen kolmisin, me vanhemmat ja esikoinen. Päädyimme Houhai-järven rantaan. Päivän kuva-arvoitus: tekemään mitä?


Aivan oikein, puikkelehtimaan lauantaikävelijöiden lomaan kolmipaikkaisella tandemilla. Hauskaa kuin mikä! Satulatkin oli säädetty niin matalalle, että vajaan tunnin pyöräilyn tunnemme taatusti edelleen huomenna reisilihaksissamme.



Reitin varrelle osui avantouintipaikka. Ja jälleen kerran vahvistui käsityksemme kiinalaisesta välittömyydestä. Siinä ne ukkelit vaihtoivat vaatteensa ja vertailivat vatsojaan keskellä katua, muun kansan ulkoillessa vieressä.


Ja toisaalla taas oli päiväunien aika.

Rentoa viikonlopun jatkoa teille lukijani missä ikinä olettekaan! Ei saa stressata turhasta.

Vanhaa juttua

Ylen uutisissa kirjoitettiin kuinka vanhojenpäivän asut muistuttavat vuosi vuodelta enemmän juhlapukugaalan kläninkejä perinteisten vanhanaikaisten mekkojen sijaan. Maksavatkin satoja euroja. Kuvissa neitokaisilla näkyi vain ja ainoastaan paljaita olkapäitä, toinen toistaan upeampia mutta moderneja kampauksia. Hauskaa on varmasti ollut, kuten pitääkin, mutta näin 4-kymppisenä vanhana kääkkänä jäin muistelemaan menneitä.

Silloin meidän aikaan... oi kun oli niin ihmeen ihanasti kaikki... korkkiruuvit... äitien pykäämät muhvihihat ja rönsyhameet... tai renensanssimekot... aikakaudet puvun kantajan mukaan... pitsiä ja paljon...

Naisten haku, ei ne pojjaat uskaltaneet suitaan avata. Tyttöjen kesken ne reppanat jaettiin ja "kysyttiin" joskos kelvattaisi. Ei niillä vaihtoehtoja ollut! Mutta aika solidaarista meininkiä, musiikkilukiossa kun oltiin, niin kaksi tyttöä jakoi aina yhden pojan. Että itse asiassa tyttökaksikoissa mentiin pojan luo! Oi niitä aikoja.

Eipä tässä muu huoleta kuin se, että meidän esikoisen vanhojen tansseihin on vielä viisi vuotta aikaa. Mihin ehtii tämäkin perinne muuttua?! Ei ole vuonna 2016 enää kuten silloin ennen. Ja minäkin olen tietyn määrän vuosia vanhempi ja kääkempi. Olisiko parasta pysyä ulkomailla kaukana moisista vaikeuksista?

PUM

Niinhän se oli, uuden vuoden juhlinta huipentuu kahden viikon putken jälkeen eli tänään. Olin unohtanut. Hirviö hätistetään lopullisesti pois - tauottomalla ilotulittamisella. Paukuttelu alkoi kuuden kieppeissä ja jatkuu vain. Eikä mitään suomalaista pikkupossauttelua siellä täällä, vaan sellaista mitä Pohjolan suurkaupungeissa nähdään uuden vuoden aattona puolen yön jälkeen viiden ensimmäisen minuutin aikana. Sillä erotuksella että Kiinassa on monin verroin komeampaa. Lisukkeena monimetriset paukkumatot.

Samanaikaisesti minua huvittaa kansan loistava leikkimielisyys tämän paukuttelun suhteen, toisaalta ihmetyttää hurjan rahamäärän laitto moiseen ilakointiin, mutta valitettavasti myös ärsyttää kun aina vain mekkaloidaan eikä rauhallista iltaa ole ollut kolmeen viikkoon. Ja sitten taas toisaalta on elämä kohtuullisen rankkaa näillä kulmilla. Hienoa kun ihmiset jaksavat juhlia, vaikka tehdastyöläisellä vapaapäivä on kerran kuussa ja niin edelleen.

Jos jollakulla on himo punaiseen paperisilppuun niin täällä olisi tarjolla, paljon! Kadunlakaisijat aloittanevat urakkansa aamulla kahdeksan jälkeen eli jos ennen sitä rahtaudut Yu Yang kadulle lupaan loistovan saaliin!

Haikailuja vaan

Pienetkin vastoinkäymiset harmittavat pitkän hyvän jakson jälkeen. Yritän saada käännettyä asiat positiivisiksi vaikka väkisin:

Kamera on rikki - toimittuaan kuitenkin jo vuoden yhtäjaksoisesti.
Keskimmäisen silmä vaivaa - saimme avuksi uusia puuduttavia tippoja.
Ilmanlaatu on tänään vaarallinen - voimmehan olla sisällä.
Olen ylipainoinen - en näe nälkää.
Työtön - vapaa.

Samanaikaisesti en voi olla ajattelematta kylän asukkaita, huteria taloja ja jo pelkästään kylän sisällä olevia hurjia eroja asuinolosuhteissa. Sunnuntainen näkymä vihannesmyyjien paleltumavaurioisista poskista nousee jatkuvasti mieleeni. Sitä en positiiviseksi saa vaikka kuinka yrittäisin. Enkä keksi mitä voisin heidän hyväkseen tehdä.

Viiimeisten viikkojen aikana on vanha ideani työstä vähempiosaisten kuvataide- ja/tai käsityönopettajana herännyt eloon. En vain tiedä mistä aloittaisin tai mistä työn löytäisin. Luulisi täälläkin jotain olevan, en vain osaa etsiä oikeasta paikasta.

Näyttävät ajatuksetkin harhailevan.

Maassa maan tavoin?

Tänään piti viettää kiinalainen päivä. Näin se sitten meni:

Vein lapsen bulgarialaisen silmälääkärin vastaanotolle, josta jatkoimme englantilaiselle optikolle. Tilasimme korealaiset linssit ja hotkasimme ameriikkalaiset pikalounaat. Ruokakaupasta ostoskassiini päätyi mm. uusiseelantilaista voita ja filippiiniläisiä mangoja. Italialaisen päiväkahvin nautin suomalaisessa seurassa ja päivän päätteeksi ajattelin tarjoilla perheelle pohjoisafrikkalaista coucousia.

Ihan hyvä Kiina-päivä!

(Kuvilla ei liene yhteyttä tekstiin. Mutta minä niin tykkään siitä kuinka lähes joka murju on koristeltu hyvän uuden vuoden toivotuksin.)

Sunnuntaisäätöä

Kylässä oli hiljaista. Taitavat olla vierastyöläiset, ne 4/5 kylän asukkaista, edelleen kotipaikkakunnillaan käymässä. Puolisoitaan ja lapsiaan tapaamassa, sen ainoan tai jopa toisen kerran vuodessa. Hyvä niin, sillä oli kovin kalseaa noin säätilan osalta.

Oikein niin palelin, että päätimme lähteä miehen kanssa sunnuntai-illan kunniaksi klubitalolle saunomaan. Kyllä vain, ihan kohtuulliset saunat siellä on. Mutta kuka lie pösilö säätäjä on sinnekin töihin päässyt, sillä viimeisen puolen vuoden aikana on naisten saunan lämpötila säädetty vakituisesti 37 asteeseen. Ja kun taas, nyt kahdeksannen kerran, pyydän henkilökuntaa nostamaan lämpötilaa saa tyttöparka koko ohjauspaneelin sekaisin ja saunan kokonaan pois päältä. Ja kuuntelen sen tavallisen virren: "Oh sorry, I call worker...maybe you go white..." osoittaen limaista höyryhuonetta. Kiitos ja ei kiitos. Kirjoitin toistamiseen pitkän kirjeen klubitalon johtajalle. Tarjouduin siinä kaiken valituksen lisäksi konsulttipalvelujani saunan oikean olemuksen sekä puhtauden saavuttamiseksi.

Painelin lähikauppaan ja ostin purkillisen alkoholitonta saunaolutta. Sopii illan vaisuun teemaan.

Huomenna onneksi päivä uusi. Pitää varmaan mennä tekemään jotain tosi kiinalaista, josta en tiedä millaista sen oikeasti pitäisi olla. Silloin pysyn tyytyväisenä.

Xinjiekou nandajie

on yksi perheen vakiokohteista. Usein on ihan asiaakin ja jollei ole niin kyllähän jonkin tarpeen saa aina keksittyä. Näin perheen kesken puhutaankin vain musiikkikadusta. Nimensä mukaisesti sille on asettautunut kymmeniä soitinliikkeitä. Sieltä löytyy kaikki tarvikkeet kiinalaisen kansanmusiikin tuottamiseen, mutta myös pop-musiikkisoittimet sähkörummuista alkaen ja Cremonasta oppinsa hakeneen viulunrakentajan viulut. Ja koska liikkeet ovat tupaten täynnä tavaraa on koesoitto parasta suorittaa kadulla, olipa pakkasta tai ei.

Kerran mies ajautui mielenkiintoiseen keskusteluun soitinkauppiaan kanssa huomattuaan vitriinissä harvemmin Kiinassa myynnissä näkyvän instumentin.

- Päivää, saisinko kokeilla tuota pasuunaa?
-Olkaa hyvä vain.
-Kiitos. Voisinko saada suunkappaleenkin?
-Kas tässä.
-Tuota, tämä on kornetin suukappale, ei käy pasuunaan...
- Äh, mitä sinä sitä pasuunaa haluat, sehän on ihan paska soitin muutenkin. Osta tällainen saksofoni. Ne ovat suosittuja!

Tykkäsi mies vähän kyttyrää, on näet pasunisti. Mutta kadulle palataan silti säännöllisin väliajoin!