"Elämä vie mennessään" / Where to move, Beijing maybe?

kuten kummitätini minulle hiljan kirjoitti.

Perus arki on sellaista potkulaudalla potkimista. Sujuu mukavasti asfaltilla, kurvit ovat kauniita, homma etenee sopivassa määrin suunnitellusti. Sitten välillä on kausia, joissa tuntuu lykkivänsä potkukelkkaa ylämäkeen hiekoitetulla tiellä. Edistystä tapahtuu, muttei ilmaiseksi. Sekin on hyvä, haasteita tarvitaan jotta maailma paranisi.


Viimeinen kuukausi on ollut päivästä toiseen vaihtelevaa, välillä potkulautailua, seuraavana kelkkailua ja sitten syöksylaskua kuin Porvoon Linnamäen rinteessä. Ajatukset pyörivät hyrränä, mihin suunnata elämässä, missä asua, miten lapset sitten, kiinnostaisiko sellainen vai tällainen työ, arki vieraalla mantereella, millaista kuvailua se olisikaan? Kysymyksiä, matkalippuja, peruutuksia, innostumisia, jarruttamista, kurveja, pettymyksiä aikataulussa...

Tänään varmistui huominen. Kutsut, viisumit ja lentoliput vihdoin taskussa lähdemme matkaan. Pieni pyrähdys Helsinkiin, lapsien luovutus isovanhemmille ja matka jatkuu kohti Pekingiä. Maanosaan jossa kumpainenkaan meistä ei ennen ole ollut, jonne olen aina toivonut pääseväni, jossa olisi miehelle työtä, lapsille ruotsalainen koulu, minulle jotain. Mitä se olisi lähdemme nyt selvittämään, muun muassa.

Kotiin palaamme jouluksi. toivottavasti intoa täynnä, valmiina järjestelemään tammikuista muuttoa. Vaan jos ei tunnu oikealta valinnalta ja jänis hyppää pöksyyn, täytynee miettiä muuta. Kenties moottoroitua kulkuvälinettä?

Kuusikatsaus / Xmas tree mode of Paris

Minä tykkään isoista , vantteraoksaisista käpykuusista. Ja jos koristeluun vain yhtä väri. Joulupahvilaatikostani löytyy tarvikkeet oranssikultaiseen, sinihopeaan ja valkoiseen kuuseen. Nooh, lasten myötä toki joudun tekemään myönnytyksiä. Ja kun lapset koristelavat ei kaikki muutenkaan ole kuin designlehdestä. Yhtenä vuonna Alva ripusti kaikki kymmenen valkoista puuenkeliä yhdelle alaoksalle ja täten saimme vieraaksi aidon enkelikuoron - tällainen ratkaisu ei olisi minulle tullut mieleenkään, tylsälle aikuiselle.

Vaan millaisia kuusia näkyykään kaupungilla?


Marraskuun lopulla ilmestyy kukkakauppojen eteen tiivis kuusiaita. Joka vuosi tuntuu kuin ostaisi sian säkissä, mutta eipä ole kertaakaan petytty!


Portugalilainen gardiennemme (talkkaritar) asettaa rappukäytävän somisteeksi hieman räväkämmän tapauksen. Luonnollisesti valot vilkkuvat hätäisesti, mutta komistus ei sentään päästele ääniä, kuten "tsinkalbels", sellaisenkin olen jossain kuullut.


Maraisiin St Paulin aukiolle on kohisten kasvanut pieni kuusikko, ihanaa vihreää muuten beessiin maisemaan.


Hugo Boss kannattaa traditionaalista valkoista joulua, tylsyyteen asti hillitty kuusi.


Herkkukaupan joulusomistukset onnistuvat herättämään ruokahaluni. Lämmin ja makoisa tunnelma suorastaan vyöryy kadulle.


Kokeilevaa joulupuutaidetta...


Ja pääkadun väriloistoa, kunnon kuusikko, paaaaaljon tekolunta ja näyttävyyttä. Nyt ei pihtailla puutarhaosastolla, onhan sentään juhla.

Vaan punatulkkuja ei rahalla saa.

Kauneuden kokemuksia / Experiencing many kinds of beauty

Nyt siellä ruudun äärellä jo ihmetellään, että on tainnut rouva lopullisesti seota, kun esittelee punaisia haituvia ja turistiopaskirjaansa. Vaan, eipä ole haituvat mitä tahansa roskia tai kuvan talo mikä tahansa tuulimylly!

On nimittäin tilanne sellainen, että mieheni reissaa Pariisi-Helsinki-Lontoo väliä sen verran tiuhaan, että hänet luetaan erään suomalaisen kansallisen lentoyhtiön avainasiakkaaksi. Kiitokseksi tästä tarjosi lentoyhtiö koko illan serviisin kahdelle Moulin Rougessa, cancanin synnyinkodissa, heiluvien höyhenhaituvahuivien taivaassa! Sieltä punaiset pöydällemme lennähtäneet tuliaiset.

Ilta piti sisällään kokemuksia hyvin monella tasolla: Keskustelin illallispöydässä ranskaksi (aivan aina en itsekään enää ymmärtänyt mitä yritin selvittää, mutta keskustelu eteni jonnekin!). Ruoka täytti vatsan, mutta makuaistia ei pahemmin tarvinnut käyttää... sen kummempaa pöperöä ei tosin kotonakaan olisi ollut tarjolla. Shampanja maistui toki shampanjalta. Kaksituntinen show tuntui tv-ohjelmalta, johon oli koottu kabareemaailman tähtihetket tiiviiksi läpileikkaukseksi. Istuimme aivan kiinni lavassa, jolloin rytmin, vauhdin ja tunnelmien elämykset korostuivat. Tanssivia hepeniä, upeasti treenattuja vartaloita, naistanssijoiden paljaita a-kokoisia rintoja, käytössä muovautuneita tanssikenkiä, heliseviä ja kimaltelevia asuja, päällemme roiskuvaa hikeä, kauniita miehiä, työhönsä 100% uppoutuneita tanssin ammattilaisia, värejä, valkoisia hymyjä, cancan aidoimmillaan. Kuin pieniksi makupaloiksi tanssin lomaan oli ripoteltu toisten alojen mestareita: jonglööri, joka soitti rumpuja pompottelemalla palloja suullaan, akvaariossa sukelteleva/tanssiva käärmenainen ja ties mitä temppulijoita.

Puoliltaöin kotona silmissä vilisi filmi pikakelauksella, eikä loppua tuntunut tulevan, väri ja vauhti vain jatkui. Sellainen oli Moulin Rouge minun kokemana.


Eilisen aamun tunnelmat olivatkin toisesta ääripäästä. Tunnelmaa ruotsalaisella kirkolla, Lucia toi valon pimeyteen, kaikki koulun oppilaat lauloivat yhdessä täydelle salille, rauhaa ja joulun riemua, pieniä sooloja, suloisia piparkakkutyttöjä- ja poikia, supattelevia tonttuja. Lopuksi glögiä, pipareita ja sahramipullaa seurakuntasalilla yhdessä lasten kanssa.

Näin voimakkaita elämyksiä jaksaa vain sopivissa annoksissa. Nyt oli sopivasti tälle viikolle.

Ompelemalla tytär iloiseksi / Making daughter happy by sewing

Kuinkas nyt näin kiirettä pukkaa? Ei edes postauksia ennätä tehdä, tällaisella ohjelmamäärällä riittäisi aiheitakin vaikka muille jakaa. Viimeisiin päiviin on mahtunut eläintoria, maalaamista, ompelua, viininmaistajaisia, köhiviä lapsia ja tänään vielä musikaalikin.






Lucia-päivä lähestyy ja kuopus ilmoitti viime viikolla päättäväiseen tyyliinsä olevansa Pepparkaksgumma. Ja piste. Tärnalle olisi löytynyt valmis valkoinen kaapu koululta, tonttuvaatteita olisi laatikossa valmiina, mutta neiti halusi ehdottomasti saada laulaa huomion keskipisteenä: "Vi kommää, vi kommää flån Pepakakelan...". Vain asu puuttui.

Siispä kangasta hankkimaan, pääsin jälleen kierrokselle Montmartren kangastaivaaseen. Sieltä löytyy aina mitä ikinä etsinkin! Pehmeästä, joustavasta puuvillasametista ompelin illalla piparkakkumuorin asun. Varastojen uumenista valitsin sopivat pitsit sokerikuorrutukseksi, huolella vuosia säilötyt yksittäiset valkoiset napit kiinnitin koristamaan edustaa.

Aamulla riemusta pyörineen tyttären ilmeet palkitsivat illan aherruksen. Kyllä kelpaa huomenna lussata!


Ja kaiken riehunnan päätteeksi piparkakkuneito voi hetken levähtää tutkimalla nappeja. Kunnes taas laulu kutsuu tanssimaan.

Isojen tyttöjen lauantai / Saturday in downtown

Harmaata, +10 C, vesisadetta. Lupasin isoille tytöille jo kauan sitten, että jonain sopivana päivänä menemme hieman humputtelemaan kaupungille. Tänään se päivä sitten koitti ja suuntasimme kohti isoja tavarataloja. Mitä muutakaan tällaisena päivänä tekisi.


Oman katumme jouluvalot jäivät pettymykseksemme tänävuonna ilmestymättä, joten tuntui niin juhlavalta kulkea runsaiden jouluvalojen alla.


Galerie Lafayette on kuin tehty joulua varten. Oikea tunnelma löytyisi ilman tuota kaksikymmentämetristä kuustakin. Toisaalta, kesäisin samainen tila on kuin kukkaniitty uhkeimmillaan. Mukautuvaista arkkitehtuuria.


Päivän asenneherätykseen törmäsimme tavaratalon ulko-ovella. Kuinkas monella teistä on ollut joulupukki-ilmapallo? Miksi ilmapalloleikeistä saisi nauttia vain vappuisin? Niinpä niin, jotta ne tuntuisivat erityisiltä juuri silloin.


Vaan eipä tullut yksinäinen olo liikenteessä, monet muutkin olivat päätyneet katselemaan jouluista kaupunkia. Meillä oli kuitenkin kiva humputella, sillä kiirettä ei ollut mihinkään ja kävimme missä jaksoimme. On mulla jo isoja tyttöjä!

Vaihteeksi juhlintaa / 90th Independence Day of Finland

Lapsuuteni ja nuoruuteni itsenäisyyspäivät sujuivat vuodesta toiseen samanlaisina; Aamusta osallistuimme partiolippukuntamme Tuuspartion voimalla jumalanpalvelukseen Tuusulan tunnelmalliseen puukirkkoon. Sen jälkeen laskimme seppeleen sankarihaudoille. Oli aina paukkupakkanen ja värjöttelimme rivissä hangessa tönöttäen, kai. Illalla sitten tuijotin nenä kiinni televisiota ja linnan juhlien iltapukuja. Opiskeluaikoina sai itsekin pukeutua pitkään ja liehuvaan, tuleva aviomieheni hurmasi frakissaan. Opiskelijajuhlia ja hauskanpitoa.


Ulkomailla asuessamme olemme tietoisesti pyrkineet järjestämään suomalaiset juhlapäivät parhaan taitomme mukaisesti ja tuoneet esille kotosalla meidän kaikkien synnyinmaan perinteitä. Vaan nyt pääsi itsenäisyyspäivä vallan yllättämään. Joulua olen jo valmistellut pitkään, mutta 6.12 tuli aivan humpsahtaen. Anoppi sentään oli pitkäkatseinen ja lähetti työmatkalaisen mukana kuukausi takaperin sinivalkoisia kynttilöitä. Mutta pakastekarjalanpiirakat, jälkiuunileipä sun muut jäivät hankkimatta.

Aamiaismusiikkina soivat isänmaalliset laulut, törkkäsin huonepalmun juurelle pari kankaista lippua, yksi sinivalkoinen kynttilä valaisi ruokapöytää. Itsenäisyypäiväillallisemme saa tavallista kansainvälisemmän muodon. Tarjoilen graavilohta, sillejä, ostereita ja jotain mätiä. Lisukkeeksi perunaa ja salaattia, ehkä myönnytyksenä muutama kalapuikkokin. Juomaksi kenties shampanjaa tai valkoviiniä. Jälkiruoaksi sinivalkosia karamellejä. Ja sama levy taas soimaan. Eiköhän näillä eväillä 90. itsenäisyyspäivä hyvin suju. Oi maamme iltalauluksi?

Enkeli taivaan...

Minun lempivirsi on Suvivirsi. Sitä veisattiin tunteella jopa häidemme luterilaisessa osuudessa, loppu toimitettiin ortodiksisten oppien mukaisesti. Toinen ehdoton suosikki on "Enkeli taivaan". Tiedetään, kuluneita ja varsin yleisiä valintoja, mutta se on totuus, että karvat nousevat pysystyyn niitä hoilatessa.

Ja enkeleihin uskon, kertomuset arkkienkeli Gabrielista ei jätä minua kylmäksi. Eikä ne muutkaan enkelitarinat. Jumalan olemassaolosta en ihan rehellisesti ajateltuna tiedä, mutta enkeleitä on ihan taatusti. Lienekö mahdollista...


Jonkin uudehkon kommentoijan blogista, jota en enää mistään löydä, nappasin idean viikkausenkeleistä. Niissä tosin oli siivet yhdessä ja kiiltokuva päänä. Noh, eihän täällä mitään kiiltsikoita löydy, joten muokkasin hieman designea.

Tänään teetin jopa yläatelaisilla näitä "suojelusenkeleitä". Tekivät tohkeissaan suojelusenkeleitä mm. vanhuksille, vauvoille, luoville, poikatytöille jne. Paperimateriaali oli vaihtelevaa, samoin mittasuhteet. Hauskaa kun innostuivat tällaisesta askartelusta. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että osa heistä jatkaa enkelikuoron täydentämistä kotonaan.

Minun kuorossani on nyt yksitoista laulajaa, esiintyvät joulualttarilla takanreunuksella. Toivottavasti lisää laulajia liittyy kuoroon vielä ennen joulua, sillä mukaan hyväksytään kaikki.

Cilla yllätti itsensä / Monkey-babies received a donation from Cilla

Ihmeiden aika ei ole ohi! Äidin huono omatunto lapsen suun kehittymisestä sai lopun. Kolmen ja puolen vuoden lutkutus ja piilohymyt ovat historiaa. Kehtaamme mennä joulunlomalla hammaslääkärisukulaistenkin luokse. Uskomatonta mutta totta.


Se kävi vallan yllättäen. Viikonloppuna puhuimme seudulla hiippailevista ja kurkkivista tontuista, kuopus leikki joulupukkia muovikassia selässä kantaen ja samalla horisten: "Päijä, päijä, onko kilttejä?". Sunnuntai-illallisella kysäisin Cillalta josko hän nyt haluaisi lahjoittaa tuttinsa apina-vauvoille (joille hän oli ne jo aiemmin ilmoittanut testamenttaavansa). Parvekkeelta tontut voisivat ne apinoille toimittaa. Hetken harkinnan jälkeen sain myöntävän vastauksen.

Sinne menivät lutkuttimet peltiastiassa, tyttö pesulle ja sänkyyn. Sitten tulikin jo tutteja ikävä. Mutta kas, jo oli tonttu tutit ehtinyt napata. Ja keskustelu oli sillä ohi!!! Aamulla Cilla löysi suloisen apinavauvakortin oven pielestä, jossa kiitettiin lahjoituksesta. Se veto osui nappiin, sillä korttia on esitelty KAIKILLE, ylpeydellä, tässä myös teille. Ja kas, toinenkin ilta sujui ihmeen helposti. Lutkuttimia kaivattiin, muttei tarpeeksi edes kyyneleiden tuottaamiseen. Vilkaisu korttiin ja tilanne rauhoittui.

Yllättävän vähän selkärankaa äidiltä tähän prosessiin on vaadittu. Vaikeinta kenties olikin asian päättäminen. Kuten yleensäkin elämässä.

Leipäjono / Parisian way of getting prepared for Sunday lunch

Talossamme on leipomo, lähitienoon paras sanoisin. Ja mikä parasta, se palvelee joka päivä 07-20 paitsi keskiviikkoisin, siis sunnuntaisin ja kaikkina mahdollisina pyhinäkin saa tuoretta purtavaa ellei satu olemaan keskiviikko. Aamiaiselle kroisantit, lounaalle tavallinen patonki ja illalliselle haemme lämpimän maalaispatongin. Herkullista luksusta.


Lounasaikoihin kertyy piiitkä jono, kaikki haluavat tuoretta ja ovat valmiita sen vuoksi jonottamaan, toki myös tilaisuuden tullen kiilaamaan...


Kaksi vikkelää myyjää sekä omistajatar palvelevat asiakkaita ristiin rastiin, auttavat valitsemaan juuri sen oikean sävyisen patongin.


Sunnuntailounaalle ostetaan herkullinen kakku kruunaamaan aterian. Valinta ON vaikeaa!


Vai ottaisiko lajitelman leivoksia?


Leivät kainalossa kiiruhdetaan kotiin. Eilen etenkin, kun syystuuli riepotteli lehtiä ja hameenhelmat olivat nousta korviin. Tämä pieni kuvaussessio riitti päivän ulkoiluksi!

Makuasioita / Learning to decorate

Joulun lähestymisen huomaa myös ihmiset vimmaavasta koristelutarpeesta. Tekolunta näyteikkunoihin, valkoista suihketta ikkunoihin, silkkipaperihiutaleita, punaisia siluettitonttuja, kimaltelevia lasipalloja, kiliseviä kulkusia. Käsitöitä myyjäisistä, krääsä Kiinasta, perheen perinteiset pölyttyneestä pahvilaatikosta.


Vähemmästäkin esimerkistä lapsetkin tempautuvat leikeissään mukaan, vaikkei kotona vielä vauhtiin olla päästykään. Prinsessalinna sai koristeet kaulaan, hmmm... mitäs tuosta nyt tykkäisi? Spontaanisti hymyilytti, mutta toisaalta jäin muistelemaan, että missä vaiheessa esikoinen oppikaan kohtuuden? Ja mikä minä olen sanomaan, että liika on liikaa? Oikeastaan, kokonaisuus on näyttävä ja koristeet sävyiltään sopivat linnaan. Ihan hyvä, kuopus kulta!