Boheemit vs. tavikset

Perheessä on kriisi. Itsepäiset kokeilunhaluiset vanhemmat sisustavat ja lapsien mielestä idea on a) vaarallinen b) ruma c) outo d) liian boheemi f) kaikin puolin hirveä. 

Vanhempien mielestä lapset ovat mielipiteissään kaavoihinsa kangistuneita taviksia, sillä kesähuvilan "uusi" sohvapöytähän on värikkään taiteellinen, kuin suoraan Tuusulan Rantatien kulttuurikodeista lainattu sekä laareineen käytännöllinen. "Jokaisesta marmatuksesta pöytä on paikoillaan yhden viikon lisää",  tuumaavat vanhemmat. 

Jo yli kesän mennään näin. Sori vaan, lapsoset. 

Edit. Esikoinen haluaa huomauttaa, että sisustuksellisesti pöytä on ihan hyvä, mutta vain epäkäytännöllinen!

Kyllä tämä tästä...

Kohtasin tauon jälkeen lauman eilen, antoivat armollisesti minun tehdä työni, oloni on helpottunut. Opettelin rentoutta ja annoin väsähtäneiden notkua vain. Tunsin itseni aavistuksen vahvemmaksi ja isommaksi kuin muutama viikko sitten, jolloin vielä raatona keikuin aivan liian ohuella oksalla. 

Toukokuun viimeisenä jätän hyvästit, oksastot muille roikuttaviksi. Sitten pulahdan. 

Lapsena haaveilin apinatutkijaurasta ja elämästä viidakossa. Tutkijaksi minusta tuskin enää on, mutta ottaisivatkohan ne minut Korkeasaareen apinakuvaajaksi? 

Itämistä odotellessa

He veivät voiton. En tiennyt kilpailusta eivätkä he mitään tunnusta, mutta nyt sen näen. Erehdyin uskomaan tasavertaisuuteen. Huomenna jälleen kohdataan, mutta en odota mitään. Toivon vain pehmentävää sensuroivaa sumua. Olisipa minulla huonompi kuulo, sellainen tavallinen vain. Ja jos näkisin vähemmän ei tarvitsisi puuttua. Herkkyys lienee tässä yhteiskunnassa heikkoutta.

Mies sanoi, ettei ole minun syy. Usein hän on oikeassa, mutta nyt oma usko horjuu. 

Laji on luullakseni oikea, mutta kenttää on parasta vaihtaa. Vaihtoehtoja onneksi löytyy. 

En siis ole täysin toivoton, kylvinhän juuri rairuohon! Vappuruohon? Kaunistaa se päiviä silloinkin. Bai Xin Zhuangin kylän raunioista pelastettu lautanen kuiskii minulle verkkaisia onnellisia muistoja. Kiitos.

Namaste

Perheemme tämän vuoden syntymäpäiväjuhlintakausi on avattu. Kuvat kertonevat teemasta, juhlittujen vuosien määrästä ja pippaloaktiviteeteista. 

Aika helppoa on nykyisin eksoottisten juhlien ruokahuoltokin hoitaa, kun joka lähikaupasta saa kaukomaiden maustepöperöitä ja purkkien kyljessä on ihan ymmärrettävillä kielillä ohjeet. Hennatuubit puolestaan ovat esikoisen tuliaisia hiljan toteutuneelta ikimuistoiselta Intian-matkalta. Ja kuten asiaan kuuluu juhlimaan saapuivat paikallisen kansan lisäksi intialaisen perheen pieni pellavapäinen ottopoika, eläkeläisturisti sekä asiantunteva opas.

Seuraaviin syntymäpäiviin on kolme kuukautta eli kamalan pitkä aika. Täytynee keksiä muuta juhlittavaa tässä välissä, muuten käy elo tylsäksi. Hiirien metsästyskauden päättyminen, nykyisestä pestistä hengissä selviäminen, peruskoulun suorittaminen - kyllä riemuittavaa riittää aina!

Ihanat säteet

Nautimme kevätsäästä kukin tyylillämme. Ihmeellisesti auringonsäteiden myötä stressituntemukseni lievenivät ainakin päiväksi ja usko oman jaksamisen suhteen notkahti hieman positiivisemmaksi. 

Etsin suuntaviivoja toukokuun jälkeiseen aikaan meditatiivisesti risusavotan parista, sillä netin työpaikkailmoituksista valaisua ei ole löytynyt. Nirsona jätän mm. karaoke-emännän paikan moisesta elämästä pitäville rouville haettavaksi ja vaahtobiletyöntekijänä en myöskään itseäni näe. Mutta mol.fi:stä ne löytyvät, jos jotakuta lukijaa kiinnostaa.

Sushikokiksi en myöskään yritä pestautua, sillä sen verran surkeasti onnistui tänään riisinkeitto. Huomenna on siis edessä uuden risukasan kerääminen ja meditoinnin jatkaminen. Risuja onneksi riittää! 

Lunta hiekalla

ja hiekkaa lumella. Mielikuvitukseni ei riitä löytämään kauneutta tässä niinkutsutussa talvessa. 

Kamera haikailee ulos, mutta parasta olisi senkin hyväksyä tosiasiat ja tyytyä etsimään uutta täältä sisätiloista. Minua ei huvita lähteä mokomaa ulkoiluttamaan tuonne harmaaseen tihkuun, tosin hyvää se reippailu tekisi omalle kropallekin. 

Näin minä surkeasti sorruin valituksen syövereihin... Hyi että, marmatan vaikka on ilon päivä, kälyllä synttärit, esikoisella kavereita kyläilemässä, kämppä imuroitu ja kaikkea kivaa. 

"Indeed, I would really like..."

Hiihtoloman käynnistyttyä alkoi lattianrajasta kuulua papatusta. Lähes vuoden tauon jälkeen keskimmäisen ja kuopuksen Barbie-patoumat lähtivät purkautumaan ja nuket hepenineen, rojuineen ja satoine kenkineen pääsivät jälleen korista päivänvaloon. Grace Kelly aloitti ottamalla kauneusnokoset baldakiinin alla, Vapaudenpatsas ystävättärineen kokoontui salonkiin kahvittelemaan.  Suloinen leikki  jatkui lähes tauotta kaksi vuorokautta. 

Hupaisa erityispiirre tyttärien leikissä on kielivalinta. Vaikka muuten kotona pitäydymme kahdessa kotimaisessa puhuvat Barbiet meillä englantia. Evoluutiotakin on tapahtunut, sillä Kiinan ajoista on aksentti muuttunut kansainvälisen koulun yleisamerikkalaisesta puheenparresta Poiroteista ja Pottereista napattuun brittienglantiin!

Kaikki nuket tosin eivät enää sano mitään, kun lienevät huonossa hapessa. Auton alle jääneen hepun tunnistatte varmasti helposti, mutta arvaatteko kuka tämä viimeinen naikkonen onkaan?

Lomanjatkoja kaikille lomalaisille! Muille hyvää viikkoa muuten vain. Kuvitelkaamme olevamme ihanassa auringossa, vaikka viimeisen Barbien kotisaarella Sumatralla! 

Kaikkea sitä tapahtuu

Mistähän sitä aloittaisi. Vaikkapa siitä, että olen onnellinen ja ihmeissäni kuinka kaksi nuorinta ovat innostuneet luistelemisesta. Laji, jota en vapaaehtoisesti itse ole elämässäni montaakaan kertaa harrastanut, mutta nämä tyttöset nyt suorastaan hinkuavat mökin edustan jäälle harjoittelemaan. Vielä lauantaina kuopus oli murheissaan jatkuvasta kaatuilustaan, mutta jo sunnuntaina meidät vanhemmat kutsuttiin monimutkaisen koreografian täyteiseen esitykseen. Itse en edelleenkään luistele, mutta nautin suuresti lumen kolaamisesta jäältä. Vähän samoin kuin kesällä en osaa istua ja ns. vain oleilla rannalla,  mieluummin haravoin hiekkaa ja keräilen oksia pöpeliköstä. 

Työelämässä on erikoista. Sanoisinpa suorastaan, että osalla Suomen lapsista on käytöstavat rappiolla. Luokkahuoneessani maanantain ensimmäinen oppilaan kailottama lause oli "Viljonkka on kolmen tonnin keijukainen, Viljonkka on kolmen tonnin..." Jep, siitä olikin kiva sitten aloittaa työviikko, kuunnellessa 14-vuotiaan kommentteja omasta ulkonäöstä. Tätä työtä suosittelen vain erityisen paksunahkaisille.

Kuopuksen opettajalle puolestaan toivotan onnea matkaan, sillä matka lapseni yleissivistävässä koulutuksessa on pitkä ja kiemurainen. Esimerkkinä tilanteesta kerrottakoon 3. luokkalaisen tohkeissaan karttakirjan äärellä kertomat totuudet: "Ranskalla on yksi pääkaupunki eli Pariisi. Suomella on monta: Helsinki, Oulu... Ameriikan pääkaupunki on Juuessei."

Porskutellaan eteenpäin, eihän tässä muuta voi. Hyvää viikon jatkoa!

Nostalgiahetkiä

Perjantain iloksi otimme varaston uumenista esille diaprojektorin, jonka nähdessään kuopus kysyi hartaan kunnioittavasti mistä olemme moisen laitteen saaneet. Kerrassaan oiva laite, sillä kuvat tuntuvat kummasti läppärin näyttöä konkreettisemmilta. Se hurina ja klonks klonks äänet. Muistatteko?

Ihailimme monsieurin nuoruuden urotekoja

sekä pääsimme uudelleen häämatkamme safaritunnelmiin. Kuopus hämmästeli: "Sulla on ollut ruskeat hiukset?" ja  keskimmäinen luuli nuorikkoa "joksikin afrikkalaiseksi ladyksi". Minusta hän näyttää vain ihanan nuorelta!

Niin oli hauskaa ajankulua, että diaesitykset jatkuvat tänäänkin. Itse asiassa aivan tuossa tuokiossa, kunhan kuopus kerää lattialta sinne kaatamansa kammallisen Afrikkaa. Muistatteko, niinkin toisinaan kävi?

Haetaan yhtä sun toista

Perheellä on hakuviikot meneillään. Haetaan yläasteelle, lukioon, yhtä viisumia Intiaan, pian työtäkin. Mutta erityisen kuumeisesti haetaan luistimia, talvihousuja ja sitä upouutta vaaleapunaista talvihansikasta, joka tippui ennen ensimmäistä käyttökertaansa kuopuksen repusta jonnekin. Myös kaksoiskonsonantit ja -vokaalit ovat hakuprosessin alla. Aurinko sentään löysi luoksemme piristämään ihan hakematta. Kiitos hänelle siitä.